Jos amerikkalainen jazzbasisti, säveltäjä, pianisti, yhtyeenjohtaja, sovittaja, levytuottaja, festivaaliorganisaattori ja kirjoittaja Charles Mingus olisi saanut elää, hän täyttäisi huomenna 22.4. tasan kahdeksankymmentä vuotta. Mingus syntyi Nogalesissa Arizonassa lähellä USA:n ja Meksikon rajaa. Hänen äitinsä kuoli pian synnytyksen jälkeen ja poika jäi väkivaltaisen isän ja tämän uuden vaimon hoitoon. Perhe muutti Los Angelesiin Wattsin lähiöön, joka oli parasta aikaa muuttumassa mustien gettoalueeksi.
Hänen isänsä oli mustan renkipojan ja valkoisen ruotsalaisnaisen jälkeläinen. Ihon värillä oli tuolloin paljon väliä mustien yhteisön sisälläkin, sillä esimerkiksi mustien kirkoissa vaaleaihoisimmat istuivat etupenkissä ja mustaihoisimmat perällä ! Isä-Mingus oli niin vaaleaihoinen ja sinisilmäinen, että hän halusi kiihkeästi käydä valkoihoisesta. Tummaihoiset lapset tekivät haaveen mahdottomaksi ja isän turhautuminen purkautui väkivaltaisesti lapsiin. Minguksen oma ihonväri, liian tumma valkoihoiseksi ja liian vaalea mustaksi, vei hänet kouluaikoina väliinputoajaksi, joka ei kuulunut kunnolla mihinkään etniseen ryhmään.
Rotukysymykset olivat siis erittäin tärkeitä Minguksen elämässä jo lapsesta saakka ja hän joutui myös muusikonurallaan usein niiden keskelle. Tragikoominen esimerkki on vuodelta 1950, kun Mingus soitti valkoihoisen vibrafonistin Red Norvon triossa, jonka kolmas jäsenkin kitaristi Taj Farlow oli valkoinen. Mingus erosi vihoissaan yhtyeestä, kun trio oli mukana eräässä ensimmäisistä väritelevisiolähetyksistä ja mustan basistin tilalle piti palkata valkoihoinen sijainen. Ei ihme, että Mingus oli aktiivisesti mukana kansalaisoikeusliikkeessä; hänen musiikissaan voi kuulla voimakasta poliittista julistusta ja ironista valtaapitävän valkoisen USA:n kritiikkiä.
Mingus ei kuitenkaan jäänyt musiikin historiaan poliittisen musiikin tekijänä, vaan bassovirtuoosina ja jazzsävellyksen kehittäjänä. Perinteinen pikkuyhtyeen soittama jazzkappale kulkee yleensä niin, että alussa yhtye soittaa sävellyksen teeman, sitten solistit improvisoivat vuorotellen soolonsa ja lopuksi toistetaan alussa kuultu teema. Mingus alkoi 1950-luvun puolivälin jälkeen tietoisesti rikkoa tätä kaavaa. Hän väitti olevansa spontaani säveltäjä ja pyrki eroon nuottikirjoituksesta mm. opettamalla sävellykset muusikoilleen hyräilemällä.
Mingus haki musiikkiinsa vaikutteita jazzin historiasta, ennen kaikkea Duke Ellingtonilta sekä yhdisti monimutkaisiin sävellyksiin kollektiivista improvisointia. Minguksen parhaat levytykset vuosilta 1956-1963 ovat edelleen ajankohtaista ja intensiivistä musiikkia. Asiasta kiinnostuneen kannattaa ensimmäiseksi hankkia levy Mingus Ah-um vuodelta 1959.
Mingus oli persoonaltaan arvaamaton, väkivaltainenkin ja ajautui elämässään usein kaoottisiin tilanteisiin. Mingus sai potkut Ellingtonin yhtyeestä tapeltuaan pasunisti Juan Tizolin kanssa. Myöhemmin Mingus iski musiikillisen erimielisyyden jälkeen ystävänsä Jimmy Knepperin etuhampaat kurkkuun. Teko maksoi ystävyyden ja yhden oktaavin Knepperin pasuunan äänialasta.
Jossain vaiheessa Mingus lähti hakemaan neuvoja psyykkisiin vaivoihinsa mielisairaalasta ja joutui vasten tahtoaan suoraan suljetulle osastolle. Vuoden 1966 hermoromahdus, joka tallentui jopa dokumenttielokuvaan, johti monen vuoden taukoon työskentelyssä. Mingus palasi musiikin pariin vielä 1970-luvun alussa, mutta hän sairastui parantumattomaan ALS-tautiin, johon hän kuoli 5.1. 1979 57-vuotiaana.
21.4. 2002
Vastaa