Valon kuvia -blogi Instagramissa

Viimeisimmät kuvat Instagram-tililtäni

Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Jätä kommentti

Anders Hagberg: North (Prophone Records, 2020)

Anders Hagberg. Kuva: andershagberg.se

Pohjoismaisen jazzin tuntomerkkeinä on yleisesti pidetty esimerkiksi läpikuultavia soundeja, kansanmusiikin vaikutteita ja tilan tunnetta. Pohjoinen soundi liittyy jazzin suuressa jaossa mieluummin viileän kuin kuuman puolelle ja rytmit henkivät mieluummin talvisten maisemien avaruutta kuin katujen urbaania kiihkoa. Ruotsalaisen huilistin Anders Hagbergin uuden kvartettilevyn musiikki asettuu vaivattomasti tähän musiikilliseen lokeroon, mihin levyn nimikin jo vahvasti viittaa.

Hagbergin kauniisti soiva huilu on levyn pääosassa heti avauskappaleen “Islands of the North” dramaattisista ensisuhahduksista lähtien. Huilu muotoilee levyn levollisen kuulaat melodiat ja huilu vastaa suurimmasta osasta levyn sooloista. Kolmella kappaleella Hagberg tarttuu sopraanosaksofoniin ja vaikka sopraanonkin soundi on viileä, rikastuu levyn äänimaailmaa uusilla sävyillä. Tästä hyvä esimerkki Pariisin Montmartresta vaikutteensa saanut kepeästi keinahteleva “Avenue Junot”.

Toki myös pianisti Joona Toivanen pääsee esille sekä lyyrisenä solistina, esimerkkeinä edellä mainittu Pariisi-kuva ja levyn rytmisesti vahvin raita “Four Three” että oivaltavana säestäjänä, esimerkkinä “Melodic Modes” ja sen tummat jysähdykset. (Toivanen on kuvannut myös levyn sisäkannen kuvat äänitysstudiolta) Kun levy kuitenkin keskittyy soolojen sijasta enemmän koko yhtyeen yhteispeliin, on muun kvartetin tärkeimpänä roolina säestää ja rakentaa lyyristä ilmapiiriä, minkä he tekevätkin tavattoman vivahteikkaasti ja taidokkaasti. Johannes Lundbergin kontrabasso soi luonnollisen lämpimästi ja Helge Andreas Nordbakken luo lyömäsoittimillaan pienillä eleillä tilaa ja liikettä.

North” on kaunis ja herkillä yksityiskohdilla herkutteleva kokonaisuus, joka kansanmusiikin vaikutteineen ja maisemamaalauksineen jatkaa (tuskin kuitenkaan laajentaa) pohjoismaisen jazzin syvää perinnettä. Siinä mielessä levyn hieno kansikuva, värivalokuvauksen pioneerina tunnetun Saul Leiterin räntäsateinen tuokion New Yorkin kaduilta vangitseva “Red Umbrella“, on moniselitteinen valinta.

Pimenevää syksyä valaiseva albumi kuuluu tietysti blogin kuuntelusuositusten listalle Valon kuvia -blogi suosittelee 2020 .

Anders Hagberg: North (Prophone Records, 2020)
Anders Hagberg, huilut, sopraanosaksofoni, Joona Toivanen, piano, Johannes Lundberg, basso, Helge Andreas Nordbakken, lyömäsoittimet

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Levyhyllystä 6 – Henri Texier: Respect (Label Bleu, 1997)

Erinomaisen jazzin tuntomerkkien joukkoon kuuluu ilman muuta soundi, vaikka tämä muusikon omaan ääneen viittaava sana onkin käsitteenä epätarkka. Kuitenkin kaikille jazzia vähänkin pidempään kuunnelleille on selvää, että hyvän jazzmuusikon voi tunnistaa välittömästi vain soittimen äänen perusteella.

Ranskalaisen basistin Henri Texierin levyllä soittaa joukko oman soundinsa kehittäneitä amerikkalaisia muusikoita, joiden yhteisestä yrityksestä muodostuu omaperäinen kokonaisuus. Alttosaksofonisti Lee Konitzin ja venttiilipasunisti Bob Brookmeyerin soittimet kietoutuvat lempeän viileäksi yhteissoinniksi. Myös kahden basistin yhteistyö kuulostaa tuoreelta. Texier pitää huolen basson perinteisestä roolista ja Steve Swallow soitta sähköbassollaan kitaraa muistuttavia soundeja.

Rumpali Paul Motian kuuluu hänkin niiden jazzmuusikoiden joukkoon, jonka tapa soittaa on tunnistettava. Kaikki viisi muusikkoa ovat taitavia improvisoijia, jotka eivät solisteina koskaan tyydy toistelemaan kliseitä. Kun yhtyeen jäsenten sävellyksistä koostuva ohjelmistokin on mielenkiintoinen, nousee “Respect” korkealle 1990-luvun jazzlevyjen joukossa.

Henri Texier: Respect (Label Bleu, 1997)
Lee Konitz, alttosaksofoni, Bob Brookmeyer, venttiilipasuuna, Steve Swallow, bassokitara, Henri Texier, basso, Paul Motian, rummut

Henri Texier, Tampere Jazz Happening 2018

* * * * * * * * * * * *

Uuden musiikin jatkuva virta uhkaa haudata unohduksiin menneiden vuosien hienot levytykset. Siksi nostan “Levyhyllystä”-sarjassa esille vanhoja suosikkejani ja liitän mukaan noin sadan sanan mittaisen luonnehdinnan levystä. Valitsen poimintoihin cd-julkaisuja, sillä vinyylilevyjä esittelen “Vinyylin viehätys” -sarjassa.

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Chris Killip (1946 – 2020)

Chris Killip – Arbeit/Work

Brittiläinen dokumentaarinen valokuvaaja Chris Killip on kuollut 74-vuotiaana.
Vuonna 1946 Man-saarella syntynyt Killip aloitti valokuvaamisen nuorukaisena ja teki menestyksekästä uraa mainoskuvaajana Lontoossa jo 18-vuotiaana. Kun Killip tutustui 1960-luvun lopulla Paul Strandin ja Walker Evansin kaltaisten valokuvauksen klassikoiden tuotantoon, hän päätti luopua mainoskuvauksesta ja siirtyä omien dokumenttiprojektien pariin.

Killip tunnetaan erityisesti rakennemuutoksen keskellä eläneiden brittiläisten työläisyhteisöjen kuvaajana 1970- ja 1980-luvuilla. Killip muutti 1990-luvun alussa Yhdysvaltoihin ja työskenteli Harvardin yliopistossa vuoteen 2017 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Lue lisää:

Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Selma Juudit Alessandra: Rubicon Songs (Selma Juudit Alessandra, 2019)

Selma Savolainen, Jazzia Ilosaaressa, Joensuu 2018

Elokuussa 2016 Selma Savolainen Quartet esitti Tenho Restobarissa uuden kappaleen, jolla ei ollut vielä nimeä. Esitys tallennettiin videolle ja kun kappale julkaistiin myöhemmin Youtubessa, se oli saanut nimen “Miles Apart“. Laulu on akustisen yhtyeen säestämä melodinen ja vähäeleinen jazzvaikutteinen balladi.

Sama kappale on mukana kolmen vuoden päästä Selma Savolaisen uudella levyllä. Yhtyeen nimi on nyt muuttunut ja jazzyhtyeen tapaan nimetystä Selma Savolainen Quartetista on tullut Selma Juudit Alessandra. Uusikin nimi antaa yhtyeen johtoaseman Savolaiselle, joka vastaa levyn sävellyksistä ja lauluteksteistä. Nimenvaihdos oli perusteltu, sillä vaikka yhtyeen kokoonpano on säilynyt ennallaan, on kvartetin soundi muuttunut sähköisemmäksi ja rosoisemmaksi. “Miles Apartin” uusi versio löytyy Spotifysta ja linkki kappaleeseen on alla.

Vuonna 2017 Savolainen opiskeli vaihto-oppilaana Pariisissa. Omien sanojensa mukaan hän käytti “paljon aikaa kuvitellen tiettyä muhjua“, jollaa hän halusi uutta yhtyeen akustista soundia. Kotiin palattuaan Savolainen alkoi tutustua analogisiin syntetisaattoreihin, jotka olivät jääneet perinnöksi hänen edesmenneeltä isältään, pianisti Jarmo Savolaiselta.

Tältä pohjalta syntyi uusi levy “Rubicon Songs“. Albumin nimi viittaa tietenkin vanhaan sanontaan, joka juontaa juurensa aina antiikin Roomaan ja Julius Caesariin saakka. Caesar tiesi Rubikon-joen ylittäessään aiheuttavansa väistämättä sisällissodan, ylittävänsä siis rajan, jolta ei ole enää paluuta takaisin entiseen. (Samassa tilanteessa Caesar lienee lausunut myös “alea iacta est” eli “arpa on heitetty“.) Selma Savolaisen kohdalla Rubikonin ylittäminen tarkoittaa isän kuolemasta lähtien jatkuneen surutyön päättymistä ja lopullista aikuistumista.

Albumin yleisilme on vakava ja sen laulut ovat surumielisiä, yleensä hitaasti kehittyviä ja varovaisesta alusta kasvavia balladeja. Musiikki jää rohkeasti selvien lokeroiden ulkopuolelle ja siinä voi vaivatta kuulla niin poppia, rockia tai progen ja elektronisen musiikin elementtejä. Joonas Tuurin kontrabasson soundissa ja Jesse Ojajärven rumpujen väliin hienovaraisessa, väliin raivokkaassa rumpujen soitossa on jazzrumpalille tyypillistä dynamiikkaa. Tiedotteessa levy luokitellaan näppärän epämääräiseen genreen “experimental indie hybrid“, mikä on oikeastaan aika osuva luonnehdinta monista eri lähteistä ammentavalle musiikille.

Rubicon Songs” ilmestyi jo lähes vuosi sitten, mutta tulin tutustuneeksi siihen vasta nyt syksyllä. Hyvä musiikki ei tietenkään vanhene nopeasti, joten levy voi mainiosti kuulua Valon kuvia -blogi suosittelee 2020 -listalle.

Selma Juudit Alessandra: Rubicon Songs (Selma Juudit Alessandra, 2019)
Selma Savolainen, laulu, syntetisaattorit, Artturi Rönkä, Rhodes, syntetisaattorit, Joonas Tuuri, bassot, Jesse Ojajärvi, rummut

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Sid Hille: Here – Beyond The Infinite (SatnaMusic, 2020)

Sid Hille, Aineen taidemuseo – Kalottjazz & Blues Festival 2019, Tornio

Pianisti-säveltäjä Sid Hille on soittanut keskiviikkoaamuisin Temppeliaukion kirkon flyygeliä jo vuodesta 2002 lähtien. Konsertteja on nyt kertynyt jo viisisataa. Edes koronavirus ei keskeyttänyt improvisaatioon perustuvaa konserttisarjaa, sillä Hille soitti rajoitusaikana kirkossa yksin ja striimasi konsertit nettiin. Nämä YouTube-lähetykset osoittautuivat suosituiksi, sillä enimmillään niitä on katsottu jopa 200 000 kertaa.

Toukokuussa 2020 Hille äänitti yhden konsertin kokonaisuudessaan levynjulkaisua varten. Kirkossa improvisoitu akustinen musiikki oli kuitenkin vasta lopullisen albumin tukiranka, jonka varaan Hille ripusti studiossa lisäkerroksia erilaisilla vintage-syntetisaattoreilla. Näin syntyneen materiaalin Abdissa Assefa viimeisteli äänivirraksi, jossa akustiset ja sähköiset äänet kietoutuvat yhteen uudeksi teokseksi.

Ilman taukoja löhes tunnin kestävä kokonaisuus on jaettu kymmeneksi jaksoksi, joiden rajakohdissa Hille kääntää improvisaationsa uuteen suuntaan. Kuulijan mielikuvat ohjautuvat laajoihin näkymiin, ehkäpä jaksojen nimienkin johdattamina avaruuteen saakka, esimerkkeinä “Shooting Star” tai “Sun, Moon and Stars“.

Syntetisaattoreilla maalatun äänimaiseman villienkin avaruussoundien joukosta puuttuvat kaikki meluisat ja kirskuvat hälyäänet. Näin matka kulkee rauhallisin liikkein, kirkkoon sopivasti jopa virsimäisiä tunnelimia tavoitellen, kuten jaksossa Spacewalk“. Koronakevään keskelläkin Hille pystyy hiljentymään tavattoman herkkään päätökseen ja antamaan vielä sille nimeksi “Gratitude“. Hillen konserttisarja Temppeliaukion kirkossa on ainutlaatuinen saavutus ja “Here – Beyond The Infinite” on sen pohjalta syntynyt ainutlaatuinen albumi. Nyt kun koronalle ja rajoituksille ei näy loppua, tällaiselle toivoa ylläpitävälle taiteelle on paljonkin tarvetta.

Levyn mukana tulee myös latauskoodi, jolla voi ladata alkuperäisen ja muokkaamattoman konsertin. “Here – Beyond The Infinite” pääsee tietenkin Valon kuvia -blogi suosittelee 2020 -listalle.

Sid Hille: Here – Beyond The Infinite (SatnaMusic, 2020)
Sid Hille, piano, sähköpiano, theremin, syntetisaattorit, melodica, lyömäsoittimet, Abdissa Assefa, äänimaisema

Sid Hille: Gratitude

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Maxine Gordon: Sophisticated Giant. The Life and Legacy of Dexter Gordon

Sophisticated Giant” on pari vuotta sitten ilmestynyt saksofonisti Dexter Gordonin (1923 – 1990) elämäkerta, jonka on kirjoittanut saksofonistin vaimo ja manageri Maxine Gordon. Leskeksi jäätyään Maxine Gordon opiskeli kulttuurihistoriaa ja vaihtoi alaa musiikkibisneksestä kulttuurintutkimukseen. Tältä pohjalta hän pystyy yhdistämään kirjassaan raikkaalla tavalla omat läheiset kokemuksensa ja tutkijan puolueettoman katseen.

Puolueettomuus käy ilmi erityisesti siinä, kuinka avoimesti kirjoittaja käsittelee Dexter Gordonin elämän erilaisia vastoinkäymisiä. Dexter itse aloitti omien muistelmiensa kirjoittamisen, mutta aikoi hypätä kokonaan epäonnistuneen pitämänsä 1950-luvun yli. Maxine Gordon käy läpi tämänkin vuosikymmenen huumeita ja vankilatuomioita myöten. Keskenjääneiden muistelmien materiaali tuo kirjaan saksofonistin oman äänen varsinkin uran alkuvaiheita käsittelevissä kappaleissa.

Tutkijan asenne näkyy kiinnostavasti myös monissa jazzmuusikoiden taloudellisesti ahtaisiin olosuhteisiin viittaavissa yksityiskohdissa. Esimerkiksi Gordonin ensimmäinen levytyssopimus Savoy-yhtiön kanssa vuonna 1945 tarjosi 60 dollarin kertamaksun ja yhden sentin korvauksen myytyä levyä kohti. Näitä rahoja Gordon ei kuitenkaan koskaan nähnyt. Kun Gordon siirtyi 1960-luvun alussa Blue Noten leipiin sovittiin ajan tavan mukaan 3% rojaltimaksusta per myyty levy. Kun LP-levy maksoi tuohon aikaan 4,76 dollaria, ei kyse ollut tässäkään mistään kultakaivoksesta. Dexter Gordon oli kuitenkin tyytyväinen tähän sopimukseen, sillä Blue Noten julkaisemat albumit tarjosivat sekä näkyvyyttä että arvostusta.

Kirja käy kronologisesti läpi Gordonin elämänvaiheet: lapsuusvuodet 1920-luvun alun Los Angelesissa, big band -kausi Lionel Hamptonin, Louis Armstrongin ja Billy Eckstein orkestereissa, bebop ja ensimmäiset omat yhtyeet, 1950-luvun aallonpohja, vuodet Euroopassa ja erityisesti Tanskassa, paluu Yhdysvaltoihin vuonna 1977 ja lopulta menestys näyttelijänä vuonna 1986 ilmestyneessä Bernard Tavernierin elokuvassa “Round Midnight“.

Sophisticated Giant” on sujuvasti kirjoitettu kirja, joka siis yhdistää onnistuneesti omaelämäkerran ja tutkimukseen perustuvan tietokirjan elementtejä. Se avaa sisäpiirin näkökulmia jazzmuusikon elämään ja tarjoaa mielenkiintoisia ajankuvia 1940-luvun Amerikan länsirannikolta 1960-luvun Eurooppaan. Myös “Round Midnight“-elokuvan valmistumisen vaiheet käydään läpi perusteellisesti.

Trivia: Dexter Gordon oli Metallica-yhtyeen rumpalin Lars Ulrichin kummisetä. Lars Ulrichin isä Torben Ulrich on monipuolinen tanskalainen kulttuurihahmo, jonka kanssa Gordon ystävystyi Tanskassa asuessaan.

Maxine Gordon: Sophisticated Giant. The Life and Legacy of Dexter Gordon (University of California Press, 2018)

Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Norrbotten Big Band Plays Stephan Sondheim

Norrbotten Big Band saapui vihdoin Tornioon korona-ajan ensimmäisellä kiertueellaan. Sen ohjelmistossa oli musikaalisäveltäjä Stephen Sondheimin musiikkia, jonka pianisti/säveltäjä Mathias Lundqvist oli oivaltavasti sovittanut big bandille. Konsertin laulusolisteina esiintyivät Sanna Martin ja Daniel Engman, näyttelijöitä ja musikaalilaulajia molemmat. Eivät he jazzlaulajia olleet, mutta valtavan taitavia ja vakuuttavia Sondheimin musiikin parissa.

Norrbotten Big Bandin tutut solistit pääsivät jälleen hyvin esille, siis erityisesti Håkan Broström, Mats Garberg, Dan Johansson, Robert Nordmark ja Michał Tomaszczyk. Konsertin koskettavin hetki säästettiin encoreen eli Leonard BernsteininSomewhere“, johon Sondheim on kirjoittanut sanat. Klarinetin, huilun ja sopraanosaksofonin herkistä kamarimusiikkisoinneista vähitellen dramaattiseen loppuun huipentunut klassikko oli konsertin vaikuttava päätös.

Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Vinyylin viehätys – Albert Mangelsdorff: A Jazz Tune I Hope (MPS, 1979)

Saksalainen Albert Mangelsdorff (1928 – 2005) oli eräs jazzpasuunan uranuurtajia, joka esiintyi ja levytti ensimmäisten joukossa yksin soolopasunistina. Hän uudisti pasuunan soittotekniikkaa kehittämällä “multiphonics“-tekniikkaa, jossa hän yhtä aikaa puhaltaa ja laulaa pasuunan suukappaleeseen. Tämä teknisesti vaativan soittotavan avulla hän tavoitteli pasuunalla harmonioita ja sointuja.

Sooloprojekteissaan Mangelsdorff liikkui usein kokeellisen avantgarden maisemissa, mutta hän hallitsi myös perinteisemmin svengaavan jazzilmaisun, mistä hyvänä esimerkkinä on esittelyssä oleva saksalais-amerikkalainen yhteistyöprojekti yli neljänkymmenen vuoden takaa. Mangelsdorffin ja rumpali Elvin Jonesin tuttavuus juontaa juurensa jo vuoteen 1957, jolloin Jones keikkaili Euroopassa J.J. Johnsonin yhtyeessä. Jones ja pianisti Wolfgang Dauner olivat molemmat mukana myös Mangelsdorffin levyllä “Albert and His Friends” (MPS, 1968). Basisti Eddie Gomez täydensi yhtyeen kvartetiksi konsertteja ja tätä levytystä varten loppukesästä 1978.

Albumin svengaavia kvartettiraitoja täydentää kolme duettoa, jotka Mangelsdorff soittaa vuorollaan kaikkien kvartetin jäsenten kanssa. Mangelsdorffin pasuuna on pääosassa, mutta muutkin soittajat pääsevät esille. Dauner soittaa helmeilevän kirkkaita sooloja ja Gomezin basso kannattelee musiikkia aktiivisesti. Elvin Jones soittaa tässä huomattavasti hiljaisemmin ja pienemmällä liekillä kuin yli vuosikymmen aikaisemmin John Coltranen yhtyeessä. Yhtä kaikki hänen soittonsa on ilmavaa, svengaavaa ja musiikin kokonaisuuden rinnalla herkästi elävää.

Jazzkirjoittajanakin tunnetun Joeachim-Ernst Brendtin tuottaman levytyssession tuloksena syntyi sympaattinen ja mutkattoman rento albumi. “A Jazz Tune I Hope” on mukavaa kuunneltavaa erityisesti Mangelsdorffin omaperäisen pasuunan ansiosta, mutta koko yhtyeen ajaton svengi ilahduttaa edelleen.

Albert Mangelsdorff: A Jazz Tune I Hope (MPS, 1979)
Albert Mangelsdorff, pasuuna, Wolfgang Dauner, piano, Eddie Gomez, basso, Elvin Jones, rummut

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Raja auki!

Rajavalvonta Victoriantorilla Tornion ja Haaparannan välillä on päättynyt.

Maaliskuussa alkanut rajavalvonta päättyi Suomen ja Ruotsin rajalla 19.9.2020. Rajavartijat poistuivat ja rajan pääsee nyt ylittämään entiseen tapaan vapaasti. Toivottavasti elämä Tornionjokilaaksossa pääsee palautumaan entiselleen ja valtioiden erilaisen koronapolitiikan esille nostamat epäluulot häipyvät unohdukseen. Ja toivottavasti tautitilanne säilyy nykyisellä rauhallisella tasolla rajan molemmin puolin, eikä rajoituksiin tarvitse enää palata.

HUOMIO! Ilo jäi lyhytaikaiseksia, sillä sisärajavalvonta palasi 28.9.2020.

Tallennettu kategorioihin Mielipide | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Stanley J. Zappa: Muster Point (We Jazz, 2020)

Simo Laihonen & Stanley J. Zappa. Kuva: Olli Sulin

Jos muusikon sukunimi on Zappa, on vaikea välttyä sukuselvitykseltä. Saksofonisti Stanley J. Zappan sukuselvitys kertoo, että hän on legendaarisen rockkitaristin ja säveltäjän Frank Zappan veljenpoika. Jazzin kokeellisella kenttäpuoliskolla viihtyvä Stanley J. Zappa muistelee uuden “Muster Point” -levynsä laajassa kansitekstissä, kuinka sedän musiikissa erityisesti improvisointi teki häneen suuren vaikutuksen jo lapsena.

Kitaristina aloittanut ja vasta myöhemmin saksofoniin vaihtanut Zappa kertoo yhteyksistään myös free jazzin keskeisiin vaikuttajiin, kuten pianisti Cecil Taylor, trumpetisti Joe McPhee ja lyömäsoittaja Milford Graves. Nimenomaan Milford Graves yhdistää Zappaa ja Black Motor -yhtyeestä tuttua lyömäsoittajan Simo Laihosta, molemmat kun ovat opiskelleet omaperäisenä ajattelijana tunnetun Gravesin johdolla.

Muster Point” koostuu materiaalista, joka on äänitetty vuonna 2018 Zappan Suomen vierailun aikana sekä studiossa että konserteissa. Levyn pääosassa on viisi puhaltimien ja lyömäsoittimien duettoa. Niissä Laihonen rakentaa musiikin perustaksi orgaanisen rytmimaton, joka kuljettaa ja kannattelee Zappan puhaltimia. Kaksikon ilmava free jazz on luonteeltaan levollista ja sitä leimaa rauhallisen keskustelun ilmapiiri.

Viiden kaksinpuhelun lomaan asettuu neljä trioraitaa “Muster Point I – IV“, joille kolmanneksi ääneksi liittyy basisti Ville Rauhala, niin ikään Black Motorista tuttu. Sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat katkelmia, lyhyitä välähdyksiä tai muistikuvia konserteista. Vasta “Muster Point IV” päästää trion ääneen kokonaisen kappaleen ajaksi ja tarjoaa albumille dramaattisen loppuhuipennuksen. Ehkäpä joskus saamme kuulla vielä lisää näitä trioäänityksiä.

Zappan kirjoittama kansiteksti on mielenkiintoinen kuvaus saksofonistin vaikutteista, urasta, ajattelusta ja kahdesti voitetusta syövästä. Kanadaan asettunut Zappa on ehtinyt olla monessa mukana, mutta on suppean diskografiansa perusteella jäänyt aikalailla pimentoon ja syrjään musiikin eturivin paikoilta. Toivottavasti We Jazzin julkaisema uutuus nostaa tämän kiinnostavan taiteilijan paremmin esille. “Muster Point” kuuluu Valon kuvia -blogi suosittelee 2020 -listalle.

Stanley J. Zappa: Muster Point (We Jazz, 2020)
Stanley J. Zappa, tenori- ja sopraanosaksofonit, alttoklarinetti, Simo Laihonen, rummut, lyömäsoittimet, + Ville Rauhala, basso

Stanley J. Zappa & Simo Laihonen & Ville Rauhala: Muster Point II

Äänitys Suisto, Hämeenlinna 22.8.2018

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti