Valon kuvia -blogi Instagramissa

Viimeisimmät kuvat Instagram-tililtäni

Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Jätä kommentti

Jan Bruér: Lars Gullin. Saxofonist och kompositör (Bo Ejeby Förlag, 2021)

Kun avaa Jan Bruérin kirjan saksofonisti Lars Gullinista, huomaa ihan heti pitelevänsä käsissään nykyaikaista tietokirjaa, jonka ulkonäköön on nähty vaivaa. Kuvien joukossa on paljon suoraan päähenkilöön liittyvien valokuvien lisäksi lehtileikkeitä, levynkansia, kirjeitä, sopimuksia, nuotteja, pääsylippuja ja konserttijulisteita. Onpa mukana kuva myös säännöstelykupongeista, mikä muistuttaa sotavuosien olleen taloudellisesti tiukkaa aikaa Ruotsissakin. Runsas ja monipuolinen kuvitus luo siis ajankuvaa.

Kirjoittaja on selvästikin pyrkinyt välttämään perinteistä elämä ja teokset -kerrontaa. Gullinin uran varhaisvuodet käydään läpi aikajanoina, jossa kunkin vuoden tapahtumat kirjataan lyhyesti muistiin. Varsinaisen leipätekstin krologia katkeaa välillä pitkiin lainauksiin haastattaluista, joissa erityisesti Gullinin toinen ja kolmas vaimo, Gerd Gullin ja Majlis Gullin saavat laajasti äänensä kuuluville. Saksofonisti ja säveltäjä Jan Levander puolestaan esittelee tarkemmin muutamia Gullinin avainteoksia, mikä antaa tilaisuuden käyttää kirjaa musiikin kuuntelun apuvälineenä.

Lars Gullin syntyi 4.5.1928 Sandassa Gotlannissa. Hänen isänsä työskenteli rautatieläisenä. Perhe ei siis ollut erityisen varakas ja ainoa tuolloin käsillä ollut soitin musikaalisille lapsille oli harmonikka. Lahjakas Gullin esiintyi paikkakunnalla eräänlaisena ihmelapsena. Monet muutkin ajan jazzmuusikot aloittivat harmonikalla ja Jan Bruér esittää kiinnostavan teorian, jonka mukaan nimenomaan harmonikka on vaikuttanut ruotsalaisen jazzin omaperäiseen ilmeeseen.

Gullinin perheellä ei ollut varaa kustantaa pojalleen musiikkikoulutusta. Ainoa mahdollisuus päästä koulutukseen oli armeijan soittokunta, jossa Gullin aloittikin soitto-oppilaana jo 1941. Koska hän oli pari vuotta liian nuori, hän joutui anomaan poikkeusluvan itseltään kuninkaalta. Armeijassa Gullin soitti klarinettia, signaalitorvea ja rumpuja. Vapaa-ajalla hän soitti myös tanssiorkestereissa, jolloin saksofonit ja viulu tulivat mukaan valikoimaan. Gullin soitti myös pianoa ja suunnitteli myöhemmin jopa uraa konserttipianistina ja säveltäjänä.

Armeijavuosien jälkeen Gullin kuitenkin soitti yhä enemmän tanssiorkestereissa, jotka usein soittivat jazzia. Niinpä myös Gullin hylkäsi ajatukset klassisesta musiikista ja siirtyi yhä enemmän jazzin pariin. Amerikkalaisten jazzmuusikkojen Ruotsin vierailut vahvistivat valintaa, kun Gullin pääsi soittamaan jameissa Charlie Parkerin ja Stan Getzin kanssa. Miles DavisinBirth of Cool” -levytykset olivat tärkeä suunnannäyttäjä ja Davisin levytyksillä alttosaksofonia soittaneesta Lee Konitzista tuli pian yhteistyökumppani. Myös instrumentinvalinta varmistui syksyllä 1949 ja Gullin siirtyi soittamaan baritonisaksofia, jonka merkittävimpiä ääniä hänestä sittemmin tuli.

Ensimmäiset oman levytyksensä Gullin teki vuonna 1951 ja hänen varhainen tuotantonsa julkaistiin 78-kierroksen levyinä tai pidemmän soittoajan mahdollistavina EP-levyinä. Varhainen klassikko, ensimmäiselle lapselle omistettu ”Danny´s Dream” ilmestyi keväällä 1954. Tämä kansanmusiikkivaikutteinen tuutulaulu sai yleisesti hyvän vastaanoton, mutta myös kritiikkiä kuului. Amerikkalaisen jazzin asettamia malleja haastanut musiikki sai kriitikoilta nimen ”fäbodjazz” (karjamajajazz), mistä Gullin ei ollut lainkaan mielissään. Levyteknologista murrosaikaa elänyt Gullin levytti lopulta vähän varsinaisia LP-levyjä. Ensimmäinen LP ”The Artistry of Lars Gullin” ilmestyi vuonna 1958, seuraava ”Portrait of My Pals” vasta 1964. Sen jälkeen Gullin julkaisi vain kolme studiolevyä, viimeisenä ”Aeros Aromatic Atomica Suite”, jonka Gullin ehti levyttää juuri ennen kuolemaansa vuonna 1976.

Yhdysvalloissa uraa tehnyt rumpali Jack Norén toi kotimaahan palatessaan huumeet ruotsalaiseen jazzelämään. Myös maassa vierailleilla amerikkalaisilla muusikoilla oli osuutta huumeongelman syntyy. Gullin aloitti Norénin tuomalla hashiksella, lievensi esiintymispelkoaan lääkkeillä ja lopulta riippuvuuden täydensi morfiini, jota hän oli saanut ensin ihan laillisesti sappivaivoihinsa. Jo 1950-luvun alussa alkanut huumeriippuvuus hankaloitti Gullinin uraa pitkän aikaa. Esiintymiset ja levytykset olivat välillä harvassa ja Gullin joutui välillä häikäilemättömän sensaatiolehdistön hampaisiin.

Viimeisinä vuosinaan Gullin muutti yhdessä vaimonsa Majlisin kanssa pois Tukholmasta maaseudulle, lopulta pieneen Moshultin kylään Smoolannissa. Vaikka hän ei suinkaan täysin erakoitunut tai lopettanut esiintymisiä, hän pystyi syrjässä pääkaupungin piireistä luopumaan huumeista ja elämään jossain määrin levollista perhe-elämää. Taloudellinen tilannekin helpotti valtion elinikäisen taitelijapalkan myötä vuonna 1968. Taitelijapalkka toi mukanaan tilausteoksia, kuten ”Jazz Amour Affair”, sävellys sinfoniaorkesterille ja jazzyhtyeelle.

Välillä Gullin joutui luopumaan saksofoninsoitosta hammasongelmien takia. Silloin hän palasi pianistiksi ja levytti vuonna 1973 albumin ”Like Grass”, jolla Bernt Rosengren ja Lee Konitz soittivat saksofoneja. Gullin pystyi vielä tarttumaan baritonisaksofoniin, jolloin syntyivät levyt ”Bluesport” (1974) ja jo aiemmin mainittu ”Aeros Aromatic Atomica Suite” (1976). ”Bluesport” on melko tavanomainen ja suoraviivainen jazzalbumi, kun taas Aeros Aromatic Atomica Suite” on Gullinin viimeinen laaja orkesteriteos. Se äänitettiin pääosin helmikuussa 1976, vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaan johtanutta sydänkohtausta saman vuoden toukokuussa. Gullin oli kuollessaan vain 48-vuotias.

En ole varma, kuinka paljon alussa kuvatut visuaaliset ja tekniset ratkaisut auttavat lukijaa. Ehkäpä perinteinen elämäkertateos olisi ollut sujuvampi lukukokemus, vaikka pääasia eli Lars Gullinin elämänvaiheet tulevat kyllä lukijalle tutuiksi näinkin. ”Lars Gullin. Saxofonist och kompositör” on siis onnistunut kuvaus saksofonistin elämänvaiheista. Samalla lukija saa hyvän katsauksen ruotsalaisen jazzin vaiheisiin 1940-luvun lopulta 1970-luvulle saakka. Suomalaisesta näkökulmasta huomio kiinnittyi vaikkapa siihen, kuinka kansainvälistä ruotsalainen jazz oli jo 1950-luvun alussa. Ruotsalaisia levyjä julkaistiin silloin säännöllisesti Yhdysvalloissa ja ne saivat huomiota ja kiitosta esimerkiksi Down Beat -lehden sivuilla.

Jan Bruér: Lars Gullin. Saxofonist och kompositör (Bo Ejeby Förlag, 2021)

Kirjassa ei ole Gullinin diskografiaa, loppuun koottu cd-julkaisujen luettelo ei auta selvittämään ennen LP-levyjä julkaistujen levytysten kokonaisuutta. Netistä löytyy onneksi apua eli Lars Gullin Discography.

Jan Bruér on musiikkituottaja ja kirjoittaja. Hän on kirjoittanut yhdessä Lars Westinin kanssa tiiviin jazzin historian ”Jazz. Musik, människor, miljöer” sekä klarinetisti Putte Wickmanin elämäkerran. Bruér on myös yksi viime vuonna ilmestyneen Georg Riedelin elämäkerran kirjoittajista.

Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Panu Savolainen Toivo & HKO: Kärki konsertissa (Doorbell Music, 2021)

Toivo & HKO. Kuva: Maarit Kytöharju

Kuulun siihen ikäpolveen, jonka lapsuuden ja nuoruuden mediamaailmassa oli vain radiokanavaa; vakavan asiallinen yleisohjelma ja välillä viihteen puolelle uskaltautuva rinnakkaisohjelma. Kevyemmän rinnakkaisohjelman puolelta kuului suomalaista iskelmää ja vanhaa tanssimusiikkia. Tässä nykyajan näkökulmasta katsottunan ahdistavan suppeasta tarjonnasta on mieleen painunut paljon vanhoja melodioita, joiden joukossa on tietenkin monia Toivo Kärjen sävellyksiä, ainakin ”Hiljainen kylätie” ja ”Vanhan veräjän luona” ovat sellaisia. Luulenpa, että Kärki ja muut iskelmäsäveltäjät ovat lopulta vaikuttaneet musiikkimakuuni enemmän kuin arvaankaan ja monet vanhat iskelmat kuulostavat yhä hienoilta ja vaikuttavilta.

Kärjen sävelmät, mukana nuo edellämainitut kaksi, ja niiden voima nousivat muistoista, kun kuuntelin vibrafonisti Panu Savolainen Toivo-trion (Savolainen, Teemu Viinikainen ja Jori Huhtala) ja Helsingin kaupunginorkesterin äskettäinen julkaistua livelevyä. Se äänitettiin jo marraskuussa 2015 Kärjen 100-vuotisjuhlien kunniaksi järjestetyssä konsertissa. Koronan peruuttaessa konsertteja Savolainen palasi äänitysten pariin ja tuotti niistä käsillä olevan albumin.

Panu Savolainen, Mikko Hassinen, Marzi Nyman ja Timo Alakotila sovittivat konserttia varten Kärjen klassisia sävelmiä. Näin Kärjen musiikki joutuu yhtä aikaa sekä jazzyhtyeeen ja sinfoniaorkesterin käsittelyyn. Kun tuttuihin sävelmiin avautuu nyt uusia kuvakulmia, ylittävät tulkinnat kirkkaasti pelkän nostalgian. Nokkelan oivaltavasti sovitettu musiikki on viihdyttävää, komeaakin kuultavaa ja albumi kuuluu blogin kuuntelusuositusten joukkoon: Vuoden valinnat 2021.

Panu Savolainen, Tornio 2019

Panu Savolainen Toivo & HKO: Kärki konsertissa (Doorbell Music, 2021)
Panu Savolainen, vibrafoni, Teemu Viinikainen, kitara, Jori Huhtala, basso + Helsingin kaupunginorkesteri kapellimestarina Jaakko Kuusisto

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Manuel Dunkel: Northern Journey (Eclipse Music, 2021)

Manuel Dunkel, marraskuu 2019, Tornio

Eräs jazzin yleisimpiä kokoonpanoja on kvartetti, jossa tenorisaksofonisti soittaa yhdessä pianotrion kanssa. Tällä kokoonpanolla on levytetty paksu nippu klassikoita John Coltranesta lähtien. Niinpä tällä kokoonpanolla musiikkiaan luovat muusikot joutuvat liikkumaan aika ahtaassa raossa. Toisaalta uutta ja ennenkuulumatonta on lähes mahdotonta tavoittaa ja toisaalla lähistöllä vaanii vaara liukua liian tuttuun ja turvalliseen kädenlämpöisyyteen.

Seitsemännen kvartettilevynsä julkaissut Manuel Dunkel löytää jälleen hienosti paikkansa ja oikeutuksensa tällä hankalalla kentällä, sillä ”Northern Journey” -levyn vahvuudet ovat heti ensikuuntelulla ilmeiset. Dunkel on intensiivinen ja syvällinen saksofonisti, jonka melodiset sävellykset luovat monitahoisen pohjan koko yhtyeen soitolle. Lopulta komppikolmikko (Alexi Tuomarila, piano, Antti Lötjönen, basso ja Jaska Lukkarinen, rummut) on enemmän kuin hyvin tilanteen tasalla, niin huiman svengin vauhdissa kuin kuin rauhallisemman ilmaisun suvantopaikoissa. ”Northern Journey” on ilmeikästä ja pitkälle hiottua svengijazzia, joka kuuluu epäilyksettä Valon kuvia -blogin Vuoden valinnat 2021 -listalle.

Manuel Dunkel: Northern Journey (Eclipse Music, 2021)
Manuel Dunkel, tenorisaksofoni, Alexi Tuomarila, piano, Antti Lötjönen, basso, Jaska Lukkarinen, rummut

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Teppo Hauta-aho (1941 – 2021)

Teppo Hauta-aho oli monessa mukana. Kuvassa levyhyllystä löytyneitä levytyksiä, joilla Kalmiston basso edelleen soi.

Basisti ja säveltäjä Teppo Hauta-aho kuoli 26.11. 2021 80-vuotiaana. Hauta-aho liikkui jazzmuusikkona mieluusti free jazzin suunnalla. Hän soitti 1971 kuulussa Tuohi Quartetissa, joka ensimmäisten suomalaisten yhtyeiden joukossa saavutti kansainvälistä menestystä. Kvartetissa soittivat Hauta-ahon lisäksi Heikki Sarmanto, Seppo Paakkunainen ja Edward Vesala. Yhtye voitti Montreux’n jazzfestivaalien yhtyekilpailun ja pääsi esiintymään myös Yhdysvalloissa Newportin jazzfestivaaleilla.

Hauta-aho soitti pianisti Cecil Taylorin eurooppalaisessa kvintetissä, jonka Tampere Jazz Happeningista vuonna 1998 tallennettu konsertti ”Lifting The Bandstand” julkaistiin tämän vuoden alussa. Hauta-aho oli mukana Anthony Braxtonin suomalaisista muusikoista kootussa Ensemble Braxtoniassa, jonka konserttiäänite julkaistiin jo 1990-luvulle. Muita kansainvälisiä yhteistyökumppaneita olivat esimerkiksi viulisti Philipp Wachsmann, saksofonisti Evan Parker ja toinen basson mestari Barre Phillips.

Hauta-aho teki pitkään yhteistyötä myös laulaja Carita Holmströmin, säveltäjä/trumpetisti Jarmo Sermilän kanssa ja pianisti Eero Ojasen kanssa. Ojanen, Hauta-aho ja Paakkunainen muodostivat Trio Nueva Finlandian, jonka vuonna 1998 ilmestynyt levy ”Ha! – What’s Going On?” on ilmaisuvoimaista ja edelleen kuuntelun kestävää vapaata improvisaatiota.

Vapaan jazzin lisäksi Hauta-aho soitti ja sävelsi myös klassista musiikkia. Hän soitti pitkään Helsingin kaupunginorkesterissa ja kansallisoopperan orkesterissa sekä sävelsi orkesteri- ja kamarimusiikkia.

Lue lisää: Teppo Hauta-aho 80 vuotta, Hesarin syntymäpäivähaastattelu keväältä 2021.

Tuohi-kvartetti feat. Edward Vesala: Seagull (live 1971)

Teppo Hauta-aho, Ville Rauhala & Mike Koskinen – Improvisation

Jyrki Kallion kuvaama video Tampereen Telakalta vuoden 2011.

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

We Jazz 2021 – festivaaliseikkailu palaa takaisin

We Jazz -festivaali palaa takaisin viime vuoden koronatauon jälkeen. Viikon kestävä (28.11.–5.12.2021) tapahtuma turvaa vieraidensa musiikilliset seikkailut koronapassin avulla. We Jazz on omintakeinen festivaali, joka on onnistunut monella tapaa tuomaan elinaikanaan (ensimmäinen tapahtuma järjestettiin 2013) jazzfestivaalin käsitteeseen uusia ja tuoreita sävyjä.

We Jazz on siis pidempi kuin festivaalin yleensä ja sillä ei ole yhtä selkeää pääkonserttia. We Jazz levittäytyy ympäri Helsinkiä, eikä sillä ole siis yhtä pääareenaakaan. Msiikkia asetetaan tarjolle hyvin erilaisissa paikoissa, kahviloista ja liiketiloista klubeihin ja uusiin kulttuurikeskuksiin, ovatpa festivaalin päättävän Salakeikan paikka ja esiintyjät salaisuuksia aivan viime hetkille saakka.

Linda Fredriksson, Tampere Jazz Happening 2021

We Jazzin ohjelmassa pääsevat esille tietenkin We Jazz -levymerkillä lähiaikoina musiikkia julkaisseet taiteilijat, kuten Timo Lassy, Antti Lötjönen Quintet East, Ilmiliekki Quartet, Linda Fredriksson Juniper, Superposition, Lucia Cadotsch Speak Low ja Koma Saxo. Festivaali ei tietenkään ole vain näyttävä tapa nostaa esille levy-yhtiön artisteja, sillä on ohjelmaan mahtuu runsaasti muitakin esiintyjiä, vaikkapa Jasper Høiby Planet B, Iro Haarla Presents Leo Records, Nik Bärtsch ja Atomic. Joukossa on niin vanhoja tuttuja muusikoita ja yhtyeitä kuin aivan uusia nimiä, joista/joita en ole koskaan kuullutkaan.

Erilaisten yhteensattumien vuoksi en ole aikaisemmin koskaan päässyt osallistumaan tapahtumaan, mutta nyt kuitenkin näyttää siltä, että pääsen Helsinkiin festivaalin loppupuolelle. Poimin sieltä kolme esiintyjää, jotka itseäni näin etukäteen kiinnostavat. Palaan festivaalin jälkeen asiaan kuvien ja festivaaliraportin muodossa.

Huomio! Helsingin reissu jäi valitettavasti lopulta tekemättä, joten We Jazz -raportttia ja valokuvia ei tulee blogiin. Tämä esittely saa kuitenkin jäädä paikalleen.

  • Atomic – kaksikymmentä vuotta toiminut Atomic-yhtye on jäähyväiskiertueellaan. Kun olen kuullut yhtyettä sen varhaisempina vuosina Torniossa, Raahessa ja Luulajassa, kiinnostavat jäähyväisetkin ilman muuta.
  • Koma Saxo feat. Sofia Jernberg – Koma Saxon levyt ovat niin jännittäviä, että uskallan odottaa esiintymiseltäkin paljon. We Jazzin keikalla yhtyeessä on mukana myös ruotsalaisen laulaja/äänitaiteilija Sofia Jernberg, jonka vierailu Kalottjazz & Blues -festivaalilla Paavo-yhtyeen riveissä jäi aikoinaan mieleen.
  • Lucia Cadotsch Speak Low – myös sveitsiläinen laulaja Lucia Cadotsch kiinnostaa hienon We Jazz -levynsä ansiosta.

Lue lisää: We Jazz 2021 – ohjelma.

Atomic Luulajassa 2011

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

The Best of Finnish Classic Jazz & Takapotkun taikaa – perinnejazzin puolustusta

Suomen Perinnejazz -yhdistys järjesti vuosina 2017-2019 kolme kiertuetta, joiden konserteissa soitettiin tietenkin perinteistä jazzia. Siis sitä svengaavaa musiikkia, joka sai alkunsa reilut sata vuotta sitten New Orleansista, levisi sieltä ympäri maailmaa ja kehittyi swingin kautta bebopiksi. Näille 1950-luvun tienoille asettuu Perinnejazz-yhdistyksen näkemyksen mukaan perinnejazzin takaraja, jonka yli jazz seuraavien vuosikymmenien aikana  astui.

Kiertueiden Savoy-teatterin konsertit äänitettiin ja tallenteista koottiin käsillä oleva tuplalevy, jonka musiikki on peräisin monipuolisista lähteistä. Ohjelmassa on jazzin klassikoita New Orleansista swingin kautta bebopiin, vanhoja kotimaisia iskelmiä, versioita oopperasta ja kansanmusiikista, onpa mukaan sovitettu jopa Abba-sikermä. Niinpä myös perinnejazzin seinät näyttävät olevan leveällä ja katto korkealla.

Levyillä soittaa kolme eri kokoonpanoa, joiden muusikot edustavat eri muusikkosukupolvia. Saksofonisti/klarinetisti Pentti Lasasen ja pianisti Seppo Hovin kaltaisten jo veteraanien lisäksi mukana ovat 1970-luvulla syntyneet trumpetistit Mikko Pettinen ja Jukka Eskola, jotka ovat tuttuja omista, nykyjazzin piiriin lukeutuvista yhtyeistään. Muut muusikot ovat 1950- ja 1960 -luvuilla syntyneitä. Basisti Wade Mikkola, klarinetisti Antti Sarpila ja Seppo Hovi osallistuivat kaikille kolmelle kiertueelle ja ainoina muusikkoina soittavat jokaisella levyn kappaleista.

Kahdelle levylle mahtuu peräti 39 raitaa eli ne kaikki ovat varsin lyhyitä, vain kolmen kappaleen kesto venyy juuri yli viiden minuutin. Niinpä improvisoidut soolot ovat napakoita ja tarkkaan harkittuja puheenvuoroja hieman samaan tapaan kuin savikiekoilla tapasi olla ennen LP-levyjen esiinmarssia. Wade Mikkola ja Antti Sarpila vastaavat lähes kaikista levyn taiten kirjoitetuista sovituksista, joiden kekseliäisyys korostaa levyn moni-ilmeisyyttä.

Albumi pitää sisällään yli kaksi tuntia taitavasti soitettua ja svengaavaa jazzia. Musiikki on tasalaatuista, mutta joitakin kohokohtia kappaleiden joukosta voi silti poimia. Syksyllä 2017 äänitetyt konsertit olivat ilmeisesti Pentti Lasasen viimeisiä levytyksiä. Duetto Sarpilan kanssa kappaleella ”When Your Lover Has Gone” ja soolo Erik Lindströmin balladissa ”Etkö uskalla mua rakastaa” käyvät mestarin koskettavista jäähyväisistä.

Muita mieleenjääneitä hetkiä ovat vaikkapa slaavilaisesta kaihosta jazzvalssiksi ja swingiksi muuntautuva Dmitri ŠostakovitšinJazz Waltz #2″, bebopin sävyillä maustettu Toivo KärjenLiljankukka”, Sarpilan sopraanosaksofonin polte Sidney Bechet -tribuutilla ”Summertime” sekä ohjelmiston modernia laitaa edustavat Roland KirkinSerenade To A Cuckoo” ja Clifford BrowninJoy Spring”. Myös Lasse MårtensoninLaiskotellen” on pakko mainita, sillä sen alkuperäisesitys lienee varhaisin kosketukseni jazzin poljentoon. ”The Best of Finnish Classic Jazz” on niin viihdyttävä ja lämminhenkinen kokonaisuus, että se kuuluu Valon kuvia -blogin Vuoden valinnat 2021 -listalle.

Classic Jazz Society All Stars: The Best of Finnish Classic Jazz. Live at Savoy Theatre (Suomen Perinnejazz ry, 2021)
Jukka Eskola, Mikko Pettinen, trumpetti, Petri Juutilainen, Jay Kortehisto, pasuuna, Pekka Toivanen, Pentti Lasanen, Antti Sarpila saksofonit, klarinetti, Juha Lanu, Petri Krzywacki, kitara, Seppo Hovi, piano, harmonikka, Keith Hall, Jari Kettunen, Thomas Rönnholm, rummut

Pentti Lasanen Torniossa huhtikuussa 2008 Suomen Jazzliiton kiertueella

Perinnejazz-yhdistys julkaisi tuplalevyn kaveriksi myös kirjan ”Takapotkun taikaa”, jonka tarkoituksena on esitellä levyllä soitettua musiikkia ja puolustaa perinnejazzin asemaa Suomessa. Antti Sarpila, Wade Mikkola, Seppo Hovi ja Perinnejazz-yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Laitasalo kokoontuivat keskustelemaan levyn kappaleista ja niiden herättämistä ajatuksista. Martti Koljonen tallensi keskustelut ja muokkasi ne kirjaa varten.

Keskustelun muoto ei kuitenkaan ole täysin onnistunut tapa esitellä levyn musiikkia. Kun keskustelu rönsyilee ja hyppelee asiasta toiseen, jää kirjan sisältämä informaatio hajanaiseksi. Keskustelut välittävät silti paljon tietoa niin amerikkalaisen kuin suomalaisenkin jazzin historiasta. Hyviä esimerkkejä ovat amerikkalaisten jazzpianistien vertailu ”Misty”-kappaleen yhteydessä tai saksofonisti Matti Rajulan esiinnostaminen varhaisen Suomi-jazzin hämärästä. Myös kappaleiden sovitusten yleistajuinen avaaminen on kiinnostavaa luettavaa. Kuitenkin ikivanhat anekdootit, puujalkavitsit ja muu jutustelu heikentävät kirjan käytettävyyttä levyn rinnalla luettavana tietokirjana.

Takapotkun taikaa” asettuu myös puolustamaan perinteisen jazzin asemaa. Keskusteluissa nousee toistuvasti esille perinnejazzin heikko näkyvyys nykypäivän mediassa ja marginaalinen asema kulttuurielämän kokonaisuudessa. Keskustelijat tietävät syylliset tähän valitettavaan asiantilaan. Niitä ovat isot mediatalot (YLE, Hesari), Suomen Jazzliitto ja jazzin koulutusjärjestelmä, erityisesti Sibelius-Akatemian jazzosasto.

Keskustelussa ei pyritä tätä hieman salaliittoteorialta haiskahtavaa pohdiskelua syvemmälle. Entäpä jos nämä musiikin muodot, joiden viimeisimmät innovaatiot tehtiin 1950-luvulla, saavat juuri ansaitsemansa huomion. Onko perinnejazz on samassa asemassa kuin perinteinen blues, joka sekin elää valtavirran ulkopuolelle ja joka siitä huolimatta pystyy edelleen tuottamaan hyvää musiikkia ja elämyksiä kuulijoille?

Törmäsin kirjassa vielä yhteen kyseenalaiseen väitteeseen. Seppo Hovi nimittäin sanoo näin: ”Jazzkoulutushan nykyisellään jossain määrin tasapäistää.” Väite kuulostaa minusta oudolta ja nostan perusteluksi esille muutamia kotimaisia, koulutettuja muusikoita, joiden levyjä olen esitellyt blogissani parin viime vuoden aikana: Riitta Paakki, Aki Rissanen, Timo Lassy, Mikko Pettinen, Linda Fredriksson, Nina Mya ja Jukka Eskola. Mielestäni nämä muusikot ovat kaikkea muuta kuin tasapäisiä ja yhdestä puusta veistettyjä.

Kirjassa on vielä muutama lyhyempi artikkeli, kuten Pentti Lasasen muistoa kunnioittavat lyhyt haastattelu ja muistokirjoitus sekä kirjan painavinta antia tarjoava Wade Mikkolan kirjoitus, jossa hän esittää tiivissä muodossa jazzin vaiheet New Orleansista 1960-luvulle. ”The Best of Finnish Classic Jazz” on siis hieno näyttö ammattitaitoisesti esitetyn perinnejazzin voimasta, vakuuttavampi puolustuspuhe kuin hajanaiseksi jäävä ”Takapotkun taikaa”.

Martti Koljonen (toim.) : Takapotkun taikaa. Kakkosnelonen jazzin rakennuspalikkana. (Suomen Perinnejazz ry, 2021)

Lue lisää: Suomen PerinneJazz ry, yhdistyksen kotisivut

Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat, Mielipide | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti