Helsingin Sanomien ennakkojutussa Tampere Jazz Happeningin taiteellinen johtaja Juhamatti Kauppinen väitti, että monille nuoren polven muusikoille jazz alkaa olla jopa kirosana. Hiphopiin keskellä varttuneet nuoret puhuvat mieluummin vaikkapa improvisoidusta musiikista kuin jazzista. Ilmiöhän ei ole uusi, sillä ”jazz” on tietenkin ollut ongelmallisen rajallinen tai leimautunut sana jo vuosikymmeniä. Esimerkiksi Chicagon AACM:n nuoret vihaiset muusikot käyttää jazzin tilalla käsitettä ”Great Black Music” jo 1960-luvulla.

Myös jazzin ja hiphopin yhteyksillä on jo aika lailla historiaa takanaan, joten Tampere Jazz Happeningin panostus näihin usein sähköllä terästettyihin rytmeihin on perusteltu. Itseni kaltainen ”vanha” jazzin harrastaja on kuitenkin kasvanut kiinni akustisten instrumenttien soundeihin ja jazzin elastisesti hengittävään svengiin, joten voin hyvin samaistua pitkän linjan jazztoimijan kokemukseen: ”Ei ollut ihan meidän festivaali tällä kertaa”.

Tänä vuonna kuuntelin Pakkahuoneen perjantain ja lauantain konsertit. Rannekkeella olisi toki ollut pääsy myös viereisen Telakan klubille, joka on festivaalin kotimaisen jazzin kotipesä. Koska entuudestaan tiesin, että siellä tarjolla on vain seisomapaikkoja, keskityin tälläkin kertaa Pakkahuoneen ison lavan tarjontaan.

Suomen Jazzliitto valtaa jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan Pakkahuoneen lavan ennen varsinaisen festivaaliohjelman alkua. Jazzliitto ja YLE palkitsevat ansioituneita muusikoita ja toimijoita Suomi-jazzin tärkeimmillä tunnistuksilla. Vuoden Yrjö-palkinto myönnettiin saksofonisti Linda Fredrikssonille, joka on hienon ”Juniper”-levynsä ja -yhtyeensä myötä saanut laajasti positiivista huomiota sekä kotona että ulkomailla. Jazzliitto on perustanut myös uuden, nuorille muusikoille tarkoitetun Taimi-palkinnon. Historian ensimmäinen Taimi ojennettiin pianisti ja puhallinsoittaja Joonatan Henrikssonille, jonka musiikkia/soittoa en vielä ole päässyt kuulemaan. Ylen jazzradion erilaisille jazztoimijoille suunnatun Varjo-Yrjön sai seinäjokelainen aktiivi Marita Nyrhinen ansioistaan jazzkonserttien järjestäjänä haasteellisissa olosuhteissa.

Tuttuun tapaan Yrjö-palkittu sai soittaa lyhyen näytteen musiikistaan. Linda Fredriksson toi tietenkin lavalle Juniper-yhtyeensä, joka soitti ensin pari tuttua kappaletta, mutta myös yhden ennenkuulemattoman. Uuden kappaleen jännittävän väreilevä tunnelma antaa syyn odottaa innokkaasti Fredrikssonin toista albumia.

Perjantai 3.11.2023

Varsinainen festivaaliohjelman avasi Britanniassa asuvan ukrainalaisen harpistin Alina Bzhezhinskan johtama HipHarp Collective. Yhtyeen nimi viittaa hiphopin suuntaan, mutta minun korvissani yhtyeen musiikki liittyi mieluummin ”spiritual jazzin” perinteeseen. Tällä hieman epämääräisellä käsitteellä viitataan John Coltranen ja Pharoah Sandersin perinteitä jatkavaan musiikkiin, jota leimaavat meditatiiviset rytmit, pitkät saksofonisoolot ja maailmoja syleilevät sävellysten nimet. HipHarp Collective soittikin aluksi Sandersin, Alice Coltranen ja toisen jazzharpun uranuurtajan Dorothy Ashbyn kappaleita. Musiikki oli edellä kuvatulla tavalla spirituaalista ja saksofonisti Tony Kofi sooloili voimallisesti. Bzhezhinska itse todisti, että harppu ei välttämättä ole mikään hempeiden tunnelmien instrumentti, vaan sillä on mahdollista tuottaa myös terävän raivokkaita soundeja. Setin loppupuolella yhtye soitti omaa tuotantoaan ja musiikin intensiteetti laski.

Trumpetisti Verneri Pohjola toi lavalle uuden yhtyeensä, joka on mukana vasta ilmestyneellä ”Monkey Mind” -albumilla (Edition Records). Kvartetissa soittavat brittiläinen pianisti Kit Downes, tanskalainen basisti Jasper Høiby ja rumpali Olavi Louhivuori. Tampereella mukana oli vielä kosketinsoittaja Tuomas Prättälä ja kahdelle kappaleelle kutsuttu tuore Yrjö-palkittu Linda Fredriksson. Pohjolan musiikki oli tuttuun tapaan melankolisen jylhää ja paikoin dramaattista. Kun uusi yhtye oli tuonut mukanaan lisää rentoutta ja groovea, nousi yhtyeen keskittynyt ja kaunis konsertti koko festivaalin huippuhetkeksi.

Illan päätti jazzlaulajana Timo Lassyn levyllä aikoinaan vieraillut José James, joka esitti tulkintojaan Erykah Badun neo soulista. James on taitava laulaja ja häntä säestävä trio tavoitti jazzyhtyeen notkeutta ja dynamiikkaa. Koska en tunne Erykah Badun musiikkia, jäin seuraamaan Jamesin tulkintaa ulkopuolelta. Luulen, että aihetta paremmin tunteneille Jamesin esitys oli hyvinkin antoisaa kuultavaa.

Lauantai 4.11.2023

Aikaisemmilta vuosilta tutuksi tulleeseen tapaan Pakkahuoneen lauantai tarjoili todella tukevan paketin musiikkia, kaksi kolmen yhtyeen konserttia. Siitähän tulee kestoa noin kuusi tuntia, eli tarkka kuuntelu tarkoittaa ihan täyttä työpäivää. Niinpä ei olekaan ihme, että aivan kaikkiin yhtyeisiin en jaksanut paneutua samalla tavalla.

Ensimmäisen konserttiosouuden aloitti saksalainen Kuu!, joka on suomalaisittain kiinnostava Kalle Kaliman, yhtyeen säveltäjän ja toisen kitaristin takia. Kuu! soitti meluisaa ja äkkiväärät kulmikasta rockia, jossa oli niukalti tilaa hiljaisemmille lepopaikoille. Setti oli voimakas kokonaisuus, laulaja Jelena Kuljić dramaattinen, rumpali Christian Lillinger levottomasti jatkuvassa liikkeessä ja molemmilla kitaristien (toinen kitaristi on Frank Möbus)soitossa oli raivoisan energian lisäksi aikaa myös yksityiskohdille.

Amerikkalaisen vibrafonisti Joel Rossin (Down Beat -äänestysten menestyjä) Good Vibes oli lauantain toinen selkeä jazzyhtye. (Toinen oli illan viimeinen Marcus Strickland Twi-Life.) Kvartetti soitti yhteen putkeen svengaavasti virtaavan matkan, jonka varrella pysähdyttiin muutaman kerran tarttuvien melodioiden äärelle. Joel Ross oli itsevarma virtuoosi, jonka soittoa oli jo pelkästään visuaalisessa mielessä jännittävää seurata. Kenties yhtye olisi kaivannut Rossin rinnalle vielä toisen yhtä vahvan solistisen äänen.

Ruotsalaisen Goran Kajfešin johtama Subtropic Arkestra soitti muhkean maailmanmusiikillisen sekoituksen, jossa oli vaikutteita niin Balkanilta kuin Turkista. Yhtyeenjohtajan lisäksi saksofonistit Jonas Kullhammar ja Per ”Ruskträsk” Johansson sekä omaperäisellä avaruusoundilla soittava kitaristi Robert Östlund vakuuttivat. Festivaalin käsiohjelmassa väitetään, että kyse on yhtyeen ensimmäisestä Suomen vierailusta. Kuitenkin luotettavan lähteen (Rantajatsien veteraani Pertti Kinnunen) mukaan Arkestra esiintyi Raahen Rantajatseilla jo vuonna 2013.

Illan toisen konserttijakson aloitti australialainen trio Brekky Boy soitti sähköllä höystettyä pianotriomusiikkia, joka jäi kyllä kauas käsiohjelman vertailukohdista Bad Plus -triosta ja E.S.T.:sta. Trion rumpalin kovaääninen paukutus oli itselleni liikaa ja siirryin klubin puolelle muiden pakolaisten pöytään. Joko kohdalleni iski festivaaliväsymys tai sitten Brekky Boy oli oikeasti tylsä.

Brittiläinen saksofonisti Camilla George jatkoi iltaa huomattavasti dynaamisemmalla musiikilla. Georgella oli vahva soundi alttosaksofonissaan ja muutamalla kappaleella vieraillut rappari Sanity oli sympaattinen. Yhtye soitti energisesti, mutta en kai kuulunut kohderyhmään, sillä jäin tarkkailemaan musiikkia täysin ulkopuolelta. Selän takaa kuului kuitenkin setin lopussa tyytyväinen kommentti: ”Yksistään tämän konsertin takia kannatti tulla tänne”. Onneksi maailmassa on erilaista musiikkia ja erilaiset ihmiset saavat musiikista erilaisia elämyksiä.

Pakkahuoneen lauantai päättyi amerikkalaisen Marcus Stricklandin Twi-Life -yhtyeen settiin, joka liittyi mielestäni aika lailla alussa mainitun spiritual jazzin maailmaan. Stricklandin sävellysten tausta-ajatuksena oli usein maapallon tilaan liittyvät huolet ja Strickland soitti väkivahvasti niin tenorisaksofonia kuin bassoklarinettia. Spiritual jazzin suuntaan kuulijoita johdatti erityisesti yhtyeen kosketinsoittaja Mitch Henryn luomat varsin avaruudelliset tunnelmat. Kvartetin rumpali Charles Haynes osoittautui varsinaiseksi virtuoosiksi, joka taitavan jazzrumpalit lailla hallitsi koko skaalan pienistä hiljaisista iskuista koko rumpusetin massiiviseen pauhuun. Myös sähköbassot soittanut Kyle Miles kuulosti mielenkiintoiselta, mutta eturivin valokuvaajan paikalta kuunneltuna basson soundi puuroutui turhan usein.

Tämän vuoden Tampere Jazz Happening jätti jälkeensä ehkä enemmän kysymyksiä kuin niitä suurimpia elämyksiä. (Sunnuntain Pakkahuoneelle oli toki luvassa jazzillisempaa ilmettä, mutta tällä kertaa sunnuntain ohjelma jäi siis kuulematta.) Kysymyksistä huolimatta (ja toki niiden ansiosta) Tampere Jazz Happening oli toki paikka sekä kulttuurielämyksille että mukaville kohtaamisille.

Valokuvaamisesta

Kameran muistikortille tallentui runsaasti valokuvia Pakkahuoneen esiintyjistä. Niistä vain muutama on tämän postauksen kuvituksena. Palaan kuvasatoon myöhemmin vielä erillisessä kuvajutussa.