Viime vuosisadan alkupuolella, kun jazz oli vielä nuori, jazzmuusikot tunnettiin yleisesti paremmin lempinimillään kuin varsinaisilla etunimillään. Uljaat aatelisnimet loistivat yhdessä klubien ja tanssisalonkien mainosvalojen kanssa, kuten Duke (= herttua) Ellington ja Count (= kreivi) Basie tai jopa kuningas, kuten King Oliver.
Värikkäiden lempinimien taustalla oli tietysti usein markkinointisyyt. Jazz oli uutta urbaania populaarimusiikkia, joka tarvitsi kuninkaansa ja aatelismiehensä. Esimerkiksi Joe ”King” Oliver nimettiin kuninkaaksi jo vuonna 1917. Orkesterinjohtaja William ”Count” Basie lienee saanut kreivinarvonsa 1930-luvun puolivälissä Kansas Cityssä radiotoimittajan suusta. Tosin Basie itse kertoo alkaneensa kutsua itseään kreiviksi Duken, King Oliverin ja Earl (= jaarli) Hinesin esikuvan mukaan. Tarkkaan ottaen pianisti Earl Hines ei kuulu mukaan lempinimiaatelisten joukkoon, sillä Earl oli hänen aivan oikea etunimensä.
Tunnetuin lempinimistä lienee Edward Kennedy ”Duke” Ellington, jonka nimen taustalla ei hieman yllättäen olekaan kaupallisia pyrkimyksiä, sillä Ellington sai lisänimensä jo lapsuudenkodissaan. Ellington syntyi varsin hyvinvoivaan ja keskiluokkaiseen perheeseen Washingtonissa, missä hänen isänsä työskenteli rikkaan perheen hovimestarina. Hemmoteltu nuori Ellington tiesikin samppanjasta, hienoista posliiniastioista ja sulavista käytöstavoista keskimääräistä pikkupoikaa enemmän. Perheen muistelmat kertovat, kuinka nuori mies komensi nuoremmat serkkunsa hoviväekseen ja julisti näille olevansa suuri ja jalosukuinen herttua. Näin syntynyt lempinimi oli Ellingtonin myöhempien hienostelevien elämäntapojen valossa erittäin osuva.
Aatelisarvojen vastapainona jazzin maailmassa oli toki myös presidentti, lyhennettynä ”Prez” tai ”Pres”. Se on nimi, jonka laulaja Billie Holiday antoi läheiselle ystävälleen saksofonisti Lester Youngille. Holiday kertoo, että hänen mielestään Lester oli suurin kaikista jazzmuusikoista ja silloinen presidentti Franklin D. Roosevelt suurin muista amerikkalaisista. Holiday yhdisti nämä kaksi suurta miestä ja alkoi kutsua Lester Youngia presidentiksi.
Vastavuoroisesti Lester antoi Holidaylle nimen ”Lady Day”. Lester Young oli erikoislaatuinen, sisäänpäin kääntynyt originelli, ehkä autistinenkin persoona, joka eli niin omissa maailmoissaan, että hän käytti aivan omia sanojaan monista arkisista asioista ja tietysti myös työtovereistaan. Youngin yhtyeessä soittanut pianisti Jimmy Rowles muistelee, että häneltä kesti ainakin kolme kuukautta, ennen kuin hän alkoi ymmärtää Youngin puhetta. Esimerkiksi ”Lady” kävi aivan mainiosti myös miehen nimeksi, tyyliin ”Lady Webster” tai ”Lady Flip” tarkoittaen saksofonistikollegoita Benny Webster ja Flip Phillips.
Ajat ovat muuttuneet sikäli tylsemmiksi, että nykyään aatelisnimiä, tai lempinimiä ylipäätään, ei ainakaan jazzin maailmassa juuri käytetä, vaan muusikot esiintyvät värittömästi omilla ristimänimillään. Nykyajan jazz on arkipäiväistynyt, kun oikeat sankarit ovat vaipuneet historian hämärään, eikä jälkipolvi varmasti näe nykyajan muusikoita samalla tavalla legendaarisina hahmoina kuin menneiden aikojen ”jazzin jättiläisiä”. Jazzin varhaisvuosien loiston aika on ohi ja sankarit vaipuvat historian hämärään.
21.6. 2002
Vastaa