George Kontrafouris: Little Daddy Blues

Ateenassa syntynyt urkuri ja pianisti George (Giorgos) Kontrafouris (s.1967) opiskeli ensin klassista musiikkia, mutta innostui 16-vuotiaana nuorukaisena jazzista ja alkoi tutkia improvisoitua musiikkia pianisti Alexio Markosin opastamana. Jazzmuusikon urallaan Kontrafouris on ehtinyt työskennellä monien maailmankuulujien jazzmuusikoiden kanssa, kuten Mark Johnson, Arild Andersen, Ralph Peterson, David Liebman ja Tim Hagans.

Viime vuosina Kontrafouris on tullut pikkuhiljaa tutuksi myös suomalaiselle jazzyleisölle, kun hän on sekä opiskellut ja opettanut Sibelius Akatemiassa. Kontrafouris on esiintynyt myös suomalaisten muusikoiden kanssa, mm. Manuel Dunkelin yhtyeessä ja Dunkelin uusimmalla levyllä. Kontrafourisin levytysura alkoi jo 1980-luvun lopulla ja ensimmäinen oma pianotriolevy ”Don´t Be Shy” julkaistiin kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen hän on julkaissut vielä toisen triolevyn ”Too Close” (2000) sekä soolopianolevyn ”My Only Way” (2002).

Tänä vuonna on sitten markkinoille tullut suomalaisten muusikoiden kanssa levytetty ”Little Daddy Blues”. Se on samalla Kontrafourisin ensimmäinen Hammond-levy, jossa jo avausraidan letkeä svengi määrittelee suunnan koko albumille. Kyse on siis varsin perinteisestä urkujazzista, jossa urkuri tyylin mukaisesti hoitaa myös basso-osuudet.

George Kontrafouris on säveltänyt suurimman osan levyn materiaalista, poikkeuksena vain Jussi Lehtosen ”The Ruler” ja Tim Hagansin dramaattisesti päättyvä balladi ”For The Music”. Kontrafouris osaa kirjoittaa tarttuvia melodioita 1950-ja 60-lukujen hengessä, ne ovat mainiota materiaalia solistityöskentelyn pohjaksi.

Kontrafouris ja Linna käyttävät omat soolomahdollisuutensa pätevästi, mutta Manuel Dunkel on kuitenkin tenorisaksofonillaan levyn selkeä ykkössolisti, nyt hieman maanläheisempi ja perinteisempi kuin omalla levyllään. Toisaalta sekä urkujen että kitaran taustatyöskentelyä kannattaa erityisesti tarkata. Kontrafouris on herkästi kuunteleva, kekseliäs säestäjä ja Sami Linna komppaa ilmavasti ja vähäeleisen elegantisti. Myös Jussi Lehtosen rumpujen ilmeikäs rytminen imu vakuuttaa.

”Little Daddy Blues” on tasapainoinen levytys, jonka kokonaisuudesta nousee esille joitakin kohokohtia. ”Invisible Heating Machine” hiipii jännittävästi Lehtosen rumpujen varassa ja kappaleeseen syntyy pidättelevän tiheä tunnelma. Jo mainitun avauskappaleen lisäksi myös ”V Blues” on yksinkertaisen tehokas svengipala; ensin urkusoolo, sitten tenorilla soitetun teeman jälkeen tyylikäs kitarasoolo sekä päälle päätteeksi tenorin ja rumpujen vaikuttavat loppukahinat. Viimeinen raita ”Heatin´E” on oivallisen albumin onnistunut päätös, jossa koko yhtye lopulta kilvan kirii intensiivisesti maaliin saakka.

George Kontrafouris: Little Daddy Blues (Chicken Soup Records)

George Kontrafouris; Hammond, Manuel Dunkel; tenorisaksofoni, Sami Linna; kitara, Jussi Lehtonen; rummut

23.4.2007

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *