Jazzin monet nimet

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, sanotaan. Jazzista puhuttaessa väite voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä jazzin eri tyylejä ja soittotapoja kuvaavista sanoista kertyy helposti pitkä lista. Kun jazz syntyi reilut sata vuotta sitten, käytettiin uudesta musiikista aluksi sanaa ”jass” ja vasta myöhemmin alettiin puhua ”New Orleans-jazzista” tai ”dixielandista”. Sitten Louis Armstrong ja kumppanit muuttivat jazzin kotikaupungista pohjoiseen ja 1920-luvulla kehittyi merkittävä ”Chicago-jazz”. Pikkuhiljaa painopiste siirtyi ”New York-jazziin”, jonka alalajeja olivat Duke Ellingtonin ”jungle music” ja Paul Whitemanin ”symphonic jazz”.

Seuraava vuosikymmen oli ”swingin” ja ”big band-jazzin” kulta-aikaa, mutta toisen maailmansodan jälkeen isojen orkesterien musiikki antoi tietä ”pikkuyhtyejazzille”. Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien käsissä syntyi vallankumouksellinen ”bebop” ja samalla alettiin puhua ”modernista jazzista”. Gillespie kiinnostui kuubalaisesta musiikista ja niin klubeilla soi myös ”latin jazz”.

Kiihkeän bebopin rinnalle Miles Davis loi viileämmän ”cool jazzin”, joka oli erityisen suosittua USA:n länsirannikolla. Kuitenkin ”West Coast jazzin” viileyteen kyllästyneet muusikot hakivat vaikutteita mustan musiikin juurilta ja loivat maanläheisemmän ”hard bopin” ja ”soul jazzin”. Blue Note-levy-yhtiö osallistui niin ansiokkaasti tämän musiikin luomiseen ja dokumentointiin, että voidaan puhua ”Blue Note-jazzista”.

Taiteelliset hurjapäät John Coltranen ja Ornette Colemanin johdolla alkoivat 1960-luvun hengessä kapinoida musiikin valtavirtaa eli ”mainstream jazzia” vastaan. Uusi ”free jazz” tai ”avantgarde jazz” herätti vilkasta keskustelua ja konservatiiviset epäilijät haukkuivat ”kokeellista jazzia” jopa ”antijazziksi”.

Akateemisessa maailmassa koetettiin yhdistää jazz ja klassinen, yritettiin löytää kolmas tie eli ”third stream jazz”. Beatlesin ja Rolling Stonesin suosion myötä rock vei 1960-luvun lopulla jazzilta kuulijat ja levymarkkinat ja monet muusikot kiinnostuivat suositusta nuorisomusiikista. Miles Davis oli jälleen eturivissä, kun luotiin äänekäs ja sähköisesti vahvistettu ”rockjazz”, ”jazzrock” tai ”fuusiojazz”.

Nykyisin jazz on hyvin kansainvälistä taidetta, kuten voidaan päätellä nimistä ”eurooppalainen jazz”, ”etnojazz”, ”world jazz”, ”Nordic jazz”, ”klezmer jazz”, ”Brazil jazz” tai ”Suomi-jazz”. ”Nykyjazzin” monimuotoisuutta kuvaavat ihan vain esimerkkeinä sanat ””freebop”, ”teknojazz”, ”postbop”, ”crossover jazz”, ”pianojazz”, ”smooth jazz”, ”retrojazz”, ”punk jazz”, ”tradjazz”, ”noise jazz” , ”acid jazz”, ”neobop”, ”ECM-jazz”, ”groove jazz”, ”laulujazz”, ”popjazz”, ”hip-hop jazz” ja ”kitarajazz”.

Jazzin seinät ovat niin laajat ja katto korkealla, että aivan tavallisesta ”standardijazzista” käytetään joskus jopa nimeä ”jazzjazz”. Tarjolla on siis hyvin monenlaista musiikkia monenlaisille ihmisille, esimerkiksi ”viihdejazzia” niille, joiden jalka mieluusti vipattaa ”pappajatsin” tahdissa, tanssihaluisille trendiklubien ”nu-jazzia” ja vakavaa ”kamarijazzia” niille, jotka mielellään otsa rypyssä keskittyvät ”taidejazzin” salaisuuksiin konserttisalissa.

11.8. 2002

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *