Olkoon jätkä vaikka vihreä

Kohu Tatu Vanhasen haastattelusta toi rotukysymykset jälleen puheenaiheeksi, vaikka professorin väitteet rotujen älykkyyseroista ovat monesta syystä kyseenalaisia. Älykkyystestit perustuvat niin kiinteästi länsimaiseen kulttuuriin, että ne tuskin toimivat muiden kulttuurien piirissä. Lisäksi älykkyysosamäärä mittaa vain pientä osaa ihmisen älykkyydestä; menestyminen Afrikan sademetsässä vaatii toisenlaista älykkyyttä kuin rimpuileminen länsimaisen markkinatalouden oravanpyörässä.

Länsi-Afrikasta pakolla Amerikkaan vietyjen orjien jälkeläisillä oli hallussaan sellaista älykkyyttä, joka tuotti viime vuosisadalla aivan uuden taidemuodon, jazzin. joka levisi ällistyttävän nopeasti ympäri maailmaa. Pohjois-Amerikan mustien merkitys jazzille on tietenkin valtava. Lähes kaikki jazzin arkkitehdit ja innovaattorit ovat olleet mustaihoisia; Louis Armstrongista Duke Ellingtonin ja Charlie Parkerin kautta John Coltraneen. Ja kaikki nämä musiikin historian merkkihenkilöt joutuivat omalla urallaan kohtaamaan rasistista syrjintää.

Mustien jazzmuusikkojen osa oli vaikea varsinkin Yhdysvaltain etelävaltioihin suuntautuvilla kiertueilla vielä 1950-luvulla. Heidän oli vaikea löytää hotelleja, eikä heille tarjoiltu kaikilla valtateiden taukopaikoillakaan. Duke Ellington ratkaisi ongelman vuokramaalla orkesterilleen kokonaisen junanvaunun, jossa oli mahdollista sekä syödä että majoittua. Vielä hankalampaa oli niillä mustilla, jotka soittivat valkoisten orkesterien riveissä. Billie Holiday lauloi 1930-luvun lopulla Artie Shaw´n ison orkesterin solistina. Holidaylle täytyi joka kaupungissa etsiä mustille tarkoitettu hotelli, eikä hän kaikissa konserttipaikoissa saanut jäädä lauluosuuksiensa jälkeen lavalle muiden muusikoiden kanssa, vaan hänen täytyi vetäytyä piiloon takahuoneeseen. Suorastaan absurdi oli tilanne Charlie Parkerin kiertueella vuonna 1950, kun Parkerin kvartetissa soittaneen valkoihoisen trumpetistin Red Rodneyn oli etelävaltioissa pakko esiintyä blueslaulajana nimellä ”Albino Red”. Rodney koetti laulaa joka pari keikalla pari bluesia, vaikka ei oikeasti osannutkaan.

Rasismista huolimatta jazzin maailma oli kuitenkin jo melko varhain muuta yhteiskuntaa tasa-arvoisempi. Muusikoiden yhteistyösuhteet kun eivät noudattaneet ihovärirajoja ja monet arvostetut musiikkihahmot kaatoivat raja-aitoja omilla toimillaan. Benny Goodmanin yhtyeissä oli mukana mustia muusikoita kuten pianisti Teddy Wilson, vibrafonisti Lionel Hampton ja kitaristi Charlie Christian. Promoottori Norman Granz alkoi 1950-luvulla kierrättää all stars- kokoonpanoja ympäri maailmaa ja vaati edustamilleen muusikoille aina saman kohtelun ihonväristä riippumatta. Granzin järjestämissä konserteissa yleisöäkään ei saanut erotella ihonvärin perusteella.

Nykyään jazzista on tullut kansainvälistä taidetta, jota harrastetaan kaikkialla. Jako mustaan ja valkoiseen jazziin on menettänyt merkityksensä lähes kokonaan. Kuten Miles Davis sanoi jo kauan sitten, kun mustat veljet moittivat häntä valkoisten muusikoiden palkkaamisesta: ”Olkoon jätkä vaikka vihreä, kunhan osaa soittaa”.

26.9. 2004

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *