Hannu Luntiala: Jazzia Jumalan armosta. Juhani Aaltosen tarina

Juhani Aaltonen Raahen Rantajatsien soolokonsertissa kesällä 2014

Hannu Luntiala on kirjoittanut saksofonisti Juhanin Aaltosen elämäkerran ”Jazzia Jumalan armosta”. Kirjan takakannessa teosta luonnehdidaan ”elämäkerraksi” , siis lainausmerkeissä. Uskoakseni lainausmerkit viittaavat siihen, että kyseessä ei ole perinteinen taitelijaelämäkerta, joka laittaa päähenkilän elämän ja teokset oikeaan järjestykseen.

Luntiala on sen sijaan tavoitellut epäsovinnaisempaa otetta, kuvaamalla samalla kirjan kirjoittamisprosessia ja musiikin kirjoittajassa herättämiä mielenliikkeitä. Tämän kaiken yhteensovittaminen ei kuitenkaan ole täysin onnistunut. Toki Aaltosen elämänvaiheet varhaisista sotalapsikokemuksista alkaen ja free jazzin löytämisen kautta uskoontuloon ja uran uuteen nousuun saakka käydään kirjassa suurin piirtein kronologisesti läpi.

Pääosan kirjasta vievät Aaltosen haastattelut. Ne ovat kirjan ehdottomasti parasta antia ja Luntiala on selvästi nähnyt paljon vaivaa niiden eteen.  Haastatteluista käy ilmi Aaltosen läheinen suhde erityisesti Heikki Sarmannon, mutta myös Edward Vesalan ja Henrik Otto Donnerin kanssa.

Mielenkiintoinen tiedonmurunen on, kuinka ECM-levymerkin Manfred Eicher ehdotti Aaltoselle laajaa yhteistyötä, josta tämä kuitenkin kieltäytyi. Toisin valitsemalla Aaltonen olisi saattanut päätyä samankaltaisille urapoluille kuin Jan Garbarek tai Tomasz Stańko, mutta Aaltonen valitsi toisin. ”Ehkä siinä kohdassa rohkeus petti”, toteaa Aaltonen.

Aaltosen uran ja haastattelujen lisäksi Luntiala on ympännyt mukaan myös runoilija Jyrki Pellisen, joka selvästi on kirjoittajalle merkityksellinen kirjailija. Pellisellä ei kuitenkaan ole suoranaisia liittymäkohtia Aaltoseen ja hänen musiikkiinsa, joten runojen sitaatit ja kuvaukset kirjoittajan kohtaamisista Pellisen kanssa jäävät itse asian kannalta aivan irrallisiksi.

Kirjassa esitellään vielä Aaltosen uran keskeisiä levytyksiä otsikolla ”Matkalla”. Nämä jaksot kuvaavat lähinnä Aaltosen levyjen kirjoittajassa herättämiä tunteita, mikä on varsin epäkiinnostava näkökulma. Esimerkistä käy pätkä, joka liittyy Arild Andersenin kvartetin ”Shimri”-levyyn (ECM, 1979): ”On hiljaista, muita ei ole. Vihreä luonto haluaa myös kuulla tarinan. puro hidastaa kulkuaan, linnut eivät laula” (s. 142). Lukija ei saa mielenkiintoisen ja hienon levyn taustoista mitään uutta informaatiota.

Kirjassa on muutenkin aivan liikaa löysää tekstiä, liikaa toistoja, liikaa lauseita ilman verbejä. Otan toisen esimerkin, joka koskee Heikkia Sarmantoa (s. 104): ”Jos Aaltosen ura on pitkä, arvostettu ja monipuolinen, samaan yltää Sarmanto. Tai kenties vielä sen ylikin. Vaikka arvioinneilla ja vertauksilla ei olekaan merkitystä, ainakaan kohteidensa mielessä. Soittamista, säveltämistä ja sovittamista. Vaikka arvioinneilla ja vertauksilla ei olekaan merkitystä, ainakaan kohteidensa mielessä. Tärkeintä on saada aikaan musiikkia, joka elää. ” Tällaista tekstiä on raskasta lukea.

Juhani Aaltonen on suomalaisen jazzin peruskiviä, joka on varmasti ansainnut elämäkertakirjansa. ”Jazzia Jumalan armosta” täyttää odotukset vain osittain. Laajat haastattelut ovat arvokasta dokumentointia, mutta kokonaisuutena kirjasta jää hajanainen ja viimeistelemätön jälkimaku.

Hannu Luntiala: Jazzia Jumalan armosta. Juhani Aaltosen tarina (Aviador Kustannus, 2017)

Share
Kategoria(t): Jazz, Kirjat Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *