Virtuoosin vuosipäivä

Saksofonisti Charlie Parkerin kuolemasta tuli reilu viikko sitten (12.3.) kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Niin innokkaat kannattajat kuin kriitikotkin nostivat Parkerin jo eläessään jazzin ehdottomien suuruuksien joukkoon ja erääksi bebop-tyylin arkkitehdeista. Varsinkin hänen kuolemansa jälkeen myös Parkerin holtittomasta huumeiden, alkoholin, mielenterveysongelmien ja sekalaisten naissuhteiden leimaamasta boheemista elämäntavasta on tehty eräs jazzin suurista myyttisistä kertomuksista, johon liittyy aina mukaan aimo annos kauhistelevaa tirkistelyä ja romantisoivaa ihastelua.

Kun Parkerin kuolemasta on kuitenkin kulunut jo puoli vuosisataa, voidaan saksofonistin mäkikotkamaiset tempaukset jättää jo hieman vähemmälle romantisoinnille. Sen sijaan voisi vaikka ihmetellä sitä lahjakkuutta, jonka voimalla kaukana kulttuurielämän keskuksista Kansas Cityn kaupungista kotoisin ollut yksinhuoltajaäidin hemmotellen kasvattamasta pojasta tuli osa koko maailman musiikinhistoriaa. Parker ei oikeastaan koskaan saanut perusteellista musiikkikoulutusta, vaan hän oli lähes täysin itseoppinut. Virtuoosimainen tekniikka löytyi yrityksen ja erehdyksen kautta sitkeästi harjoittelemalla ja soittamalla swingkauden suosituissa isoissa orkestereissa. Tanssimusiikin soittaminen ilta illan jälkeen saattoi olla puuduttavan tylsää, mitä brittiläinen jazzhistorioitsija Alyn Shipton pitää eräänä psykologisena syynä modernin jazzin eli bebopin syntyyn. Shiptonin mukaan monet nuoret jazzlahjakkuudet reagoivat taiteellisesti turhauttavaan tilanteeseen etsimällä uusia, haastavampia tapoja soittaa jazzia ja niin jazz muokattiin tanssimusiikista kuunneltavaksi taidemusiikiksi 1940-luvun alkupuolella.

Perinteisen näkemyksen mukaan kaikkein suurin ansio tässä muutoksessa on annettu juuri Charlie Parkerille. Hän eli epäilemättä taitelijalle hyvin sopivan kiihkeän ja itsetuhoisen elämän ja kuolikin sopivan ennenaikaisesti vain 34-vuotiaana. Alyn Shipton on halunnut purkaa tätä puolta Parkerin myytissä ja korostanut enemmän trumpetisti Dizzy Gillespien roolia bebopin kehityksessä. Shipton väittää tylysti, että Parker yksinkertaisesti kuoli liian varhain ja hänen elämäntapansa esti häntä saavuttamasta kaikkea, mihin olisi voinut kyetä. Kenties toisissa oloissa Parker olisikin pystynyt opiskelemaan musiikkia elektronisen musiikin edelläkävijän Edgar Varesen johdolla, kuten hän joskus suunnitteli tekevänsä. Huumeiden varjossa jäi tämä, kuten monet muutkin Parkerin kunnianhimoisista suunnitelmista, pelkäksi tyhjäksi puheeksi.

Viisikymmentä vuotta saksofonistin kuoleman jälkeen tärkeintä lienee muistaa, että hänen musiikkinsa on vielä koskettavaa ja elävää. Parkerin alttosaksofonin persoonallinen ja notkea soundi on välittömästi tunnistettavissa, kuten ovat kaikki muutkin jazzin suuret äänet. Parkerin suruista tehdyssä soitossa soi kaikesta huolimatta aina elämänilo ja Parker tuo uuden tyylin tavoittelun keskellekin aina ripauksen vanhaa kunnon bluesia.

20.3.2005

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *