Tampere Jazz Happening tarjosi jälleen hienon mahdollisuuden keskittyä musiikkiin perjantai-illasta sunnuntai-iltaan saakka. Viikonloppuuni sopi Tullikamarin Pakkahuoneen kaikki 13 yhtyettä ja mahdollisuus olisi ollut kuunnella vielä lisääkin, jos vain olisi ollut voimia valvoa yömyöhään Klubilla tai sukkuloida välillä Telakalla kotimaisten yhtyeiden äärelle. Keskityin kuitenkin jälleen suosiolla Pakkahuoneen päälavalle valittuun nykyjazzin ristivalotukseen.

Pohjoismainen jazz vahvoilla

Festivaaliviikonlopun loppusaldona mieleen jäi pohjoismaisen jazzin poikkeuksellisen vahva ja korkeatasoinen osuus. Se alkoi Suomen Jazzliiton Yrjö-palkitun rumpali Jussi Lehtosen uuden kvartetin energisellä työnäytteellä. Vanhat kumppanit (Lehtonen ja Joonatan Rautio) ja nuoret virolaiset (pianisti Holger Marjamaa ja basisti Heikko Remmel) svengasivat intensiivisesti.

Varsinaisen festivaaliohjelman ensimmäinen pohjoismainen yhtye oli norjalaisen saksofonistin Trygve Seimin ”Helsinki Songs”. Nimensä mukaan Helsingissä syntyneet surumielisen melodiset sävellykset loivat pohjaa koko kvartetin keskittyneelle esitykselle. Sen kuulasta pohjoismaisuutta sävyttivät jopa itäiset sävyt, kun Seimin saksofonin soundissa ainakin minun korvissani värisi armenialaisen dudukin koskettava sointi.

Lauantaina pohjoista ulottuvuutta edustivat Olavi Louhivuoren The Net of Indra ja Rymden-trio. Louhivuoren kvartetti oli hieno sukupolvien kohtaaminen, jossa hyvissä soittovoimissa olevat veteraanit Juhani Aaltonen ja basisti Palle Danielsson loivat lämpimän konsertin yhdessä pari 1980-luvun alussa syntyneiden Louhivuoren ja trumpetisti Eivind Lønningin kanssa.

Rymden on tuore yhtye, jopa superyhtye, jonka tunnettu norjalainen pianisti/kosketinsoittaja Bugge Wesseltoft ja Esbjörn Svensson Triossa aikoinaan soittaneet basisti Dan Berglund ja rumpali Magnus Öström ovat perustaneet. Esbjörn Svensson Trio on luonnollinen vertailukohta ja sen komppiparin voiman varassa uusi trio pitkälti toimi. Toki Wesseltoft sai hänkin äänensä kuuluville, jopa pääosaan, kun hän vaihtoi akustisen pianon syntesoijaan ja johti trioa konemusiikin ja hälyjen suuntaan. Konsertin perusteella trion ensi vuoden alkupuolella ilmestyvää debyyttilevyä kannattaa odottaa.

Pohjoismaiden osuus huipentui sunnuntain ensimmäisen yhtyeen, Mats Gustafssonin johtaman Fire! Orchestran esitykseen. Yhtyeen musiikki sai alkunsa pienestä ja kasvoi vähitellen suorastaan majesteettisiin tehoihin ja uljaaseen huipennukseen. Yksittäisistä muusikoista laulaja ja äänitaiteilija Mariam Wallentin jäi erityisesti mieleen.

Barokkia, rumbaa, rumpuja ja festivaaliväsymystä

Slovenialaisen pianistin ja säveltäjän Kaja Drakslerin monikansallinen oktetti soitti älyllisesti virittynyttä ja nykymusiikkiin suuntautuvaa musiikkia. Välillä pienilläkin sävyillä toiminut musiikki vangitsi kuuntelemaan vaikka yhtyeen laulusolistien Björk Nilsdóttirin ja Laura Polancen kuulaita ääniä. Jos tarjolla on barokkimusiikkia freejazzia soittavan rumpali säestyksellä, kyse on ehdottomasti valloittavasta ja omaperäisestä ilmaisusta.

Ranskalainen basisti Henri Texier on eurooppalaisen jazzin suuria nimiä, jonka Sand Quintet soitti mukavasti svengaavaa ja Välimeren piirin etnisillä vaikutteilla maustettua jazzia. Vielä selvemmin genret kohtasivat toisen ranskalaisen, pasunisti Fidel Fourneronin johtaman ¿Que Vola? -yhtyeen musiikissa, jossa ranskalainen jazz (nyt kylläkin varsin amerikkalainen) sai valtavasti potkua kuubalaisen rumpuryhmän ydinreaktorista.

Rumpali Hamid Drake esiintyi nyt Tampere Jazz Happeningissa kymmenettä kertaa ja hänet kukitettiin konsertis alussa lyhyessä seremoniassa. Drake ojensi kukat edelleen duokumppanilleen, Ranskassa asuvalle japanilaiselle Yuko Oshimalle. Siitä alkoi värikäs keskustelu, jonka aikana rumpusettien tarjoamia mahdollisuuksia tuottaa ääntä käytettiin rikkaasti hyödyksi. Konsertti olisi voinut hiljentyä loppuunsa vaikuttavan shamanistisen päätteeksi, mutta nyt duo innostui improvisoimaan lisää. Mitään uutta ei enää ollut tarjolla ja konsertista tuli hieman liian pitkä.

Kolmetoista bändiä kolmessa päivässä on siis upea tilaisuus viettää viikonloppua musiikin parissa. Musiikkia on niin runsaasti, että aivan kaikkea ei jaksa täysillä sulattaa ja festivaaliväsymys estää nauttimasta hyvästäkin musiikista. Kaikkien yhtyeiden oma konsertti olisi vaikkapa Tornion kaltaisessa pikkukaupungissa vähintään kuukauden kulttuuritapahtuma, mutta festivaalilla osa yhtyeistä jäi väistämättä toisten jalkoihin. Näin huilisti Jamie Baumin tyylikäs Septet+ jäi itselläni mahtavan Fire! Orhestran jälkeen välipalaksi Art Ensemble of Chicagoa odotellessa.

Yhtään varsinaista pettymystä festivaalin ohjelmassa ei ollut. Tosin trumpetisti Josef Leimbergin Astral Progressions Orchestra ja saksofonisti Denys Baptisten Coltrane-projekti jättivät, ehkäpä vain tyylillisistä syistä, hieman laimean jälkimaun. Leimbergin astraaliorkesteri soitti periaatteessa samankaltaista fuusiojamia, jota löytyy Miles Davisin ja Wadada Leo Smithin sähköisestä tuotannosta. Leimbergin konsertissa eniten pidin varmaankin basisti Bubby Lewisin notkeista kuvioista.

Denys Babtiste versioi John Coltranen myöhäistuotannosta poimittuja teemoja. Konsertti jäi liiaksi Baptisten sinänsä intensiivisen saksofonin varaan ja yhtye kuulosti minun korviini staattiselta. Olen kuitenkin valmis myöntämään, että kyse on makuasiasta. Ehkä en vain päässyt yli Coltrane-mielikuviini liittyvältä svengin odotukselta.

Art Ensemble of Chicago

Festivaalin varmaankin odotetuin vieras oli jo 1960-luvun lopulla perustettu Art Ensemble of Chicago, jonka motto ”Great Black Music: Ancient to the future” haastoi jazzin perinteisiä arvoja yhdistämällä free jazzia, vapaata improvisaatiota, teatteria ja politiikkaakin aivan uudenlaiseksi musiikilliseksi performanssiksi. Tampereella esiintyneessä sekstetissä oli mukana enää kaksi yhtyeen tunnetuimman kokoonpanon jäsentä, saksofonisti Roscoe Mitchell ja rumpali Famoudou Don Moye.

Oli etukäteen selvää, että avantgarden instituution asemaan ajautuneen yhtyeen musiikki ei enää ole samalla tavalla vallankumouksellista kuin ennen. Toisaalta oli yhtä selvää, että AEOC ei myöskään ole vanhoja hittejään loputtomiin jauhava rockyhtye, vaan improvisaatioon nojaava kokoonpano, jolta voi odottaa paljon. Niinpä yhtye tarjosi levyiltäkin tutuksi tullutta (itse en päässyt koskaan kuulemaan yhtyeen klassista kokoonpanoa) vapaata improvisaatiota, moninaisten pikkuinstrumenttien soinnin ja tilan rakentelua, ritualistista kehittelyä ja lopulta konsertin loppuun väkevästi svengaava ”Odwalla”. AEOC:n konsertti oli kelpo päätös onnistuneelle festivaalille.

Valokuvauksesta

Pidin jälleen kameraa mukana ja sain festivaalilta kuvausluvan. Toivottavasti lupaa ei vastaisuudessa evätä minulta, jos nyt tässä tunnustan, että kuvasin pidempään kuin luvan edellyttämät kymmenen minuuttia kunkin konsertin alusta. Toisaalta noudatin varovaista kuvaussääntöäni, jonka löysin valokuvaaja Roy DeCavaran haastattelusta: I respect what I’m looking at. I do not intrude. I stay back, and I wait until something happens. And then I take my picture, and then I wait again. I do not get up in front of people and poke my camera in their faces. I sit back and keep as quiet and invisible as I can, and I wait. (Katso myös: Jazzkuvia-näyttely.) Tämä on hyvä ohje huomaamattomaan kuvaamiseen konserttityyppisissä tilanteissa. Klubeilla ja ulkoilmassa kuvaaja voi mielestäni liikkua vapaammin.

Rymden-trion jätin kokonaan kuvaamatta. Siinä vaiheessa lauantai-iltaa oli jo mukava vain kuunnella musiikin virtaa. Viikonlopun kuvaustuloksista muutamia kuvia ohessa on esillä tämän postauksen yhteydessä sekä Instagram-tililläni. Kokoan kuvista vielä laajemman, mustavalkoisen sarjan.