Milesilla ja Louisilla kannattaa aloittaa

Tuon tuosta törmää mielipiteisiin, joiden mukaan jazz on poikkeuksellisen vaikea, jopa salaperäinen musiikinlaji, josta tavallisen ihmisen on parasta pitää näppinsä visusti erossa. Jazzia kuuntelevia ihmisiä kutsutaan usein friikeiksi, suoraan suomeksi käännettynä kummajaisiksi, ikään kuin he kuuluisivat outoon heimoon, joka kokoontuu jazzklubeiksi kutsuttuihin temppeleihin uhraamaan oudolle jumalalleen.

On toki ymmärrettävää, että jazzin kaltainen, aika abstrakti instrumentaalimusiikki, vaatii kuulijaltaan keskivertoiskelmää enemmän paneutumista ja asioihin perehtymistä. Mutta siinä mielessä jazz ei eroa monesta muusta elämänalueesta, kuten esimerkiksi jalkapallosta ja sen harrastamisesta. Jalkapallostakin katsojaa saa sitä enemmän irti, mitä enemmän peliin ja sen hienouksiin perehtyy.

Haluaisin uskoa, että jazzin maailma ei ole luoksepääsemätön viidakko, joka torjuu uteliaat etsijät luotaan. Mistä sitten jazzista kiinnostunut, mutta mieltymyksistään epävarma kuulija voi tutustumisensa aloittaa ? Ehkä parasta on uskaltautua paikalle, kun jazz oikeasti soi konsertissa tai klubilla. Jazzkonserttiin on sikäli helppoa tulla, että siellä ei ole mitään erityisiä käytössääntöjä, vaan jazztilaisuudessa voi taputtaa tai voi olla taputtamatta, voi ymmärtää kuulemansa tai olla vapaasti ymmärtämättä, sinne lähtiessä voi pukeutua farkkuihin tai voi panna jopa puvun päälleen. Konsertissa voi vaikka aluksi ihmetellä rumpalin joskus mahdottomalta näyttäviä liikeratoja tai seurata muusikoiden ilmeitä ja kommunikaatiota. Näköhavainto ehkä helpottaa mutkikkaan viestin perillemenoa. Tässäkin suhteessa jazzia kelpaa verrata jalkapalloon; oikea musiikki soi konsertissa ja oikeaa peliä voi seurata vasta kentän laidalla.

Toisaalta ei ole hullumpaa lähestyä jazzia äänilevyjä kuuntelemalla, sillä se on ainoa tapa kuulla jo paremmille soittolavoille siirtyneitä vanhoja mestareita. Ensimmäiseksi levyhankinnaksi uskallan oman kokemuksen perusteella ehdottaa Miles Davisin klassikkoa ”Kind of Blue” vuodelta 1959. Se ei ole vanhentunut tippaakaan reilussa neljässäkymmenessä vuodessa, vaan on edelleen eräs kauneimmista jazzlevyistä. Sen kautta pääsee myös muiden kiinnostavien muusikoiden jäljille, kuten John Coltranen, Cannonball Adderleyn ja Bill Evansin.

Vanhemmista ja viihteellisimmistä tyyleistä kiinnostuneille valitsen alkupaloiksi Louis Armstrongin 1950-luvun tuotantoa, joista vaikkapa ”Satch Plays Fats” todella hyväntuulista ja viihdyttävää musiikkia. Rockia kuunteleva nuorempi väki saattaisi löytää mielenkiintoista kuunneltavaa nuorten kotimaisten yhtyeiden uusilta levyiltä, joita parhaasta päästä ovat Ilmiliekki Quartetin ”March of Alpha Males” ja U-Street All Starsin aivan uunituore ”Bowling”.

Uusia kulttuurielämyksiä kaipaavan kannattaa siis rohkeasti kokeilla jazziakin, joko levyltä nautittuna tai sitten konsertissa, kun sitä seuraavan kerran tuodaan tarjolle. Torniohan on siinä mielessä mainio kaupunki, että täällä on mahdollista nauttia sekä huipputason jazzesityksistä että hyvästä jalkapallosta. (Huom! Ajat ovat muuttuneet; TP-47 pelaa Kakkosessa, Kalottjazz & Blues on karsinut jazztarjontaansa ja Riverside Jazz elää kituliaasti. 2011. )

22.2. 2004

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *