Svengi ja soolo

Jazzilla kuten kaikilla muillakin elämänalueilla on koko joukko omia käsitteitä, joiden ymmärtäminen voi olla hankalaa asiaan perehtymättömälle. Tarkoitus on tässä aloittaa silloin tällöin jatkuva sarja (Huom! Oli liikoja luvattu!), jossa selvitellään jazzin keskeistä sanastoa selityksineen. Tässä ensimmäisessä osassa on johdatusta ”svengin” ja ”soolon” taustoihin. Molemmat ovat olleet alusta pitäen niin keskeisiä käsitteitä, että niiden merkityksestä on väännetty kättä välillä tosissaan.

”Svengi” on se mukaansa tempaava voima, joka panee kuulijan jalan vastustamattomasti naputtamaan musiikin tahdissa ja pään nyökkäilemään hieman typerän näköisesti. Svengin tunne syntyy, kun improvisoivan solistin melodian rytmi poikkeaa hiuksenhienosti säestävän komppiryhmän rytmeistä. Solisti ikään kuin leijailee vapaasti allaan risteilevien rytmien varassa. Svengi on ilmiö, jonka voi tuntea, mutta joka on vaikea tallentaa nuottikirjoituksella.

Erilaiset käsitykset jazzin välttämättömänä ainesosana pidetystä svengistä ovat nousseet lyömäaseeksi musiikin historian murrosvaiheissa. Charlie Parker ja Dizzy Gillespie kehittivät jazzia tanssimusiikista konserttimusiikiksi 1940-luvun puolivälissä. Swingin ystävistä uusi bebop oli käsittämätöntä ”kiinalaista musiikkia”.

Svengin käsite oli tapetilla uudelleen 1960-luvun kulttuuritaistelussa. Kiistan osapuolia olivat ”the new thing” tai free jazz ja perinteisen valtavirtajazzin puolustajat. Usein siteeratusta Duke Ellingtonin sävellyksen nimestä ”It Don´t Mean A Thing If It Ain´t Got That Swing” (eli musiikilla ei ole merkitystä, jos se ei svengaa) tehtiin oikean jazzin mittatikku, jonka avulla free jazz tyrmättiin ja leimattiin epäjazziksi. Koulukuntaero nykyjazzin viitteellisen, abstraktin svengin ja perinteisen jazzin suoraviivaisen svengin välillä kukoistaa edelleen.

”Soolo” on yksittäinen muusikon yleensä improvisoitu osuus. Jazzin konserttikäytökseen on kuulunut soolosuorituksen jälkeen tulevat taputukset, mihin muusikko vastaa kiitollisena kumarrellen. Soolot ovat harvoin kokonaan improvisoituja, vaikka jazzin myyttien mukaan jazzin suurmiehet pystyivät joka ilta improvisoimaan uusia ja tuoreita sooloja. Ne ovat pikemminkin muunnelmia teemasta, joiden muotoutumiseen vaikuttavat sävellyksen rakenne ja soinnut, muusikon aikaisemmat soolot ja soittokokemukset sekä tietenkin tyylin vakiintuneet perinteet. Siis saman sävellyksen pohjalta syntyi 1930-luvulla aivan erilaisia improvisaatioita kuin 1960-luvulla tai nykyään.

Jazzin historian pääjuoni musiikin alusta 1960-luvulle liittyy juuri improvisaatiossa sallitun keinovalikoiman laajenemiseen. Louis Armstrong hylkäsi vanhan New Orleans-jazzin teeman koristelun ja improvisoi sävelmien pohjalta aivan uusia melodioita. Edellä mainittu bebop laajensi sallittujen äänien ja sointujen valikoimaa, kunnes 1960-luvulla kokeiltiin täysin vapaata improvisaatiota. Käyttöön otettiin kaikki mahdolliset soittimista irti saatavat äänet, jopa hälyäänet ja epäsovinnaiset soittotekniikat.

Kun lopulta raja-aidat oli kaadettu ja kaikki keinot olivat luvallisia, alkoi myös jazzissa tyylien sekoittamisen ja vanhojen tyylien kertaamisen postmoderni aika. Jazzin ja rockin yhdistäminen oli voimissaan 1970-luvulla, myöhemmin syntyi etnojazz ja nykyisin on muodikasta yhdistää jazzia ja tanssiklubien konerytmejä. Samalla kaikki vanhat jazzin tyylit ovat kuitenkin hengissä ja niille löytyy sekä tekijöitä että yleisöä.

26.1. 2003

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *