Ensisilm\u00e4yksell\u00e4 jazz ja klassinen musiikki ovat aivan kuin eri maailmoista. Jazzin ihanteisiin kuuluu improvisaatio ja muusikoiden omaper\u00e4isen soinnin etsiminen. Klassisessa musiikissa l\u00e4hdet\u00e4\u00e4n liikkeelle s\u00e4velt\u00e4j\u00e4n tekstist\u00e4 ja soittimilla on yksitt\u00e4isest\u00e4 muusikosta riippumattomat sointi-ihanteensa. Varsinkin jazzin varhaisina vuosina jazzia soitettiin tanssisaleissa tai ep\u00e4m\u00e4\u00e4r\u00e4isiss\u00e4 klubeissa, kun klassinen musiikki majoittui mukavasti konserttisaleihin. Hyv\u00e4 esimerkki kahtiajaosta on vuodelta 1938, kun ensimm\u00e4inen musta amerikkalainen jazzyhtye eli Edgar Hayesin<\/b> orkesteri vieraili Suomessa ja klassinen kriitikko tyrm\u00e4si konsertin: ”Musiikkia se ei miss\u00e4\u00e4n tapauksessa jaksanut olla<\/i>”.<\/p>\n\n\n\n
Jazzin soundit kiinnostivat kuitenkin s\u00e4velt\u00e4ji\u00e4 kuin kielletty hedelm\u00e4 ja monen t\u00f6ihin hiipi uusia s\u00e4vyj\u00e4. Igor Stravinski<\/b> s\u00e4velsi Ebony Concerton<\/i> Woody Hermanin<\/b> big bandille ja toisaalta Benny Goodman<\/b> koetteli virtuositeettiaan klassisena klarinettisolistina. Toisen maailmansodan j\u00e4lkeen syntyi ns. third stream eli kolmas virta, joko koetti yhdist\u00e4\u00e4 ep\u00e4luuloiset osapuolet. Nykyisin jazzmuusikoiden kohentunut koulutus on lis\u00e4nnyt heid\u00e4n kiinnostustaan klassisen musiikin keinoja kohtaan eik\u00e4 klassisesta musiikista vaikutteita saanut jazz ole harvinaista.<\/p>\n\n\n\n
Itse olen viime aikoina kuunnellut innostuneena amerikkalaisen pianistin ja s\u00e4velt\u00e4j\u00e4n Uri Cainen<\/b> versioita Bachin<\/b> kuuluista Goldberg-muunnelmista<\/i>, jotka Bach tarinan mukaan s\u00e4velsi unettomuudesta k\u00e4rsiv\u00e4lle kreivi Keyserlingkille<\/b>, jotta kreivin nuori cembalisti Johann Goldberg<\/b> voisi nukuttaa is\u00e4nt\u00e4ns\u00e4 soittamalla jotain rauhoittavaa ja hyv\u00e4ntuulista. Bach kirjoitti unil\u00e4\u00e4kkeeksi teeman muunnelmineen ja sai palkaksi kultapikarillisen rahaa. <\/p>\n\n\n\n
Tarina perustuu Johann Nikolaus Forkelin<\/b> vuonna 1802 julkaisemaan ensimm\u00e4iseen Bach-el\u00e4m\u00e4nkertaan. Innokkaat historiantutkijat ovat vahvasti ep\u00e4illeet vieh\u00e4tt\u00e4v\u00e4\u00e4 tarinaa, mutta itse muunnelmat ovat niin hienoa musiikkia, ettei Uri Caine malttanut pit\u00e4\u00e4 n\u00e4ppej\u00e4\u00e4n irti niist\u00e4, vaan levytti niist\u00e4 omat tulkintansa. Levyll\u00e4 soittaa ja laulaa muhkean sekalainen joukko eri musiikkityylien taitajia, jazzmuusikoiden lis\u00e4ksi gamba- ja jousikvartetit, laulusolistit, runonlausujat ja Bachin musiikkiin erikoistunut kuoro. Caine seuraa Bachin jalanj\u00e4lki\u00e4 hy\u00f6dynt\u00e4m\u00e4ll\u00e4 muunnelmissaan oman aikansa tanssimusiikkeja ja populaarimusiikin tyylej\u00e4. Kun Bachilla soivat menuetti tai sarabande, k\u00e4ytt\u00e4\u00e4 Caine jazzia, valssia, gospelia, ragtimea, salsaa, klezmeri\u00e4, bossa novaa, tangoa sek\u00e4 trendiklubien s\u00e4hk\u00f6rytmej\u00e4. <\/p>\n\n\n\n
Moinen tyylien sekamelska saattaa tuntua sillisalaatilta, mutta Caine onnistuu luomaan l\u00e4mminhenkisen, Bachin musiikin ymm\u00e4rryst\u00e4 ja hienovaraista huumoria pursuavan kokonaisuuden. Caine ei pilkkaa kohdettaan, vaan arvostaa aidosti Bachia ja muita k\u00e4sittelemi\u00e4\u00e4n musiikkiperinteit\u00e4. H\u00e4n osaa soittaa niit\u00e4 virtuoosimaisesti pianolla, cembalolla ja s\u00e4hk\u00f6isill\u00e4 kosketinsoittimilla. Hienoa levy\u00e4 uskaltaa suositella sek\u00e4 Bachin ett\u00e4 jazzin yst\u00e4vien levyhyllyyn.<\/p>\n\n\n\n
Uri Caine Ensemble<\/b>: The Goldberg Variations<\/i> (Winter & Winter, 2000)<\/p>\n\n\n\n
Lis\u00e4tietoja<\/b>:<\/p>\n\n\n\n