Amerikkalainen pianisti, säveltäjä ja yhtyeenjohtaja Dave Brubeck syntyi 6.12.1920. Vuonna 2012 92-vuotiaana kuollut Brubeck oli omaleimainen, suosittu ja kenties siksi myös kiistelty hahmo. Jazzkriitikko Ben Ratliff kirjoitti muistokirjoituksessa New York Timesissa:

”Mr. Brubeck experimented with time signatures and polytonality and explored musical theater and the oratorio, baroque compositional devices and foreign modes. He did not always please the critics, who often described his music as schematic, bombastic and — a word he particularly disliked — stolid. But his very stubbornness and strangeness — the blockiness of his playing, the oppositional push-and-pull between his piano and Paul Desmond’s alto saxophone — make the Brubeck quartet’s best work still sound original.”

Valon kuvia -blogi kunnioittaa Brubeckin syntymän juhlavuotta jakamalla videon, jolla Brubeckin kvartetti soittaa yhtyeen tunnetuimman kappaleensa, saksofonisti Paul Desmondin sävellyksen ”Take Five”. Lisäksi kaivoin blogin uumenista oman kirjoitukseni, joka julkaistiin Pohjolan Sanomissa lähes kaksikymmentä vuotta sitten.

Dave Brubeck Quartet: Take Five

Seuraava kirjoitus ilmestyi huhtikuussa 2001 Pohjolan Sanomissa, johon kirjoitin avustajana jazzista yli kymmenen vuoden ajan. Otsikko Pohjolan Sanomat.

Jazzia taiteena

Amerikkalainen pianisti ja säveltäjä Dave Brubeck julkaisi vuonna 1949 Down Beat-lehdessä artikkelin “Jazz´s Evolvement As Art Form”. Nuori 29-vuotias jazzmuusikko ennusti siinä, kuinka jazz kehittyisi tulevaisuudessa. Tämän vuoden helmikuun Down Beatin numerossa vastikään 80-vuotta täyttänyt veteraani palaa vanhan kirjoituksensa pariin ja pohtii uudessa artikkelissaan ennustustensa toteutumista viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana.

Vuonna 1949 elettiin aikaa ennen Elvistä ja Beatlesia. Silloin jazz, varsinkin moderni bebop oli opiskelevan nuorison keskuudessa “hip”, siis trendikästä musiikkia. Klassista musiikkia opiskellut Brubeck itse liikkui uusilla vesillä, kun hän yritti yhdistää jazzia nykymusiikkiin ja siirtää uutta jazzia akateemiseen maailmaan. Pyrkimykset saivat aikaan suurta vastustusta, sillä akateeminen musiikkimaailma piti jazzia “antimusiikkina”, pelkkänä meluna. Brubeck kertoo kuvaavan esimerkin vuodelta 1953, kun Brubeck esiintyi kuulussa Oberlin-konservatoriossa. Konservatorion paras flyygeli lukittiin visusti ja nuorten hulttioiden käyttöön annettiin vanha romu. Tilaisuudesta äänitetty levy “Jazz At Oberlin” kestää kuitenkin modernin jazzin klassikkona.

Nykyään jazz on levinnyt konservatorioihin ja musiikkikorkeakouluihin ympäri maailmaa, mm. Helsingin Sibelius-Akatemiaan. Brubeck hämmästelee, kuinka perusjazz säilyy nykyään juuri niiden instituutioiden avulla, jotka sitä eniten 50 vuotta sitten halveksuivat. Toisaalta jazz ei enää ole populaarikulttuuria. Brubeckin sukupolvi taisteli jazzille kunniallisen aseman taidemusiikkina, mutta kun se saavutettiin, jazz menetti paikkansa popmusiikkina rockille.

Brubeck ei ollut 50 vuotta sitten voinut ennustaa rockia ja sen mukanaan tuomaa sähköisten instrumenttien esiinmarssia myös jazzmuusikkojen käyttöön. Sen sijaan jazzin ja muiden musiikkikulttuurien välisen lisääntyvän yhteyden Brubeck osasi aavistaa. Nykypäivän jazzissa on voimakas pyrkimys ottaa vaikutteita muista tyyleistä. Pitkään mahdottomana pidetty jazzin ja klassisen musiikin yhteys toteutuu hienosti vaikkapa monien eurooppalaisten muusikoiden työssä. Myös eri maiden kansanmusiikit yhdistyvät luontevasti jazzin kanssa.

Minulle Brubeck on ollut opettavainen tapaus. Kun joskus 1970-luvulla aloittelin jazzin harrastusta, jazzkirjoittajilla oli tapana väheksyä Brubeckia. Kenties hän oli liian suosittu tai ehkä klassisen musiikin ja jazzin yhdistämistä ei tuolloin pidetty oikeana jazzina. Kyse saattoi olla jopa rasismista, johon sisältyi ennakkoajatus, jonka mukaan vain mustien muusikoiden jazz on aitoa ja rehellistä. Niinpä minulla, joka silloin uskoin näitä kirjoittajia, kesti parikymmentä vuotta ennen kuin tajusin, kuinka omaperäinen oman tiensä kulkija Brubeck on ollut.

Brubeck varoittaa jazzpoliiseista, jotka luulevat tietävänsä, minne suuntaan jazzin tulisi tulevaisuudessa kehittyä. Brubeck arvelee, että vasta sadan vuoden kuluttua havaitaan, kuinka jazzia todella kehittävät muusikot työskentelevät nyt piilossa syrjässä valtavirroista. Nuorille jazzmuusikoille hän lähettää terveisiä: “Älä soita jazzia, jotta rikastuisit tai tulisit kuuluisaksi, sillä niin käy vain harvoille. Soita jazzia, koska rakastat sitä, etkä voi kuvitella elämää ilman sitä”. Näitä vireän vanhuksen ajatuksia voivat kaikki kulttuurin parissa työskentelevät soveltaa omassa työssään.