Valon kuvia -blogi Instagramissa

Viimeisimmät kuvat Instagram-tililtäni

Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Jätä kommentti

Ilmiliekki Quartet: Ilmiliekki Quartet (We Jazz, 2022)

Ilmiliekki Quartet. Kuva: Perttu Saksa

Ilmiliekki Quartet syntyi kaksikymmentä vuotta sitten ja se nousi vauhdilla kotimaisen jazzin huipulle. Yhtye voitti Nordic Jazz Comets -kilpailun heti kättelyssä ja julkaisi seuraavana vuonna debyyttilevynsä ”March of the Alpha Males” yhtenä TUM Records -levymerkin ensimmäisistä julkaisuista. Albumi oli Jazz Emma -ehdokkaana ja sai vuonna 2004 Teosto-palkinnon, kun yhtye itse valittiin Finland Festivalsin vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

Yhtye esiintyi myös pohjoisessa ja muistan kuulleeni Ilmiliekkiä Kalottjazz & Blues -festivaalilla Torniossa, Ylläs Jazz & Blues -festivaalilla ja Rantajatseilla Raahessa. Ilmiliekki Quartet kuulosti uudelta ja muusikoiden nuoresta iästä huolimatta harvinaisen kypsältä. Siteeraan itseäni: ”Kvartetti haki tuoretta tietä suomalaisen jazzin tuttujen polkujen vierestä, siis jotain muuta näkökulmaa kuin amerikkalainen jazz tai Vesalan jalanjäljissä syntynyt, usein ’suomalaiseksi’ mielletty musiikki”. (Lue lisää: ”Land of Real Men”).

Kvartetin uuden levyn innoittamana palasin yhtyeen aikaisempien levyjen pariin. Kuuntelin edellä mainittua esikoista ja pian sen jälkeen ilmestynyttä toista albumia ”Take It With Me” (TUM Records, 2006), jotka ovat saaneet pitkään levätä levyhyllyn rauhassa. Molemmat ovat edelleen vahvoja albumeja, vaikka tiivistäminen yli tunnin kestosta olisi luultavasti terävöittänyt kummankin sanomaa.

Virkistin vielä muistiani ja kaivoin levyhyllystä myös kaksi ruotsinkielistä laululevyä (”Vi sålde våra hemman”, 2009 ja ”Ligger du fortfarande i sängen!”, 2018), jotka Ilmiliekki Quartet teki yhdessä Emma Salokosken kanssa. Vaikka ne ovatkin enemmän Salokosken kuin Ilmiliekki Quartetin albumeja, soivat varsinkin edellisen koruttomat kansanlaulujen melodiat upeasti yhteen kvartetin soundin kanssa.

Kaiketi kvartetin jäsenten lukuisten muiden projektien takia eli Ilmiliekki Quartet pitkään säästöliekillä ja hieno kolmas levy Land of Real Men ilmestyi vasta vuonna 2019 We Jazz -levymerkillä. Onneksi tauko ei sen jälkeen venynyt yhtä pitkäksi, sillä kvartetin toinen We Jazz-albumi julkaistaan helmikuussa 2022. Levyn nimi on koruttomasti pelkkä ”Ilmiliekki Quartet”, mikä oikeastaan osuvasti kuvaa uutuutta. Se nimittäin jatkaa ilman suuria suunnan muutoksia siitä, mihin edellisellä levyllä jäätiin ja vakuuttaa kuulijan siitä, että Ilmiliekki Quartet on edelleen Ilmiliekki Quartet, toki edelleen jalostuneena. Edelleen ovat tallella niin koko yhtyeen keskittynyt ja turhista koristeluista riisuttu soitto kuin jylhät melodiat ja Verneri Pohjolan trumpetin väkevä ääni.

Ilmiliekki Quartet” on tasaisen vahva kuuden kappaleen kokonaisuus, josta nostan esimerkkeinä esille kolme omaa suosikkia. Levyn avaa Antti LötjösenThree Queens”, joka on ensimmäinen Lötjösen sävellys Ilmiliekki Quartetin levyillä. Ilmiliekkimäisen melodian jälkeen yhtye vapautuu kepeään menoon, joka on niin lähellä jazzin svengiä kuin yhtyeelle on vain mahdollista. Olavi Louhivuoren sävellys ”Night Song” on puolestaan huikaisevan kaunis ja hauras melodia, jonka trumpetti kohoaa korkeuksiin läpikuultavaa ja pelkistettyä taustaa vasten. Ilmiliekki Quartet on kaikilla levyillään esittänyt omien sävellysten lisäksi myös muualta poimittuja kappaleita. Tällä kertaa yhtye tulkitsee suomalaisen Karina-duon kappaleen ”Aila”, joka kuin huomaamatta kasvaa alun sointiroiskeista voimalliseen huipennukseensa.

Ilmiliekki Quartet: Ilmiliekki Quartet (We Jazz, 2022)
Verneri Pohjola, trumpetti, Tuomo Prättälä, piano, Antti Lötjönen, basso, Olavi Louhivuori, rummut

Tämä levy kuuluu Valon kuvia -blogin Vuoden valinnat 2022 -listalle.

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Philip Freeman: Ugly Beauty. Jazz in the 21st Century (Zero Books, 2021)

Amerikkalainen journalisti, kirjailija ja Burning Ambulance -kulttuurisivuston perustajiin kuuluva Philip Freeman on nimennyt uusimman kirjansa osuvasti Thelonious Monkin ainoan tunnetun valssin mukaan. Kirja käsittelee nykypäivän jazzin suuntauksia, joiden moniulotteinen ja usein karhea pinta kätkee alleen rujoa ja epäsovinnaista kauneutta.

Freeman jakaa kirjansa viiteen jaksoon, joiden avulla hän pyrkii hahmottamaan nykyjazzin kenttää. Jokaisessa jaksolla Freeman nostaa esille joukon keskeisiä muusikoita, joiden toimintaan hän luo tarkemman katseen esittelemällä muusikoiden uran vaiheita ja keskeisiä levytyksiä. Muusikoiden oma ääni pääsee usein esille haastattelujen kautta, joita Freeman on tehnyt ilmeisen ahkerasti.

Freeman kirjoittaa journalistin otteella ymmärrettävästi ja välttää vaikeaselkoista taidejargonia. Erityisen kiinnostavasti hän kuvailee kokemuksiaan konserteissa, klubeilla ja muissa kulttuuritiloissa. Nämä kuvaukset on kirjoitettu niin eloisasti, että näin suomalaisen pikkukaupungin näkökulmasta tunnen jopa kateutta suurkaupunkien loputonta musiikkitarjontaa kohtaan. Ajallisesti kirja ulottuu 2000-luvun alusta nykypäivään ja koronan mukanaan tuomiin vaikeuksiin saakka.

Ensimmäinen jakso esittelee jazzmuusikoita, jotka mieluusti tunnustavat itse olevansa jazzmuusikoita ja myös näyttävät sellaisilta; ”They wear tailored suits on stage, or jackets, button-down shirts and trousers at least.” Heidän musiikin maallikkokin tunnistaa helposti jazziksi. Tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi J.D. Allen, Jeremy Pelt, Ethan Iverson ja Jason Moran.

Toinen jakso liikkuu jazzin ja sävelletyn nykymusiikin rajoilla ja sana jazz kuvaa usein huonosti tätä musiikkia. Vijay Iyer, Mary Halvorsen ja Tyshawn Sorey ovat tämän jakson muusikoita. Kolmas osa käsittelee brittiläisen ja eteläafrikkalaisen jazzin uusia nimiä sekä John Coltranen ja Albert Aylerin jalanjäljissä kulkevia ”spirituaalisen” jazzin soittajia. Esille pääsevät mm. Shabaka Hutchings, Nubya Garcia, Nduduzo Makhathini ja Kamasi Washington.

Neljännessä osassa vuoron saa viisi trumpetistia, joita yhdistävä kiinnostus hip-hopiin kuuluu musiikissakin eli Ambrose Akinmusire, Christian Scott aTunde Adjuah, Keyon Harrold, Theo Croker ja Marquis Hill. Viimeinen jakson yhteinen teema on ehkä vaikeimmin määriteltävissä, mutta jaksossa esiteltävät muusikot soittavat raakaa, poliittisesti suuntautuvaa, Yhdysvaltojen nykypäivän kipeää todellisuutta vihaisestikin kommentoivaa musiikkia. Heitä ovat esimerkiksi Jaimie Branch, James Brandon Lewis ja Moor Mother.

Kuten jo edellä esimerkkeinä mainitut nimetkin kertovat, kertoo ”Ugly Beauty” lähes kokonaan amerikkalaisesta jazzista, vain pieni kurkistus Lontooseen ja Etelä-Afrikkaan laajentaa näkökulmaa Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Rajauksestaan huolimatta ”Ugly Beauty” on niin onnistunut teos, että se innostaa lukijaa (ainakin siis minua) kuuntelemaan musiikkia ja löytämään uusia muusikoita, uusia näkökulmia.

Ja niitä, joita jazzin laaja kenttä pelottaa tai joille itse jazzin käsite on jäänyt epäselväksi, Freeman lohduttaa: ”From my point of view, though, the word ”jazz” is not a box or an envelope; it’s an umbrella, or a house. All who wish to stand under it, or live within it, are welcome.”

Philip Freeman: Ugly Beauty. Jazz in the 21st Century (Zero Books, 2021)

Kirjahyllystä löytyy myös toinen Freemanin kirja ”Running the Voodoo Down. The Electric Music of Miles Davis” (Backbeat Books), joka siis käsittelee Miles Davisin sähköisen kauden musiikkia. Huomaan, että kirja pitäisi lukea uudelleen.

Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Löytö poistokirjoista

Tornion kirjastosta poistettiin vuonna 1988 ilmestynyt kaksiosainen ”The New Grove Dictionary of Jazz”. Olihan se pakko napata reppuun ja kantaa huomattavasta painosta huolimatta kotiin. Jonkin aikaa olen miettinyt, onko kirjojen säilyttämisessä mitään järkeä, ”kaikkihan” löytyy netistä. Nyt luulen, että säilön kirjat hyllyyn. Kirjoittajat näyttävät olevan huippua ja monista aiheista on laajoja artikkeleita. Ehkä niille on vielä käyttöä …

Suomalaisittain hauskasti ensimmäisen osan ensimmäinen nimi on Juhani Aaltonen ja toisen osan ensimmäinen Bruno Laakko. Suomalaisesta jazzista kirjaan on kirjoittanut Pekka Gronow.

Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Fredrik Nordström: Dolores One & Dolores Two (Bluenord Records, 2021)

Fredrik Nordström. Kuva: fredriknorstrom.com

Marraskuussa 2020 saksofonisti Fredrik Nordström kokosi levystä varten mielenkiintoisen kvartetin, jossa yhtyeenjohtajan lisäksi soittavat trumpetisti Staffan Svensson, kitaristi Andreas Hourdakis ja italialainen basisti Ilaria Capalbo. Yhtyeessä ei siis ole lainkaan rumpalia. Kahden päivän sessioista syntyi kaksi albumia, joista ”Dolores One” ilmestyi viime huhtikuussa ja ”Dolores Two” marraskuussa.

Levyillä on yhteensä 17 kappaletta, jotka ovat lähes kaikki Nordströmin säveltämiä, vain kaksi lyhyttä ja ilmeisen improvisoitua välisoittoa on merkitty koko yhtyeen nimiin. Mukaan on mahtunut vielä John Coltranen balladi ”Central Park West”, joka sopii hyvin levyjen yleiseen levolliseen tunnelmaan.

Nordström soittaa tenori- ja baritonisaksofonien lisäksi myös klarinettia. Juuri kolmen puupuhaltimen ja Staffan Svenssonin omaäänisen trumpetin erilaiset sekoitukset luovat Dolores-levyille ilmavan ilmeen, jota kitaran kuulas sointi ja kontrabasson lämpö täydentävät intiimiksi kamarijazziksi.

Kuten jo levyjen nimistä ja kansien visuaalista ratkaisuista voidaan päätellä, levyt muodostavat selvästi yhteenkuuluvan parin, minkä myös kuuntelu nopeasti vahvistaa.  Molempien levyjen materiaali on tasavahvaa, joten ehdottomien huippujen valitseminen on vaikeaa. Esimerkkeinä voin kuitenkin nostaa esille ensimmäisen levyn raidan ”Way Up North” ja toisen levyn avausraita ”Mirus”. Edellisen soundia leimaa Nordströmin klarinetti ja Hourdakisin kitara, jotka molemmat vuorollaan soittavat kappaleen hauraan teeman. Jälkimmäinen alkaa baritonisaksofonin ja trumpetin duetolla, kappale jatkuu koko kvartetin äärimmäisen herkällä yhtyesoitolla ja lopulta huipentuu tiheään kitarasooloon.

Dolores One” ja ”Dolores Two” ovat molemmat surumielisen kaunista musiikkia, vanhan jazzjaottelun mukaisesti mieluummin viileää kuin kuumaa. Kvartetti soittaa ääntään liikoja korottamatta ja tarkasti toisiaan kuunnellen. Musiikki edellyttää tarkkaa kuuntelua myös kuulijalta, sillä taustamusiikiksi jätettynä levyjen rikkaat ja hienovaraiset vivahteet jäävät tavoittamatta.

Vaikka yhdeksi albumiksi tiivistäminen olisi kenties tuottanut jäntevämmän kokonaisuuden, kannattaa molemmat levyt toki kuunnella. Siksi ne pääsevat Valon kuvia -blogin Vuoden valinnat 2022 -listelle.

Fredrik Nordström: Dolores One & Dolores Two (Bluenord Records, 2021)
Fredrik Nordström, tenori- ja baritonisaksofoni, klarinetti, Staffan Svensson, trumpetti, Andreas Hourdakis, kitara, Ilaria Capalbo, basso

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Little North: Finding Seagulls & Familiar Places (April Records, 2021 & 2022)

Little North. Kuva: Søren Rønholt

Pianotrio on jo pitkään ollut eräs jazzin suosituimmista kokoonpanoista. Pianotrioja ja levyjä ilmestyy niin paljon, että voi hyvällä syyllä ihmetellä, riittääkö kaikilla merkityksellistä sanottavaa. Pianon, basson ja rumpujen kolmikko on kuitenkin kiehtova kokoonpano, joka tuntuu avaavan lähes loputtomasti mahdollisuuksia. Pianotriot soittavatkin monenlaista musiikkia, perinteisestä svengistä minimalistisiin toistoihin ja free jazziin saakka.

Varmaan juuri pianotrion valtavan joustavuuden takia uusia yrittäjiä maailmalla riittää. Eräs itselleni uusi tuttavuus on tanskalainen Little North, jonka viimeisimmät albumit ovat nyt blogin esittelyssä. ”Finding Seagulls” ilmestyi viime vuonna ja tuorein levy ”Familiar Places” julkaistaan tämän kuun lopussa. Yhtyeen jäsenet pianisti Benjamin Nørholm Jacobsen, basisti Martin Brunbjerk Rasmussen ja rumpali Lasse Jacobsen ovat kolmekymppisiä muusikoita, joita trion lisäksi yhdistävät yhteiset opiskeluvuodet. Kaikkien kiinnostus ulottuu myös jazzia laajemmalle indie-rockin ja muiden vaihtoehtojen suunnalle, mikä epäilemättä kuuluu Little Northin jazzin ilmeisimpiä keinoja välttelevässä ilmeessä.

Little North on monien modernien pianotriojen tapaan hyvin kollektiivinen yhtye. Kun molempien albumien kaikki sävellykset on merkitty koko yhtyeen nimiin, on ilmiselvästi kyse nimenomaan yhtyeen musiikista. Lisäksi jako solistin ja säestäjien välillä on useimmiten epäolennaista, vaikka toki melodiaa soittava piano kiinnittää ensimmäisenä kuulijan huomion. Erinomainen näyte tällaisesta koko yhtyeen vahvasta ilmaisusta on ”Finding Seagulls” -levyn jännittävä ”Horses”.

Trio suuntautuu enemmän vaikkapa indie-rockin kuin ns. perinteisen jazzin suuntaan. Se ei siis juuri harrasta svengiä, eikä varsinkaan bluesia. (Tämän tuon esille vain tosiasiana, en suinkaan negatiivisena arvosteluna.) Moni yhtyeen kappaleista saattaisi toimia myös laulettuna, niin vahvoja melodioita trio osaa säveltää. Yhtye osaa kasvattaa jännitteisiä draaman kaaria, mistä vanhemman levyn ”Invoke” ja uuden levyn e.s.t.-henkinen ”Tide” ovat esimerkkejä. Toisaalta trio saattaa vangita kuulijansa myös hiljaisen, lähes pysähtyneen minimalismin keinoin, kuten uuden albumin ”It´s Beginning To Rain Again” osoittaa.

Vieraat laajentavat molempien levyjen soundia. Anna Rebekka Rossin sello syventää ”Annan” teemaa ”Finding Seagullsilla” ja ”Familiar Places” esittelee kaksikin vierasta. Ruotsalaisen Viktor Spasovin kuulas kitara soi kolmella kappaleella ja Kasper Tranbergin ilmeikäs trumpetti karhentaa mukavasti ”Calystegian” sointia. Little North soittaa molemmilla levyillä melodista, selkeän levollista ja usein surumielistä musiikkia. Kun musiikin äkkiväärät kulmat on hiottu enimmäkseen piiloon, saattavat trion otteet kuulostaa huolimattomasti kuunneltuina tasapaksuilta, mutta tarkempi paneutuminen paljastaa kyllä Little Northin musiikin hienovaraiset sävyt ja viileän kauneuden. Näin Little North on raivannut itselleen mielekkään tilan kaikkien pianotriojen joukossa.

Molemmat albumit kuuluvat Valon kuvia -blogin Vuoden valinnat 2022 -listelle.

Little North: Finding Seagulls (April Records, 2021)
Benjamin Nørholm Jacobsen, piano, Martin Brunbjerk Rasmussen, basso, Lasse Jacobsen, rummut + Anna Rebekka Rosa, sello

Little North: Familiar Places (April Records, 2022)
Benjamin Nørholm Jacobsen, piano, Martin Brunbjerk Rasmussen, basso, Lasse Jacobsen, rummut + Kasper Tranberg, trumpetti, Viktor Spasov, kitara

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

A Love Supreme – kirja, klubiäänitys & suomalainen kunnianosoitus

Kirja – A Love Supreme. John Coltranen testamentti

Amerikkalainen musiikkihistorioitsija ja journalisti Ashley Kahn julkaisi vuonna vuonna 2000 kirjan ”Kind of Blue: The Making of the Miles Davis Masterpiece”, joka esitteli perinpohjin Miles Davisin klassikkolevyn ”Kind of Blue”. Onnistunut kirja sai hyvän vastaanoton ja niinpä Kahn kirjoitti samalla konseptilla heti perään toisen kirjan toisesta legendaarisesta levystä eli John Coltranen albumista ”A Love Supreme”, jonka läpivalaisu ”A Love Supreme: The Story of John Coltrane’s Signature Album” ilmestyi vuonna 2002.

Miles Davisin levyä käsittelevä kirja käännettiin suomeksi ja Johnny Kniga julkaisi käännöksen vuonna 2009 nimellä ”Kind of Blue. Modernin jazzin avain”. Nyt Aviador Kustannus on julkaissut suomennoksen myös Coltrane-kirjasta. Vaikka kirjan ensimmäisestä painoksesta on kulunut aikaa lähes kaksikymmentä vuotta, on julkaisu juuri nyt ajankohtainen. Impulse-levymerkki nimittäin ilahdutti kaikkia Coltranen ja modernin jazzin arkeologian ystäviä kaivamalla arkistojen kätköistä toisen konserttiversion ”A Love Supreme” -sarjasta (levystä lisää alempana). Sitä paitsi ”A Love Supreme” on jatkuvasti ajankohtainen ja huomionarvoinen albumi, eihän se muuten klassikko olisikaan.

Kahnin Coltrane-kirja muistuttaa rakenteeltaan ”Kind of Bluen” vaiheisiin paneutunutta teosta, sillä molemmat jakaantuvat karkeasti ottaen kolmeen pääjaksoon. Ensin esitellään päähenkilön vaiheet ennen ratkaisevaa levytystä, sitten perataan levyn äänitysprosessia ja lopuksi selvitellään levyn vastaanottoa. Niinpä myös käsillä olevassa kirjassa käydään aluksi tiiviisti läpi Coltranen elämän ja uran tärkeimmät käänteet lähtien syntymästä vuonna 1926. Erityisen tarkasti käydään läpi, kuinka ns. klassinen kvartetti muotoutui. Ensin Coltrane löysi pianisti McCoy Tynerin ja rumpali Elvin Jonesin ja kun basisti Jimmy Garrison viimein liittyi yhtyeeseen, oli eräs jazzin historian täydellisimmistä kokoonpanoista valmis.

Kertomus huipentuu ”A Love Supreme” äänitykseen joulukuussa 1964, kun kirja selostaa huolellisesti levyn äänittämisen vaiheet ja analysoi levyn musiikkia. Lopuksi Kahn kertaa vuonna 1967 vain 40-vuotiaana kuolleen Coltranen viimeisten vuosien pyrkimykset viedä jazziaan aivan uusille urille ja valottaa klassikon asemaan nousseen albumin vastaanottoa vuosikymmenten varrella.

Myös suomenkielisessä versiossa on runsas kuvitus ja kirjasta löytyvät kuvat kuin alkuperäisestä amerikkalaisesta painoksesta. Silti taitto ei yllä ihan samaan näyttävyyteen, esimerkiksi komeasti koko aukeamalle levitetyt kuvat puuttuvat. Tärkeintä toki on kirjan sisältö ja sen Petri Silaksen käännös välittää luonteikkaasti suomalaiselle lukijalle. Jazzin historian merkittävimmän saksofonistin merkittävimmän levytyksen tarina on tarpeellinen lisäys suppeahkoon suomenkieliseen jazzkirjallisuuteen.

Ashley Kahn: A Love Supreme. John Coltranen testamentti (Aviador Kustannus, 2021). Käännös: Petri Silas.

Klubiäänitys – A Love Supreme. Live in Seattle

John Coltrane kvartetteineen äänitti alkuperäisen ”Love Supremen” joulukuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1964 legendaarisen äänittäjän, akustisen jazzsoundin luojan Rudy Van Gelderin studiolla. Levytys alkoi kello 19, kuten Coltranen levytyssessiot yleensä alkoivat. Normaalisti Coltrane levytti illan aikana yhden kappaleen, johon käytettiin aikaa pari tuntia. Kun tarpeeksi monta iltaa oli istuttu, tuotoksista syntyi uusi albumi. Tällä kertaa Coltranella oli erilaiset suunnitelmat, aikaa käytettiin neljä tuntia ja albumin kaikki neljä kappaletta äänitettiin samana iltana.

Coltranella oli siis suunnitellut jotain tavallisesta poikkeavaa ja poikkeuksellinen levy äänityksistä syntyikin. Musiikilla oli Coltranelle suuri hengellinen merkitys ja ehkäpä siksi hän esitti ”Love Supremen” kappaleita harvoin konserteissa. Pitkään luultiin, että ainoa koko sarjan käsittävä konserttiäänitys oli peräisin Antibes`n jazzfestivaaleilta Ranskasta 26.7.1965. Siellä oli ilmeisesti ollut Coltranen mielestä sopiva aika ja paikka esitykselle.

Aika ja paikka olivat kohdillaan kuitenkin myös 2.10.1965 Penthouse-klubilla Seattlessa, jossa Coltrane esiintyi kvartetista septetiksi laajentuneen yhtyeen kanssa. Paikallinen saksofonisti ja pedagogi Joe Brazil tallensi konsertin kelanauhurilla. Musiikki jäi Brazilin haltuun ja vain harvat tiesivät nauhojen olemassaolosta. Nauhat päätyivät Brazilin kuoleman jälkeen vihdoin Impulse-levymerkille, joka julkaisi musiikin viime syksynä. Tästä versiosta ei Ashley Kahnilla ollut vielä tietoa kirjaansa kirjoittaessaan, eikä sitä mainita myöskään suomennoksessa.

Penthouse-klubilla soitti siis septetti, jossa tutun kvartetin lisäksi soittivat saksofonistit Pharoah Sanders ja Carlos Ward sekä basisti Donald Garrett. Coltrane oli jo aikaisemminkin kokeillut kahden basistin käyttöä sekä vienyt musiikkiaan Albert Aylerin viitoittamalle suunnalle, mihin pyrkimykseen nimenomaan Sandersin raaka tenorisaksofoni sopi enemmän kuin hyvin. Coltrane liikkui siis pois harmoniapohjaisesta jazzista kohti soundia, energiaa ja entistä vapaampaa ilmaisua. Sekä McCoy Tyner ja Elvin Jones kokivat yhtyeen uuden suunnan vieraaksi ja erosivat yhtyeestä marraskuussa 1965 eli pian Seattlen keikkojen jälkeen.

Seattlessa alkuperäisen sarjan kiinteä muoto korvautuu pidemmillä sooloilla, uusilla välisoitoilla ja vapaalla etsiskelyllä, samalla sarjan kesto venyy puolesta tunnista tuntiin ja varttiin. Vaikka ääniteknikot ovat varmasti tehneet parhaansa, ei alkuperäisen epävirallisen nauhoituksen puutteita voi jälkikäteen paikata. McCoy Tynerin piano kuuluu koko ajan varsin hyvin, mutta sen sijaan intensiiviset saksofonit jäävät äänikuvassa muiden instrumenttien jalkoihin. Rosoinen ”A Love Supreme. Live in Seattle” ei ole hifistin unelma, mutta tarjoaa jännittävän näköalan murrosvaihetta eläneen Coltranen musiikkiin. Levy on siis mieluummin mielenkiintoinen dokumentti kuin täyteläinen kuunteluelämys.

John Coltrane: A Love Supreme. Live in Seattle (Impulse, 2021)
John Coltrane, Carlos Ward, Pharoah Sanders, saksofonit, McCoy Tyner, piano, Jimmy Garrison, Donald Garrett, basso, Elvin Jones, rummut

Kunnianosoitus – Järkipyörteitä

Aviador Kustannus on julkaissut Coltrane-kirjansa yhteydessä ”A Love Supremen” innoittamana syntyneen ”Jälkipyörteitä”-levyn, jonka neliosainen sarja äänitettiin lokakuussa 2021. Kolmessa ensimmäisessä osassa soittaa trio (saksofonisti Mikko Innanen, kitaristi Raoul Björkenheim ja rumpali Teemu Mustonen), joka laajenee päätösosassa kvartetiksi, kun saksofonisti Juhani Aaltonen liittyy joukkoon mukaan.

Ensisilmäyksellä ”Jälkipyörteitä” ja ”A Love Supreme” muistuttavat toisiaan, sillä molemmat kestävät vähän yli puolituntia ja molemmissa on neljä osaa. Näiden ulkoisten piirteiden lisäksi suomalaisten levyllä on syvällisempiäkin yhtäläisyyksiä ”A Love Supremen” kanssa. Coltranen henki elää ainakin siinä raa´an suoraselkäisessä soundissa, jolla suomalaiset muusikot sanottavansa julistavat. ”Jälkipyörteet” jännittää myös samankaltaisen kaaren kuin ”A Love Supreme”. Ensimmäisen osan (Innasen ”Paluu”) varovaisen ja rauhallisen alun jälkeen kaksi seuraavaa osaa (Björkenheimin ”Nousuvesi” ja Innasen ”Lähtö”) huipentavat intensiteetin huippuunsa ennen kuin viimeinen osa (Aaltosen ”Hymni”) saattelee kuulijat hiljenevään lopetukseen. Vaikka ”A Love Supreme” on innoittanut ”Jälkipyörteiden” tekijöitä, liikkuvat suomalaiset niissä free jazzin maisemissa, joita Coltrane oli luomassa viimeisinä vuosinaan ”A Love Supreme” jälkeen, kun Elvin Jones ja McCoy Tyner olivat jo lähteneet kvartetista.

Innanen, Björkenheim ja Aaltonen ovat ennestään monesta monituisesta yhteydestä tuttuja, eivätkä sinänsä yllätä. Rumpali Teemu Mustonen on minulle uusi ja heti kättelyssä mieleenpainuva tuttavuus. Mustosen rummuilla on tärkeä rooli bassottoman yhtyeen rytmisenä moottorina ja perustana.

Innanen, Björkenheim, Mustonen & Aaltonen: Jälkipyörteitä (Aviador Kustannus, 2021)
Mikko Innanen, saksofonit, Raoul Björkenheim, kitara, Teemu Mustonen, rummut, Juhani Aaltonen, tenorisaksofoni

Jälkipyörteitä” on julkaistu cd-levynä, joka löytyy kirjan takakannen muovitaskusta. Levy on saatavilla myös erikseen ilman kirjaa.

Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti