Jazzin vesillä kalastelevat vieraat

Ilta-Sanomat tiesi jokin aika sitten kertoa mielenkiintoisen pikku-uutisen, jonka mukaan suuren yleisön suursuosikki Jari Sillanpää aikoo laulaa jazzia konsertissa UMO:n säestämänä. Ohjelmistoksi Sillanpää lupasi vanhoja ikivihreitä standardikappaleita Frank Sinatran tyylillä esitettynä.

Kiihkeimmänkään jazzin harrastajan ei kannata tyrmätä ajatusta ei suoralta kädeltä, sillä Sillanpää osaa toki laulaa ja on muistaakseni opiskellutkin laulua Oulunkylän Pop-jazz Konservatoriossa ainakin jonkin aikaa. Ehkä sieltä on mukaan tarttunut uskottavaan jazzlauluun tarvittava annos svengiä ja jazzfraseerausta.

Jari Sillanpää ei ole ensimmäinen jazziin päin kurkotteleva iskelmälaulaja, monet ainakin suunnittelevat jazzlaulua. Usein saa lukea myös ns. klassisen musiikin laulajien jazzlauluhankkeista. Monesti tulokset ovat kuitenkin olleet varsin kehnoja. Jokin vuosi sitten Porin festivaaleilla laulanut amerikkalainen oopperalaulaja Barbara Hendricks sai jazzkokeiluistaan murskaavat arviot jazzkriitikoilta. Hyväkään klassinen laulutaito kun ei mitenkään takaa sitä, että laulaja välttämättä onnistuu jazzin ja sen rytmien parissa. Rytmien onnistuminen on erityisen tärkeää, rytminen kömpelyys kun tekee jazzesityksestä varsin noloa kuunneltavaa.

Kun jazz on yleensä taloudellisesti aika huonosti kaupaksi menevää musiikkia, joutuu ihmettelemään, että mistä sitten mahtaa johtua iskelmälaulajien into vakavoittaa ilmettään jazzilla ja toisaalta klassisten laulajien halu vastaavasti keventää omaansa ? Osa laulajista hakee luonnollisesti uusia kuulijoita ihan kaupallisista syistä. Siksi varmaan Sillanpäänkin projektiin kuuluvat iso orkesteri, ikivihreät sävelmät ja Sinatran kuolematon maine. Ehkä joillakin laulajilla on mukana aitoa halua kokeilla uutta
ja kaataa musiikillisia raja-aitoja, mutta suuri syy on varmasti myös jazzin omalaatuisella luonteella ja jazzin suorastaan myyttisellä maineella.

Jazz on jo alusta pitäen ollut erilaisten musiikkivirtausten ristiaallokossa. Jazz on epämääräinen maa viihteen ja korkeakulttuurin rajamailla ja sen rajoja on vaikea tarkasti määritellä. Jazzia soitettiin vanhastaan vain tanssimusiikkina, mutta jo 1930-luvun lopulta alkaen siitä alkoi tulla myös kuuntelumusiikkia. Kun Benny Goodman vuonna 1938 ensimmäisenä vei yhtyeensä arvovaltaisen klassisen konserttisalin Carnegie Hallin lavalle, jazzin esittäminen alkoi siirtyä yhä useammin konserttilavoille.

Toisaalta suurin osa jazzista ja varsinkin 1940-luvun alkupuolella syntyneestä, kumouksellisena pidetystä bebopista soitettiin pienillä jazzklubeilla, jotka oli suunniteltu enemmän kuuntelemista kuin tanssimista varten. Varmasti osa jazzin viehätyksestä ja jazzin myytistä on peräisin hämäriltä jazzklubeilta. Jo sana jazzklubi tuo mieleen suurkaupungin savuisen musiikkiluolan ja sen intellektuellit kuulijat.

Jazzin älykäs, mutta toisaalta epäsovinnainen imago, houkuttelee siis monenlaisia yrittäjiä, jotka koettavat saada siitä itselleen lisäarvoa ja laventaa julkista kuvaansa taiteilijoina. Jari Sillanpää saattaa onnistua omassa jazzkonsertissaan hienosti, ainakin julkisuutta hän tulee esiintymisestään epäilemättä saamaan. Onnenlahjat, siis tässä tapauksessa julkisuus, eivät mene tässäkään tasan, sillä useimmat nuoret Sibelius-Akatemiassa opiskelleet suomalaiset jazzmuusikot eivät koskaan saa omasta ja omaperäisestä musiikistaan sellaista huomiota, jonka monet jazzin vesillä kalastelevat vieraat saavat.

25.2.2001

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *