Vinyylin lämmin ääni

Palasin viime viikonloppuna pitkästä aikaa vanhojen lp-levyjeni pariin, joita on levyhyllyssäni tallessa vielä pari metriä, vaikka en ole uusia enää vuosikausiin hankkinut. Parikymmentä vuotta sitten ostamiani levyjä selaillessani mieleen nousi nostalgisia muistoja opiskeluvuosilta ja jazzharrastukseni alusta.

Muistelua helpotti, että minulla oli tuolloin tapana kirjoittaa levykanteen nimikirjoitus, päivämäärä ja joskus myös lyhyt muistiinpano ostotilanteesta. Levyn ostaminen taisi olla opiskelijan elämässä tapaus, sillä myöhemmin kansissa ei enää ole sen paremmin nimikirjoitusta kuin kommenttejakaan.

Muistiinpanot muistuttivat kesästä 1981, jolloin matkustin Inter Rail-lipulla ympäri Eurooppaa. Matkan varrelle osui useita kiinnostavia levykauppoja, mutta koska lp:t olivat hankalia rinkkaan pakattaviksi, jäivät ostokset matkan loppusuoralle Kööpenhaminaan.

Sieltä löysin mainion levykaupan, jonne sijoitin matkakassani viimeiset rippeet ja ostin Sonny Rollinsin ja Charles Mingusin kaltaisia klassikoita. Onneksi älysin valita myös liian tuntemattomaksi jääneen saksofonisti Billy Harperin hienon levyn ”Black Saint”, joka oli italialaisen Black Saint-levymerkin ensimmäinen julkaisu. Kannoin rinkassani siis jazzin historiaa monella tasolla.

Pari vuotta aikaisemmin maaliskuussa 1979 olin hemmotellut itseäni hyvän tenttimenestyksen johdosta ja ostanut norjalaisen basistin Arild Andersenin levyn ”Shimri”. Tuolloin Andersenin yhtyeessä soitti myös saksofonisti Juhani Aaltonen. Tämä kaunis levy on Aaltosen vahva esitys ja se odottaa vielä julkaisemistaan cd:llä.

Seuraavana syksynä tein Anttilan levy-alesta löydön hintaan 19,19 markkaa; pianisti Cecil Taylor vuonna 1964 Kööpenhaminan kuulussa Café Monmartressa äänittämän levyn ”Nefertiti, The Beautiful One Has Come”. Avautuvakantisen tuplalevyn vapaa musiikki jäi minulle silloin arvoitukseksi, mutta myöhemmin olen koettanut lähestyä Taylorin musiikkia, joka on vaativinta kuultavaa, mitä jazzilla on tarjottavana.

Vanhoja muistellessani ihastuin vinyylilevyihin jälleen kerran. Niitä täytyy käsitellä varoen, jo levyn asettaminen levylautaselle on harras toimitus. Levyn ääni on lämmin ja neulan rahina pikku napsahduksineen luo oman tunnelmansa. Vaikka monet levy-yhtiöt ovat jo luopuneet tylsän muovisista cd-koteloista ja panostaneet pahvisten kansien graafiseen ilmeeseen, on lp:n suurikokoinen kansi esineenä omaa luokkaansa. Cd:lle tallennetaan usein yli 70 minuuttia musiikkia, mikä on yleensä liikaa, jotta levyn jaksaisi yhdeltä istumalta kuunnella. Lp:n yhden puolen tarkkaavainen kuunteleminen sujuu kyllä helposti.

Suurin osa jazzistani on nykyään toki cd:llä, osa siis lp-levyillä ja osa myös tietokoneessa mp3-tiedostoina; vain c-kasetit ovat joutaneet kokonaan roskiin. Lp-levyissä on paljon sellaista ainutlaatuista tunnetta, jota tuskin koskaan voi liittyä musiikkitiedostoihin. On kyseenalaista, voiko mp3-musiikkia edes toistaa kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Lp-levyjä ymmärtävät soittimet ovat silloinkin varmasti vielä olemassa.

29.10.2006

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *