Musiikillista lohtua vaikeista kohtaloista

Englantilainen psykologian tohtori Geoffrey Wills julkaisi äskettäin tutkimuksensa, jota varten hän oli lukenut tarkasti amerikkalaisten 1940-60-luvuilla vaikuttaneiden keskeisten jazzmuusikoiden elämänkertoja. Willsin kiinnostuksen kohteena oli erityisesti muusikoiden mielenterveysongelmat sekä huumeiden ja alkoholin väärinkäyttö.

Willsin selvityksen mukaan modernin jazzin läpimurron toteuttaneet muusikot kärsivät mielenterveyden ongelmista selvästi tavallista kadunmiestä enemmän. Usein heidän ongelmansa olivat myös erittäin vakavia ja monesti niiden taustalla oli jo pitkät sukurasitteet. Esimerkiksi trumpetisti Dizzy Gillespie ja basisti Charles Mingus ovat kertoneet muistelmissaan joutuneensa väkivaltaisen isänsä pahoinpitelemiksi.

Bebop-tyylin kenties tärkein pianisti Bud Powell joutui elämänsä aikana useita kertoja mielisairaalaan, jossa häntä hoidettiin esimerkiksi sähköshokeilla. Powell oli suorastaan hämmästyttävän lahjakas taiteilija, kun hän sairaudestaan huolimatta pystyi tuottamaan sellaista hienoa jazzia, mitä hänen levytyksensä parhaimmillaan ovat. Trumpetisti Miles Davisia vaivasivat vainoharhaisuus ja hallusinaatiot. Kuitenkin Davis loi musiikkia useiden vuosikymmenien ajan ja tuloksena oli valtavan laaja ja arvostettu levytuotanto, johon kuuluu eräs kauneimmista jazzlevyistä ”Kind of Blue” vuodelta 1959.

Myös riippuvuus sekä alkoholista että huumeista oli jazzmuusikoiden keskuudessa selkeästi yleisempää kuin muulla väestöllä. Nuoret 1940-ja 50-luvuilla aloittaneet jazzmuusikot käyttivät usein heroiinia, jonka kauppaa mafia tuohon aikaan keskitti nimenomaan mustien asuinalueille. Monille nuorille muusikoille huumeiden käyttö oli eräs tapa olla vallankumouksellinen. Heidän mielestään uusi jazz osoitti samalla tavalla valtayhteiskunnan vastaisuutta kuin huumeiden käyttökin.

Oma merkityksensä oli myös eräiden menestyneiden muusikoiden antamalla esimerkillä. Saksofonisti Charlie Parker pystyi narkomaaninakin jonkin aikaa luomaan musiikin historiaa mullistanutta huippujazzia ja eräät luulivat nimenomaan huumeiden auttaneen tässä. Hieman ennen kuolemaansa Parker kuitenkin osoitti huumeruiskun arpia käsivarressaan ja varoitti: ”Tämä on minun kotini. Tämä on minun osakesalkkuni. Tämä on minun Cadillacini.”

Brittipsykologin tutkimustulokset eivät tarjoa aikakauden jazzhistoriaa vähääkään tuntevalle mitään suuria yllätyksiä. Päinvastoin esimerkkejä olisi helppo löytää lisää aina jazzin varhaisvuosilta lähtien. Jo ensimmäinen nimeltä tunnettu jazzmuusikko kornetisti Buddy Bolden joutui vuosikymmeniksi mielisairaalahoitoon eikä koskaan päässyt levyttämään musiikkiaan.

Geoffrey Wills toteaa, että hän ei väitä kaikkien jazzmuusikoiden olevan hulluja, vaan jazzmuusikoiden mielenterveysongelmat ovat hänen mielestään samantapaisia kuin muilla luovan työn tekijöillä, kuten kirjailijoilla ja taidemaalareilla. Jostain syystä muille ihmisille lohtua, elämänsisältöä ja kauneuselämyksiä antavan taiteen taustalla on usein äärimmäisen ankarat ja vaikeat elämänolosuhteet. Siis jazzin harrastajan sankarit eivät hulluja, alkoholisteja ja narkomaaneja, vaan sankareita hulluudestaan ja riippuvuuksistaan huolimatta.

28.9. 2003

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *