Rummut ja svengi

”Rumpali kävi säveltapailutunneilla ja sai visaisen pähkinän purtavakseen, kun opettaja soitti pianolla tavallisen c-duuri-kolmisoinnun ja kysyi:
– Mikäs tämä on ?
– Se on aika paha, soitapa uudelleen, vastasi rumpali.
Opettaja soitti soinnun uudestaan. Rumpali mietti kasvot punoittaen ja pyysi opettajaa soittamaan vielä kerran. Opettaja teki työtä käskettyä ja kotvan mietittyään rumpali lopulta huudahti innoissaan:
– Hei, nyt minä tunnistin ! Sehän on piano !”

Rumpaleista liikkuu paljon vitsejä, joissa kaikissa rumpali on oikean muusikon paras ja aina tyhmä ystävä. Vitsien syynä saattaa olla harhakuvitelma rumpujen soittamisen helppoudesta, jokainen kun saa rummuista harjoittelematta irti jonkinlaisen äänen toisin kuin vaikkapa trumpetista. Olen aivan musiikkiharrastukseni alusta pitänyt kovasti rummuista. Muistan hyvin ensimmäisen jazzkonserttini, joka oli Tapiolan yhteiskoulun big bandin esiintyminen Ilomantsin lukiossa joskus 1970-luvun puolivälissä. Konsertti oli kaikin puolin suuri elämys, mutta vaikutuin varsinkin siitä, kuinka voimakkaita ja ilmaisevia ääniä voi saada irti tavallisista rummuista.

Vuosien varrella olen onnistunut kuulemaan elävänä myös useita jazzin huippurumpaleita, joista monet ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Kalottjazz & Blues-festivaaleilla vierailleista rumpaleista selkeän ja hyvin erilaisen muiston ovat jättäneet esimerkiksi amerikkalainen Adam Nussbaum ja norjalainen Jon Christensen. Nussbaum soitti ruotsalaisen trumpetistin Anders Bergcrantzin yhtyeessä, joka soitti erään festivaalin historian parhaista keikoista. Nussbaumin soitto suorastaan uhkui voimaa. Hän oli kuin reaktori, jonka voimalla koko yhtye liikkui intensiivisesti.

Muistikuva Jon Christensenistä on aivan toisenlainen. Seurasin lavan takana, kun yhtye ennen esiintymistä teki viimeisiä säätöjä äänentoistoa varten. Muu yhtye soitteli jotakin ja Christensen kiristeli vielä ruuveja rummuistaan. Sitten hän otti rumpukapulan käteensä ja löi muutaman kerran symbaaliin. Nuo puolihuolimattomalta vaikuttaneet lyönnit muuttivat koko bändin soinnin, kohottivat yhtyeen jollekin korkeammalle tasolle ja harjoittelusta tuli musiikkia.

Jon Christensen on niitä rumpaleita, joille tärkeintä ei ole soittaa mahdollisimman paljon ja lujaa, vaan niukasti ja oikeaan aikaan. Hänen rumpujensa sointi ja vähäeleinen soittotapansa ovat tunnistettavissa levyiltäkin.

Vitsien antama kuva tyhmästä rumpalista ja yhtyeen välttämättömästä pahasta on siis aivan väärä, sillä ainakin jazzbändeissä rumpali on olennainen osa yhtyeen kokonaisuutta, yhtyeen svengin takaava räjähtävän energian tai rikkaiden sointivärien lähde, monesti myös vaikuttava solisti.

Mutta rumpalivitsejä ei sen takia tarvitse suinkaan unohtaa, joten tässä vielä lopuksi yksi!
”Rumpali kyllästyi lopulta rumpalivitseihin ja päätti vaihtaa instrumenttia. Hän marssi päättäväisesti musiikkiliikkeeseen ja aikansa katseltuaan hän sanoi myyjälle:
– Ostan tuon punaisen trumpetin ja tuon valkoisen haitarin.
Myyjä vastasi hieman ihmeissään:
– Vaahtosammuttimen voisin myydäkin, mutta lämpöpatteri on liian lujasti kiinni seinässä!”

20.1. 2002

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *