Tampere Jazz Happening 2017 – festivaaliraportti

Tampere Jazz Happeningin tämän vuoden painos vaikutti etukäteen entistä useammalle taholle kurkottautuvalta tapahtumalta. Sen ohjelmisto suuntasi afrikkalaisiin rytmeihin, vanhaan bluesiin, gospeliin ja jopa kosmiseen avaruusjazziin saakka. Pakkahuoneen, Telakan ja Klubin kolmiossa uskollisesti toimiva festivaali ei ole uudistanut tapaansa esitellä musiikkia. Sen sijaan se heittää verkkonsa yhä kauemmas jazzin perinteisestä ytimestä, pysyy näin ajan hermolla ja haastaa monet vanhoja kunnon aikoja haikailevat kuulijansa uuteen ajatteluun.

Kuuntelin viime vuoden festivaalin tapaan vain Pakkahuoneen konsertit perjantaina ja lauantaina. Festivaalin Telakalle keskitetty laadukas kotimaisen musiikin tarjonta jäi kuulematta. Klubin konsertit alkavat aina liian myöhään, joten jätin nekin suosiolla väliin.

Yrjö-palkinto Verneri Pohjolalle

Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinto jaettiin vakiintuneeseen tapaan perjantain konserttikokonaisuuden aluksi. Palkinnon sai trumpetisti Verneri Pohjola, jonka tulkinta isänsä Pekka Pohjolan sävellyksistä on ollut tänä vuonna näkyvästi esillä. Yleisradion jazztoimituksen tunnustuspalkinto Varjo-Yrjö meni Koko Jazz Clubille ja sen taustajoukoille, joista basisti Timo Hirvonen täytyy erikseen mainita. Lue palkinnoista tarkemmin Jazz Finland -sivuilta: Tampereen Pakkahuoneella palkittiin maamme jazztähdistöä.

Verneri Pohjola ja Yrjö-palkinto

Yrjö-palkittu Pohjola ja lyömäsoittaja Mika Kallio esittivät tiiviin duokonsertin. Se oli juuri sellaista musiikkia, jota voi taitavilta improvisoijilta odottaa, siis tarkkaa kuuntelua ja soittimien ilmaisukeinojen monipuolista hyödyntämistä. Luvassa olevaa duolevyä kelpaa odottaa.

Verneri Pohjola & Mika Kallio

Shabaka & The Ancestors

Lontoon jazzkentällä toimiva saksofonisti Shabaka Hutchingsin ja eteläafrikkalaisten muusikoiden yhtye liittyi vahvasti poliittisen jazzin perinteeseen. Yhtye esitti yhden moniosaisen sarjan, jonka vaikuttava laulaja Siyabonga Mthembu kokosi yhteen usein toistuvalla vetoomuksellaan: We need you people”. Afrikkalaisten rytmien ja melodioiden lisäksi musiikki synnytti muistumia 1960-luvun amerikkalaisen free jazzin tai Minguksen maailmasta.

Shabaka & The Ancestors

Steve Coleman & The Five Elements

Alttosaksofonisti Steve Coleman kuuluu niiden (liian monien) muusikoiden joukkoon, joiden musiikkiin en syystä tai toisesta ole tullut tutustuneeksi kovin tarkasti. Mielikuvissa Coleman on ollut älyllisesti suuntautunut hahmo, joka kuitenkin ponnistaa mieluummin funk- tai groove -alustalta kuin perinteisen svengin pohjalta. Tampereen konsertti pikemminkin vahvisti kuin avarsi tätä käsitystä. Yhtye soitti koko ajan hyvin intensiivisesti, varsinkin energinen rumpali Sean Rickman oli vaikuttava. Silti kokonaisuus oli hieman puuduttava ja samoja ideoita toistava.

Tony Allen: Tribute to Art Blakey

Afrobeatin mestariksi mainittu rumpali Tony Allen oli, häpeä tunnustaa, minulle tuntematon hahmon ennen Tamperetta. Kuuntelin kuitenkin etukäteen miehen neljän raidan EP:n ”Tribute to Art Blakey And The Jazz Messengers” (Blue Note, 2017). Sen Blakey-muunnelmat kuulostivat jännittävän erilaisilta ja odotin keikkaa kiinnostuneena.

Tony Allen

Konsertissa en kuitenkaan päässyt sisälle Allenin ideoihin. Hänen soittonsa ei kuulostanut jazzilta, ei afrolta, vaan aivan oudolta hapuilulta. Pianisti ja basisti koettivat pitää hommaa tarmokkaasti koossa, mutta tribuutti jäi kauas kohteensa elinvoimasta.

Sunna Gunnlaugs Trio & Verneri Pohjolalle

Lauantain konserttiurakka alkoi kuulailla soundeilla, kun islantilaisen pianisti Sunna Gunnlaugsin trio ja Verneri Pohjola soittivat ensimmäisen yhteisen keikkansa. Trio soitti aluksi keskenään kaksi kappaleen verran pohjoismaisen viileää, vähäeleistä ja keskittynyttä pianotrion musiikkia. Pohjola toi mukanaan oman vahvan, väliin surumielisen rosoisen trumpettisoundinsa ja kohotti samalla intensiteetin tasoa. Koskettavinta oli Pohjolan ”Emu The Birdwatcher”, kaunis muistokirjoitus Emu Lehtiselle.

Samuel Blaser & Oliver Lake

Sveitsiläisen pasunistin Samuel Blaserin projektissa lähtökohtana on vanha amerikkalainen blues. Yhtye ei mielestäni soittanut niinkään bluesia, vaan uutta kamarimusiikkia bluesista. Älyllisyydestä huolimatta bluesin maanläheisyys ei hajonnut kokonaan abstraktiksi palapeliksi, sen verran lämpimästi pasuunan ja basson soundit soivat.

Samuel Blaser

Erik Truffaz

Kun aikoinaan aloin tarkoituksella suunnata jazzin kuunteluani eurooppalaisen jazzin suuntaan, ostin itselleni jonkin ranskalaisen trumpetistin Erik Truffazin levyistä. Pidin silloin levyä tylsänä ja annoin sen eteenpäin muiden kuultavaksi. Odotukset eivät siis olleet järin korkealla Truffazin suhteen. Hän kuitenkin soitti niin huolella rakennettua ja draaman kaareksi jännittyvää, melodista musiikkia, että konsertista muodostui viihdyttävä kokemus.

Erik Truffaz

The Fifth Man

Lauantain toisen konserttikokonaisuuden aloitti vapaan improvisaation mestarin Evan Parkerin yhtye, jossa kolmen akustisen instrumentin ääniä muokattiin, lisättiin ja kommentoitiin kahden miehen, tietokoneiden ja levysoittimen voimin. Viisikon musiikki koostui odotusten mukaisesti kolinoista, rahinoista, rapsahduksista, siis kaikkiaan siitä yleisestä äänisäpinästä, josta alituisesti liikkuva improvisaation ja energianpurkausten virta muotoutuu. Varsinkin basisti John Edwardsin painiottelu bassonsa kanssa oli hikinen ja visuaalinen taistelu.

John Edwards

In The Country & Solveig Slettahjell & Knut Reiersrud

Harvoin, jos koskaan, olen missään festivaalilla kokenut niin suurta kontrastia kahden peräkkäisen esiintyjän välillä kuin nyt Tampereella. Brittiläisten free jazzin veteraanien vapaan improvisoinnin jälkeen kuultiin amerikkalaista juurimusiikkia norjalaisin voimin esitettynä.

Projektin ytimessä oli pianisti Morten Qvelind ja hänen jo vuosia toiminut In The Country -trionsa, jota täydensivät vahvaääninen laulaja Solveig Slettahjell ja blueskitaristi Knut Reiersrud. He soittivat siis perinteisiä blues- , country- ja gospelkappaleita, kuten ”Sometimes I Feel Like A Motherless Child” ja ”His Eye Is On The Sparrow”. Yksinkertaisista melodioista syntyi tummanpuhuvaa, hidasta musiikkia, joka usein paisui jopa mahtipontiseen pauhuun. Pianisti Qvelind lisäsi väliin ovelasti jazzin sävyjä.

Solveig Slettehjell

Thomas de Pourquery & Supersonic

Lauantain viimeinen esiintyjä (itselleni myös koko festivaalin viimeinen) oli ranskalainen Supersonic, joka esitti saksofonisti Thomas de Pourqueryn johdolla Sun Ran sävellyksiä tai niiden hengessä sävellettyä omaa materiaalia. Orkesterin väsymätön moottori oli hurjan energinen rumpali Edward Perraud, minulle aiemmin tuttu Das Kapital -yhtyeestä. Yhtye ei näyttänyt suhtautuvan esikuvaansa turhan vakavasti ja musiikki oli räiskyvää, hauskaakin.

Thomas de Pourquery

Emu Lehtisen muistolle

Digeliuksen levykauppa oli jälleen näkyvästi esillä festivaalilla. Se tarjosi kelpo valikoiman jazzia ja muuta musiikkia niille (meille) musiikinystäville, jotka vielä levyihin uskovat. Mutta kun Digeliuksen perustaja ja kulttuuripersoona Emu Lehtinen oli kuollut vain vähän ennen festivaalia, jotain olennaista puuttui lopullisesti. Festivaali omisti perjantain konsertin hänen muistolleen, samoin Verneri Pohjola oman Yrjö-konserttinsa ja kuten edellä kerrottiin myös uuden sävellyksensä. Emun muistelukirjaan kirjoitettiin monta nimeä lisää ja häntä muistettiin ihmisten puheissa.

Share
Kategoria(t): Jazz Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *