Jazzin rytmihäiriöitä

Yleisradion jazztoimittaja Markus Partanen ryhtyi kirjoittamaan helsinkiläisen Rytmihäiriö-klubin 10-vuotishistoriikin, mutta kirja kasvoi katsaukseksi koko suomalaisen jazzin vaiheista parin viime vuosikymmen ajalta. Itse klubin tarina on vain osa laajaa kirjaa, jossa omat esittelynsä saavat jazzklubien ja festivaalien kenttä, Suomen Jazzliiton toiminta, koulutus sekä kotimaisen jazzin levybisnes ja vientipyrkimykset. Suurimman osan kirjasta vievät haastatteluihin perustuvat yhtye- ja muusikkoesittelyt sekä hakuteostyyppiset lyhyet tekstit muusikoista.

Kirjan nimi viittaa klubin lisäksi ”rytmihäiriöön”, joka vallitsee suomalaisen jazzin korkean tason ja jazzin esittämisen rakenteiden välillä. Sibelius Akatemian johdolla jazzkoulutus on nostanut muusikoiden tason kansainväliselle tasolle, mutta musiikin esittämisen mahdollisuudet eivät ole yhtä ammattimaisella tasolla. Edes pääkaupungissa ei juuri nyt toimi kansainvälisen tason jazzklubia. Helsingin ulkopuolella ”maakuntien” jazztarjonnan järjestäminen on asiasta innostuneiden amatöörien eli Riverside Jazzin kaltaisten yhdistysten käsissä.

Jazzbisneksen pienuudesta kertoo Tornion jazzpäivillä Varjo-Yrjöllä palkitun Texicalli-firman Martti Heikkinen väitös, että tuhannen kappaleen myynti on Suomessa jazzlevylle kelpo tulos. Tuotannot ovat massiivisiin rock-produktioihin verrattuna niin edullisia, että tuhannen levyn myynnillä toiminta jo kannattaa. Eniten myyneet suomalaiset jazzlevyt, Lenni-Kalle Taipaleen ”Nothing to Hide” ja Jukka Perkon ”Kaanaanmaa”, ovat sentään ansainneet kultalevyn.

Kirja ei lankea olosuhteista valittamiseen, vaan on erittäin myönteinen kartoitus suomalaisen jazzkentän rikkaudesta. Positiivisia esimerkkejä ovat pienehköt ja korkeatasoiset festivaalit, joiden intohimona on esitellä jazzin kokeellisimpiakin tyylejä. Partanen mainitsee nimeltä Kerava Jazzin, Raahen Rantajatsit ja Äänekosken Keitelejazzin, vaikka Kalottjazz & Blues olisi myös maininnan ansainnut.

Muusikoiden kertomukset työstään ja tilanteestaan ovat kirjan parasta antia. Esimerkiksi saksofonistit Juhani Aaltonen ja Jorma Tapio osaavat eritellä uraansa ja nykyjazzin kenttää mielenkiintoisesti ja kriittisestikin. Aaltonen toteaa jazzista viisaasti: ”… musiikilla pitää viestiä asioita, eikä näyttää mitä itse osaa”. Edward Vesalan ankarassa koulussa opiskellut Jorma Tapio näkee kaikessa kulttuurissa liikaa pinnallisuutta:”… valtaan on päässyt yleinen kepeys, eli syvyys ja voima puuttuvat”

”Rytmihäiriöitä” on kattava ja ansiokas yhteenveto suomalaisen jazzin nykypäivästä ja sellaisena oivallinen päivitys Jukka Haaviston kirjalle ”Puuvillapelloilta kaskimaille” (1991). Hakuteoksen ja haastattelukirjan välimaastossa liikkuessaan se on hieman vaikeasti määriteltävä, eikä siitä ole yhdellä istumalla luettavaksi. Käsikirjamaisuudestaan huolimatta kirja herätti minussa yllättäen nostalgisia muistoja palauttaessaan mieleen jo unohtuneita Jazzliiton kiertueita ja yhtyeitä, jotka ovat aikanaan Torniossa vierailleet. Kirjassa on tallennettu juuri sitä jazzhistoriaa, jossa olen itse saanut olla mukana Riverside Jazzin ja Kalottjazz & Blues-festivaalin kanssa toimiessani. Kirjan miellyttävän ulkoasun viimeistelee Suomen eturivin jazzvalokuvaajan Maarit Kytöharjun hienot kuvat.

Markus Partanen (toim.): Rytmihäiriöitä. Uuden Suomi-jazzin nousu. Like Kustannus 2007.

13.4.2008

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *