Jazzkerho-76 järjesti viime viikonloppuna (25.-27.10. 2012) Joensuussa parhaat valtakunnalliset jazzpäivät ikinä. Ainakin ne olivat parhaat, missä olen ollut mukana ja aika monissa ole ollut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.

Tällä kertaa tapahtuman kaikki palaset olivat kohdallaan. Konsertit järjestettiin Karjalantalolla, jossa nykyään pitää majaansa Joensuun Popmuusikkojen Kerubi-klubi. Kerubin yläkerran konserttitilassa järjestettiin pääkonsertit ja kellarissa myöhäisillan klubit. Molemmat tilat on järjestetty musiikin ehdoilla toimiviksi ja varustettu asianmukaisella ääni- ja valotekniikalla.

Mukavat tilat täyttyivät molempina iltoina yleisöllä, joka oli tullut kuuntelemaan musiikkia. Jazzkerho-76 on onnistunut siinä, missä monet muut jazztilaisuuksien järjestäjät haparoivat. Joensuussa on asiantuntemusta ja uskallusta luottaa musiikin voimaan. Jazzkerho-76:n aktivistit tuottavat kuultavaksi sellaista musiikkia, jota he itse pitävät arvossa, eivätkä tee taiteellisia kompromisseja yleisöä aliarvioimalla.

Ilmeisen avarakatseinen joensuulaisyleisö on oppinut luottamaan yhdistyksen valintoihin ja tulee uskollisesti kuuntelemaan musiikkia. Näin myös Jazzpäivät olivat taloudellisesti turvallisella pohjalla. Meillä muilla jazzin parissa toimivilla on Joensuusta paljon opittavaa.

Ohjelmisto on tietenkin jazztapahtuman tärkein asia. Joensuussa sekin puoli tapahtumasta oli kohdallaan. Perjantai-illan konsertin aloitti ranskalaisen saumatta yhteen soinut François Corneloup Trio. Yhtyeen dynaaminen esitys oli väkivahvaa, lämminhenkistä improvisointia. Rumpali Simon Goubert nousi esille, hän tuntui pystyvän ihan mihin tahansa.

Teppo Mäkynen haki uusille sävellyksilleen innoitusta kirjallisuudesta, eritoten novelleista. Kuulas Serenity Ensemble soittikin tarinoita, kehitteli kaaria ja jätti myös osan kysymyksistään vastaamatta, kuten hyvät novellit usein jättävät. Ranskalaistrion voimajazzin jälkeen Mäkysen avoimet kertomukset hiljensivät ja rauhoittivat.

Ilta päättyi kellariklubilla Raoul Björkenheimin tuoreen Ecstasy-kvartetin esiintymiseen. Ecstasy osoittautui aiemmin kuulemiini Björkenheimin yhtyeisiin verrattuna jazzillisemmaksi; vähemmän tulivuoren purkauksia, enemmän svengiä. Bändi oli hyvä, saksofonisti Pauli Lyytinen jännittävä, basisti Jori Huhtalo vahva ja rumpali Markku Ounaskari tutusti dynaaminen.

Lauantai-illan avasi Mia Simanaisen ja Ahava-yhtyeen uuden Matka-levyn julkaisukonsertti, josta tuli epäilemättä koko jazzpäivien kaunein konsertti. Etupäässä runoilija Helvi Juvosen (1919 – 1959) runoihin sävelletyt laulut olivat kuulasta ja lämmintä kuultavaa. Simanaisen yhtä poikkeusta lukuunottamatta suomeksi esittämät laulut istuivat tavattoman hienosti yhteen jazzkvartetin (Kari Ikonen, piano, Sonny Heinilä, saksofoni/huilut, Ville Herrala, basso ja Mikko Hassinen, rummut) vivahteikkaan svengin kanssa.

Yrjö-palkinnon julkistaminen on tietenkin Jazzpäivien eräs huipennus. Suomen Jazzliiton hallitus oli valinnut vuoden 2012 Yrjö-palkinnon saajaksi rumpali, säveltäjä, yhtyeenjohtaja, pedagogi Markus Ketolan. YLE:n jazztoimituksen Varjo-Yrjö meni tänä vuonna Suomen parhaalle levykaupalle Digelius Musicille. Palkinnon kävi hakemassa itse Emu Lehtinen.

Yrjöjen jakamisen jälkeen Ketolan Rewired-yhtye esitti innoittuneen keikan. Yhtyeen dynaaminen ja laajoja kaaria rakentanut fuusiojazz toimi vakuuttavasti. Tämä tyyli ei ole koskaan kuulunut minun mielimusiikkiini, mutta Ketolan ja yhtyeen innostus tarttui ja vei lopulta täysin mukanaan. Yhtyeenjohtajan lisäksi erityisesti saksofonisti Joonatan Rautio (Yrjö vuosimallia 2010) ja vakavailmeisenä vakaana bassoaan soittanut Juha Kivivuori jäivät mieleen.

Illan lopuksi kellariklubissa soitti vielä Louhivuoren veljesten Sun Trio, jossa bassoa tällä kertaa soitti Ville Herrala. Yhtyeen hiljaisen intensiteetin jazz on kaunista ja vapaata ilmaisua. Viikonlopun laaja musiikkitarjonta alkoi tässä vaiheessa jo viedä jo voimia, joten itse en enää jaksanut oikein kunnolla keskittyä sinänsä hienon trion musiikkiin.

Minulle jazzpäivät merkitsivät myös kuusi vuotta kestäneen Jazzliiton hallituspestin loppua, sillä en enää asettunut ehdolle hallitukseen. Vapaaehtoisesta luopumisesta huolimatta olo tuntui kieltämättä hieman haikealta, sillä liiton hallitus on ollut kiinnostava näköalapaikka. Hallituksessa oli myös koko kuuden vuoden ajan hyvä ja liiton toimintaa eteenpäin vievä positiivinen henki.