Balladia makuuhuoneeseen

Sanakirja tietää kertoa, että sana ”balladi” tarkoitti keskiajalla kevyttä tanssittavaa laulua. Ajan myötä sanalle tuli myös muita merkityksiä, kuten tunnelmaltaan synkän ja kohtalokkaan tarinan kertova runo tai laulu. Amerikkalaisessa popmusiikissa balladi alkoi myöhemmin tarkoittaa mitä tahansa hidasta ja sentimentaalista kappaletta, jota tansseissa on aina hyvä soittaa nopeampien välissä. Jazzin maailmassa balladi alkoi niin ikään tarkoittaa hidastempoista ja usein hyvin kaunista tunnelmapalaa.

Saksofonisti Coleman Hawkins määritteli jazzballadin käsitteen vuonna 1939 levyttämällä kappaleen ”Body and Soul”, erään niistä harvoista instrumentaalisista jazzkappaleista, joista on tullut myyntimenestys. Tämä jazzballadin prototyyppi on pitkä tenorisaksofonisoolo, joka jazzhistorioitsija James Lincoln Collierin sanoin: ”… säilyttää koko ajan hillityn tunnelmansa, on yhtä aikaa herkkä ja täynnä pidäteltyä intohimoa. Se on ihanteellista tanssimusiikkia hämärään makuuhuoneeseen.” Coleman Hawkinsin esimerkin mukaan juuri monet tenorisaksofonistit alkoivat kunnostautua balladien erikoismiehinä ja upeita balladeja löytyykin vaikkapa Sonny Rollinsin ja Stan Getzin tuotannosta. Toki myös muilla instrumenteilla voidaan balladeja esittää menestyksellisesti, hieno esimerkki on trumpetisti Miles Davisin ”Round Midnight” vuodelta 1956.

Jazzballadi ei siis enää ole vain välttämätön hidas nopeiden kappaleiden lomassa, vaan siitä on kehittynyt monitahoinen ilmaisukeino, todellinen jazzmuusikon kypsyysnäyte. Niinpä kovin harvoin kukaan uskaltautuu levyttämään kokonaan balladeista koostuvaa jazzlevyä. Nyt suomalaisen jazzin veteraani, vahvaa kukoistuskautta vielä 70-vuotiaana elävä Juhani Aaltonen on tehnyt taiteellisesti rohkean vedon ja julkaissut vastikään levyllisen hitaita balladeja nimellä ”Illusion of a Ballad”.

Aaltonen kertoo levynkansitekstissä arvostavansa kovasti melodista musiikkia ja niinpä hän on valinnut levylle vahvoja sävelmiä, useimmat ikivihreitä standardeja. Levyn ohjelmisto viittaa samalla sekä jazzin historiaan että Aaltosen omaan menneisyyteen. Levyllä kaartuu jazzsaksofonin suuri linja Duke Ellingtonin orkesterin uskollisesta alttosaksofonistista Johnny Hodgesista 1960-luvun vallankumouksellisiin John Coltraneen ja Ornette Colemaniin. Mukana on myös sävelmiä, joita Aaltonen harjoitteli 1970-luvulla yhdessä rumpali Edward Vesalan kanssa ja joista ensin mainittu päätyi vuonna 1974 Aaltosen ensimmäiselle omalle levylle ”Etiquette”.

Perinnetietoisuudestaan huolimatta Aaltonen välttää kaikki väkinäisen vanhan kopioimisen ja näköisjazzin vaarat. Hän kertoo syvälliset tarinansa vaivattomasti ja viisaasti omalla äänellään käyttämällä free jazzin kielioppia, jota Aaltonen on joskus kutsunut omaksi musiikilliseksi äidinkielekseen. Aaltosen balladilevy onnistuu kirkkaasti säilyttämään intensiteettinsä koko levyn ajan ja kun levyn julkaissut TUM Records on jälleen onnistunut pakkaamaan levynsä kauniiseen pakettiin, on ”Illusion of A Ballad” ilmiselvää klassikkoainesta.

26.2.2006

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *