Antti Lötjönen: Quintet East (We Jazz, 2020)

Antti Lötjönen, Helsinki 2014

Tuoreessa Helsingin Sanomien haastattelussa (14.4.2020) basisti Antti Lötjönen väittää, että basistin tehtävä yhtyeessä on saada muut muusikot kuulostamaan mahdollisimman hyvältä. Sitä työtä hän on tehnyt jo pitkään vaikka kuinka monessa suomalaisen jazzin merkkiyhtyeissä, joiden levyjä on tässäkin blogissa ollut esillä pitkä rivi. Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Ilmiliekki Quartetin, Timo Lassy Bandin, Mikko Innanen Autonomus-yhtyeen, Aki Rissanen Trion, 3TM:n ja Olli Ahvenlahden.

Varmaankin taustalla vaikuttavan tukihenkilön roolinsa takia Lötjönen julkaisee ensimmäisen soololevynsä ja ensimmäiset tulkintansa omista sävellyksistään vasta nyt neljänkymmenen ikäisenä. Ja jälleen kerran hän saa suomalaisen jazzin huipppusoittajista koostuvan kvintetin kuulostamaan hyvältä, juuri sellaiselta tasavertaisesti keskustelevien persoonien joukolta, miltä parhaat jazzyhtyeet aina kuulostavat. Hyvältä kuulostaa toki Lötjönen itsekin, jäntevän kekseliäältä ja jazzbasson pitkästä perinteestä ammentavalta voimalta.

Jazzbasson pitkään perinteeseen viittaa selvästi levyn ainoa lainakappale “Mary Hartman, Mary Hartman“, josta Ornette Coleman ja Charlie Haden julkaisivat oman versionsa vuonna 1977 ilmestyneellä duolevyllään “Soapsuds, Soapsuds” (Artists House). Myös Lötjönen ja Mikko Innanen tulkitsevat kappaleen lähes kokonaan duettona, kun muu yhtye liittyy mukaan vasta loppupuolella. Svengaava “Pocket Yoga” nyökkää sekin Colemanin ja samalla Hadenin suuntaan, erityisesti siinä kohdassa, kun Innanen aloittaa soolonsa. Tällaiset viittaukset antavat aina taiteelle lisää merkityksiä ja asettavat sen osaksi laajempaa vaikutusten verkostoa.

Quintet East” on mielenkiintoisesti rakennettu albumi, jossa jo kappaleiden pituuksilla on saatu aikaan vaihtelua. Kaksi puolentoista minuutin mittaista monologia nostavat Lötjösen basson yksinään kuuluville. Levyn alussa (“Monograph I“) Lötjönen pohdiskelee rauhassa näppäillen ja sahaa sitten jousella ahdistuneemmissa tunnelmissa vinyyliversion B-puolen avauksessa (“Monograph II“).

Pidemmillä kappaleilla myös muille yhtyeen jäsenille jää vastaavasti enemmän tilaa omille puheenvuoroilleen. Esimerkiksi rauhallisesti etenevällä “Erzeben Strassella” sekä Verneri Pohjolan että Jussi Kannasteen pääsevät kärsivällisesti rakentamaan kiinnostavat draamankaaret, Pohjola intensiivisesti ja Kannaste levollisemmin muotoillen. Levyn lopussa pitkä “Le Petit Lactoire” huipentuu Innasen pitkään improvisaatioon ennen harrasta päätösraitaa “Rowan“, jonka kohdalla kuulija viimeistään ehtii havahtua Joonas Riipan luovaan rumpujen soittoon.

On selvää, että “Quintet East” kuuluu vuoden 2020 kuuntelusuositusten listalle. Katso, mitä kaikkea muuta mielenkiintoista listalle on vuoden alusta kertynyt: “Valon kuvia -blogi suosittelee 2020“.

Antti Lötjönen: Quintet East (We Jazz, 2020)
Verneri Pohjola, trumpetti, taskutrumpetti, Jussi Kannaste, tenorisaksofoni, Mikko Innanen, altto-, baritoni- ja sopraniinosaksofonit, Antti Lötjönen, basso, Joonas Riippa, rummut

Antti Lötjönen vuosien varrella

Kategoria(t): Jazz, Valokuvaus Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.