Melodinen rumpuvirtuoosi

Rumpali Max Roach kuoli viime viikon torstaina (16.8.) New Yorkissa 83-vuotiaana. Hän oli viimeinen elossa ollut bebop-tyylin keskeinen kehittäjä. Vuonna 1924 Pohjois-Carolinassa syntynyt Roach ei jäänyt vain yhden tyylin vangiksi, vaan hänestä tuli monipuolinen taiteilija ja merkittävä kulttuurivaikuttaja.

Roachin perhe muutti New Yorkiin, kun Max oli neljävuotias. Perheessä harrastettiin musiikkia ja äiti esiintyi gospel-laulajana kirkossa. Niinpä poika ohjattiin musiikin pariin, ensin koulun puhallinorkesteriin ja myöhemmin gospelyhtyeiden rumpaliksi. Soitto sujui ja nuorukaisen lahjat huomattiin. Roach pääsi jo lukiolaisena Duke Ellingtonin yhtyeen vakituisen rumpalin Sonny Greerin sijaiseksi. Samaan aikaan hän oli mukana New Yorkin klubielämässä Charlie Parkerin, Miles Davisin, Bud Powellin ja muiden nuorten rinnalla.

Levytysdebyyttinsä Roach soitti saksofonisti Coleman Hawkinsin yhtyeessä joulukuussa 1943. Tämän rutiinilevytyksen jälkeen syntyivät ensimmäiset merkittävät levyt vuonna 1945 Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien kanssa. Roach kuului nyt nuorten jazzmuusikkojen ydinryhmään ja he muuttivat jazzin viihde- ja tanssimusiikista mutkikkaaksi ja vaativaksi taidemusiikiksi. Roachista kehittyi uuden jazzin teknisesti täydellisin lyömäsoittaja, solisteja kuunteleva, svengaava ja melodinen virtuoosi.

Huumeet olivat vitsaus modernin jazzin muusikoiden keskuudessa 1940-luvulla. Myös Roach jäi heroiinikoukkuun ja vaaransi koko uransa ja elämänsä. Vanhemman rumpalikollegan Kenny Clarken avulla Roach onnistui pysäyttämään kierteensä 1950-luvun alussa.

Roachin 1950-luvun tärkein kumppani oli trumpetisti Clifford Brown, jonka kanssa Roach johti erästä vuosikymmenen hienoimmista ja suosituimmista yhtyeistä. Kvintetti oli parhaimmillaan, kun saksofonisti Sonny Rollins tuli mukaan toiseksi puhaltajaksi. Yhtyeen loppu oli traaginen; Clifford Brown ja pianisti Richie Powell vaimoineen kuolivat auto-onnettomuudessa keikkamatkalla vuonna 1956. Roach ratkesi jälleen ryyppäämään ja pääsi riippuvuuksistaan lopullisesti eroon vasta psykoterapian avulla.

Roach aktivoitui 1960-luvulla kansalaisoikeusliikkeeseen ja otti vahvasti kantaa mustien tasa-arvon puolesta, jolloin levytkin saivat vahvoja nimiä: ”Freedom Now Suite – We Insist!”, ”It`s Time”, ”Deeds, Not Words”. Poliittisuus ei ollut kovin kaupallista ja Roach joutui välillä jopa levyteollisuuden boikottiin. Hän pelastautui kuitenkin yliopistomaailmaan ja oli eräs ensimmäisistä jazzmuusikoista professorin virassa.

Roach ei piiloutunut kokonaan kampuksille, vaan jatkoi työtä esiintyvänä taiteilijana ja laajensi näkökulmaansa jazzin perinteiden ulkopuolelle esittämällä musiikkiaan jousiorkesterien, gospel-kuorojen, tanssijoiden ja rap-artistien kanssa. Erityisen onnistuneita olivat duokonsertit, joista levyllekin taltioitu ”Historic Concerts” yhdessä pianisti Cecil Taylorin kanssa on monumentaalinen.

Itse muistan hyvin Porin jazzfestivaalit vuonna 1978, kun vielä aloittelevana jazzin harrastajana pääsin kuuntelemaan Max Roachin kvartettia Riihikedon koulun karussa salissa. Kuulin silloin ensimmäisen kerran aitoa mustaa jazzia konsertissa ja yhtyeen intensiivinen esitys kuuluu edelleen vahvimpien konserttielämysteni joukkoon. Lukuisat Roachin levyt ovat vuosien varrella soineet levysoittimessani. Improvisoitu jazz jää eloon nimenomaan levytyksinä ja levyillä elää myös Max Roachin humaani musiikki.

Eräitä Max Roachin levytyksiä:

Miles Davis: Birth of The Cool (1949/1950)
Charlie Parker: Jazz At Massey Hall (1953)
Clifford Brown & Max Roach: At Basin Street (1956)
Max Roach: Deeds, Not Words (1958)
Max Roach: We Insist – Freedom Now! (1960)
Max Roach: Percussion Bitter Sweet (1961)
Max Roach – Cecil Taylor. Historic Concerts (1979)

27.8.2007

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *