Kirja – A Love Supreme. John Coltranen testamentti

Amerikkalainen musiikkihistorioitsija ja journalisti Ashley Kahn julkaisi vuonna vuonna 2000 kirjan ”Kind of Blue: The Making of the Miles Davis Masterpiece”, joka esitteli perinpohjin Miles Davisin klassikkolevyn ”Kind of Blue”. Onnistunut kirja sai hyvän vastaanoton ja niinpä Kahn kirjoitti samalla konseptilla heti perään toisen kirjan toisesta legendaarisesta levystä eli John Coltranen albumista ”A Love Supreme”, jonka läpivalaisu ”A Love Supreme: The Story of John Coltrane’s Signature Album” ilmestyi vuonna 2002.

Miles Davisin levyä käsittelevä kirja käännettiin suomeksi ja Johnny Kniga julkaisi käännöksen vuonna 2009 nimellä ”Kind of Blue. Modernin jazzin avain”. Nyt Aviador Kustannus on julkaissut suomennoksen myös Coltrane-kirjasta. Vaikka kirjan ensimmäisestä painoksesta on kulunut aikaa lähes kaksikymmentä vuotta, on julkaisu juuri nyt ajankohtainen. Impulse-levymerkki nimittäin ilahdutti kaikkia Coltranen ja modernin jazzin arkeologian ystäviä kaivamalla arkistojen kätköistä toisen konserttiversion ”A Love Supreme” -sarjasta (levystä lisää alempana). Sitä paitsi ”A Love Supreme” on jatkuvasti ajankohtainen ja huomionarvoinen albumi, eihän se muuten klassikko olisikaan.

Kahnin Coltrane-kirja muistuttaa rakenteeltaan ”Kind of Bluen” vaiheisiin paneutunutta teosta, sillä molemmat jakaantuvat karkeasti ottaen kolmeen pääjaksoon. Ensin esitellään päähenkilön vaiheet ennen ratkaisevaa levytystä, sitten perataan levyn äänitysprosessia ja lopuksi selvitellään levyn vastaanottoa. Niinpä myös käsillä olevassa kirjassa käydään aluksi tiiviisti läpi Coltranen elämän ja uran tärkeimmät käänteet lähtien syntymästä vuonna 1926. Erityisen tarkasti käydään läpi, kuinka ns. klassinen kvartetti muotoutui. Ensin Coltrane löysi pianisti McCoy Tynerin ja rumpali Elvin Jonesin ja kun basisti Jimmy Garrison viimein liittyi yhtyeeseen, oli eräs jazzin historian täydellisimmistä kokoonpanoista valmis.

Kertomus huipentuu ”A Love Supreme” äänitykseen joulukuussa 1964, kun kirja selostaa huolellisesti levyn äänittämisen vaiheet ja analysoi levyn musiikkia. Lopuksi Kahn kertaa vuonna 1967 vain 40-vuotiaana kuolleen Coltranen viimeisten vuosien pyrkimykset viedä jazziaan aivan uusille urille ja valottaa klassikon asemaan nousseen albumin vastaanottoa vuosikymmenten varrella.

Myös suomenkielisessä versiossa on runsas kuvitus ja kirjasta löytyvät kuvat kuin alkuperäisestä amerikkalaisesta painoksesta. Silti taitto ei yllä ihan samaan näyttävyyteen, esimerkiksi komeasti koko aukeamalle levitetyt kuvat puuttuvat. Tärkeintä toki on kirjan sisältö ja sen Petri Silaksen käännös välittää luonteikkaasti suomalaiselle lukijalle. Jazzin historian merkittävimmän saksofonistin merkittävimmän levytyksen tarina on tarpeellinen lisäys suppeahkoon suomenkieliseen jazzkirjallisuuteen.

Ashley Kahn: A Love Supreme. John Coltranen testamentti (Aviador Kustannus, 2021). Käännös: Petri Silas.

Klubiäänitys – A Love Supreme. Live in Seattle

John Coltrane kvartetteineen äänitti alkuperäisen ”Love Supremen” joulukuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1964 legendaarisen äänittäjän, akustisen jazzsoundin luojan Rudy Van Gelderin studiolla. Levytys alkoi kello 19, kuten Coltranen levytyssessiot yleensä alkoivat. Normaalisti Coltrane levytti illan aikana yhden kappaleen, johon käytettiin aikaa pari tuntia. Kun tarpeeksi monta iltaa oli istuttu, tuotoksista syntyi uusi albumi. Tällä kertaa Coltranella oli erilaiset suunnitelmat, aikaa käytettiin neljä tuntia ja albumin kaikki neljä kappaletta äänitettiin samana iltana.

Coltranella oli siis suunnitellut jotain tavallisesta poikkeavaa ja poikkeuksellinen levy äänityksistä syntyikin. Musiikilla oli Coltranelle suuri hengellinen merkitys ja ehkäpä siksi hän esitti ”Love Supremen” kappaleita harvoin konserteissa. Pitkään luultiin, että ainoa koko sarjan käsittävä konserttiäänitys oli peräisin Antibes`n jazzfestivaaleilta Ranskasta 26.7.1965. Siellä oli ilmeisesti ollut Coltranen mielestä sopiva aika ja paikka esitykselle.

Aika ja paikka olivat kohdillaan kuitenkin myös 2.10.1965 Penthouse-klubilla Seattlessa, jossa Coltrane esiintyi kvartetista septetiksi laajentuneen yhtyeen kanssa. Paikallinen saksofonisti ja pedagogi Joe Brazil tallensi konsertin kelanauhurilla. Musiikki jäi Brazilin haltuun ja vain harvat tiesivät nauhojen olemassaolosta. Nauhat päätyivät Brazilin kuoleman jälkeen vihdoin Impulse-levymerkille, joka julkaisi musiikin viime syksynä. Tästä versiosta ei Ashley Kahnilla ollut vielä tietoa kirjaansa kirjoittaessaan, eikä sitä mainita myöskään suomennoksessa.

Penthouse-klubilla soitti siis septetti, jossa tutun kvartetin lisäksi soittivat saksofonistit Pharoah Sanders ja Carlos Ward sekä basisti Donald Garrett. Coltrane oli jo aikaisemminkin kokeillut kahden basistin käyttöä sekä vienyt musiikkiaan Albert Aylerin viitoittamalle suunnalle, mihin pyrkimykseen nimenomaan Sandersin raaka tenorisaksofoni sopi enemmän kuin hyvin. Coltrane liikkui siis pois harmoniapohjaisesta jazzista kohti soundia, energiaa ja entistä vapaampaa ilmaisua. Sekä McCoy Tyner ja Elvin Jones kokivat yhtyeen uuden suunnan vieraaksi ja erosivat yhtyeestä marraskuussa 1965 eli pian Seattlen keikkojen jälkeen.

Seattlessa alkuperäisen sarjan kiinteä muoto korvautuu pidemmillä sooloilla, uusilla välisoitoilla ja vapaalla etsiskelyllä, samalla sarjan kesto venyy puolesta tunnista tuntiin ja varttiin. Vaikka ääniteknikot ovat varmasti tehneet parhaansa, ei alkuperäisen epävirallisen nauhoituksen puutteita voi jälkikäteen paikata. McCoy Tynerin piano kuuluu koko ajan varsin hyvin, mutta sen sijaan intensiiviset saksofonit jäävät äänikuvassa muiden instrumenttien jalkoihin. Rosoinen ”A Love Supreme. Live in Seattle” ei ole hifistin unelma, mutta tarjoaa jännittävän näköalan murrosvaihetta eläneen Coltranen musiikkiin. Levy on siis mieluummin mielenkiintoinen dokumentti kuin täyteläinen kuunteluelämys.

John Coltrane: A Love Supreme. Live in Seattle (Impulse, 2021)
John Coltrane, Carlos Ward, Pharoah Sanders, saksofonit, McCoy Tyner, piano, Jimmy Garrison, Donald Garrett, basso, Elvin Jones, rummut

Kunnianosoitus – Järkipyörteitä

Aviador Kustannus on julkaissut Coltrane-kirjansa yhteydessä ”A Love Supremen” innoittamana syntyneen ”Jälkipyörteitä”-levyn, jonka neliosainen sarja äänitettiin lokakuussa 2021. Kolmessa ensimmäisessä osassa soittaa trio (saksofonisti Mikko Innanen, kitaristi Raoul Björkenheim ja rumpali Teemu Mustonen), joka laajenee päätösosassa kvartetiksi, kun saksofonisti Juhani Aaltonen liittyy joukkoon mukaan.

Ensisilmäyksellä ”Jälkipyörteitä” ja ”A Love Supreme” muistuttavat toisiaan, sillä molemmat kestävät vähän yli puolituntia ja molemmissa on neljä osaa. Näiden ulkoisten piirteiden lisäksi suomalaisten levyllä on syvällisempiäkin yhtäläisyyksiä ”A Love Supremen” kanssa. Coltranen henki elää ainakin siinä raa´an suoraselkäisessä soundissa, jolla suomalaiset muusikot sanottavansa julistavat. ”Jälkipyörteet” jännittää myös samankaltaisen kaaren kuin ”A Love Supreme”. Ensimmäisen osan (Innasen ”Paluu”) varovaisen ja rauhallisen alun jälkeen kaksi seuraavaa osaa (Björkenheimin ”Nousuvesi” ja Innasen ”Lähtö”) huipentavat intensiteetin huippuunsa ennen kuin viimeinen osa (Aaltosen ”Hymni”) saattelee kuulijat hiljenevään lopetukseen. Vaikka ”A Love Supreme” on innoittanut ”Jälkipyörteiden” tekijöitä, liikkuvat suomalaiset niissä free jazzin maisemissa, joita Coltrane oli luomassa viimeisinä vuosinaan ”A Love Supreme” jälkeen, kun Elvin Jones ja McCoy Tyner olivat jo lähteneet kvartetista.

Innanen, Björkenheim ja Aaltonen ovat ennestään monesta monituisesta yhteydestä tuttuja, eivätkä sinänsä yllätä. Rumpali Teemu Mustonen on minulle uusi ja heti kättelyssä mieleenpainuva tuttavuus. Mustosen rummuilla on tärkeä rooli bassottoman yhtyeen rytmisenä moottorina ja perustana.

Innanen, Björkenheim, Mustonen & Aaltonen: Jälkipyörteitä (Aviador Kustannus, 2021)
Mikko Innanen, saksofonit, Raoul Björkenheim, kitara, Teemu Mustonen, rummut, Juhani Aaltonen, tenorisaksofoni

”Jälkipyörteitä” on julkaistu cd-levynä, joka löytyy kirjan takakannen muovitaskusta. Levy on saatavilla myös erikseen ilman kirjaa.