Jazz ja nuoruus

Suomalainen jazz pääsee harvoin esille iltalehtien ja television talk show-ohjelmien julkisuuteen. Kun sellainen ihme sitten tapahtuu, syynä täytyy olla jotain erikoista. Viimeksi näihin medioihin pääsi vain 15-vuotias espoolainen pianistilupaus Joonas Kasurinen, joka oli näyttävästi esillä Ilta-Sanomissa 21.4. Samana viikonloppuna hän soitti trioineen Ruben Stillerin show’ssa ja tv:n ennakkotiedoissa häntä tituleerattiin jopa jazzneroksi.

Kasurista kohdanneen julkisuuden pontimena on ollut ilmiselvästi pianistin poikkeuksellisen nuori ikä. Harvapa sitä julkaisee jo 15-vuotiaana omia sävellyksiä sisältävän jazzlevyn, kuten Kasurisen uunituore “Beendays”-levy. Kasurinen on siis tyypillinen lapsitähti, joita tunnetaan musiikissa pitkä jono Mozartista Heimo Haittoon.

Suomalaisen jazzin puolella tunnetuimpia ovat 1980-luvun nuoret Severi Pyysalo ja Jukka Perko. Vibrafonisti Pyysalo pääsi 16-vuotiaana Sarah Vaughanin kanssa Porin Kirjurinluodon lavalle kesällä 1984 ja saksofonisti Perko herätti huomiota pari vuotta myöhemmin.

Nuorten lapsitähtien ylistäminen neroksi on tietenkin selvästi liioittelua. Amerikkalaisen jazzhistorioitsijan James Lincoln Collierin mukaan jazzin historiassa on ollut vain kaksi todellista neroa, nimittäin Louis Armstrong ja Charlie Parker. Vuonna 1901 syntynyt Armstrong oli 14-vuotias, kun sai tilaisuuden aloittaa kornetin soittamisen. Aloitusikä oli siis melko myöhäinen, mutta jo viittä vuotta myöhemmin hän soitti ajan parhaissa yhtyeissä New Orleansissa.

Jazzin kehitystä voimakkaasti improvisoivan solistin taiteeksi muovanneet Hot Five- ja Hot Seven- levytykset Armstrong levytti vuosina 1925-28. Armstrong oli tuolloin siis alle kolmekymppinen, ei todellakaan enää mikään lapsitähti. Armstrong jatkoi soittamista kuolemaansa asti 1971, mutta varsin yleisesti juuri näitä nuoruusvuosien töitä pidetään hänen tärkeimpinään.

Toinen nero, modernin jazzin pääarkkitehteihin kuulunut alttosaksofonisti Charlie Parker syntyi vuonna 1920. Myös Parker aloitti soittamisen aika myöhään, sillä hän oli jo 13-vuotias, kun hänen äitinsä sai säästettyä pojalleen ensimmäisen käytetyn saksofoniromun. Parker levytti parhaan tuotantonsa vuosina 1945-48, hänkään ei ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentä. Kaoottisen elämäntapansa takia hän ei paljon vanhemmaksi elänytkään. Parker kuoli jo 36-vuotiaana ja näytti kuollessaan jo yli viisikymppiseltä kehäraakilta.

Armstrongin ja Parkerin vertaaminen Joonas Kasuriseen tai muihin suomalaislahjakkuuksiin on monella tapaa kohtuutonta. Sekä Armstrong että Parker olivat molemmat lähtöisin Amerikan mustien alemmista sosiaaliluokista, joissa musiikki tarjosi urheilun ohella nuorille mahdollisuuden sosiaalisen nousuun. Kasurinen on sen sijaan voinut käyttää hyväkseen suomalaisen hyvinvointivaltion tarjoamia koulutusmahdollisuuksia.

Nuoruus ja sen mukana tullut ehkä ennenaikainen julkisuus ei ole tässä tapauksessa Kasurisen itsensä vika. Julkisuuden oudolla tavalla aiheitaan valikoivasta luonteesta kertoo paljon se, että varmasti aika harva on kuullut nimistä Riitta Paakki, Samuli Mikkonen tai Joona Toivanen. Kaikki he ovat parin viime vuoden aikana esikoislevynsä tehneitä nuoria jazzpianisteja, jotka eivät ole ikänsä puolesta ihmelapsia, tuskin nerojakaan. Sen sijaan he kaikki ovat taitavia, omaperäisiä ja mielenkiintoisia taiteilijoita, joiden töitä kannattaa kuunnella.

20.5. 2001

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *