Suomen vilkas ja rikas festivaalikesä alkaa olla onnellisesti takana päin, ainoastaan Helsingin juhlaviikot jatkuvat monipuolisina vielä syyskuun puolelle. Lukematon määrä tapahtumia pienistä kyläjuhlista aina kymmeniä tuhansia kävijöitä vetäneisiin megafestivaaleihin on kesän aikana järjestetty.
Joukkoon mahtuu myös useita eri kokoisia jazzfestivaaleja. Suurimmat kävijämäärät ja suurimman osan festivaalijulkisuudesta nappasi tietenkin jälleen Pori Jazz. Osa Porin osalle lankeavasta julkisuudesta on jo vakiintuneeseen tapaan valitusvirttä siitä, kuinka oikea jazz on jäänyt suuren luokan popartistien jalkoihin. Joka kesä jossain jaksetaan vielä harmitella sitä, kuinka Pori Jazz on hukannut alkuperäisen idealisminsa esittelemällä suurten ihmisjoukkojen suosimaa musiikkia.
Nuo valitusvirret ovat aivan turhaa energian haaskuuta. Itse olen ratkaissut jazztaiteen ja popmusiikin ristiriidan jättämällä Porin jazzfestivaalin omaan rauhaansa jo kaksikymmentä vuotta sitten, koska festivaalin tarjoama elämyspaketti ei ole ollut mielestäni tarpeeksi houkutteleva tuote. En ole ollut innostunut vaeltamaan tuhansien ihmisten joukossa ja poimimaan yleismusiikillisen pullamössön keskeltä mahdollisesti kiinnostavia jazzmurusia. Sen sijaan minusta on ollut paljon kiinnostavampaa nauttia pienten ja intiimien jazztapahtumien aivan ainutlaatuisesta tunnelmasta. Helsingin kriitikkokin voisi jonain vuonna unohtaa kokonaan Pori Jazzin musiikkimarkkinat ja suunnata kulkunsa pikkufestivaaleille. Samalla kritiikin lukijoiden maailmankuva laventuisi, pienet tapahtumat saisivat ansaitsemaansa julkisuutta ja Pori Jazz menisi kuitenkin kaikessa rauhassa omilla raiteillaan, joilta sitä ei tarvitse kangeta pois.
Tornion oman Kalottjazz & Bluesin lisäksi toinen mainio pohjoissuomalainen festivaali on Raahen Rantajatsit, jotka järjestetään heinäkuun lopulla. Raahen festivaalin taiteellisesti hyvin kunnianhimoisesta tapahtumasta voisi ottaa oppia moni muukin kulttuuritapahtuma. Raahelaiset ovat onnistuneet osoittamaan käytännössä, että on mahdollista yhdistää korkea taiteellinen taso ja ihmisten leppoisan viihtymisen tarpeet.
Jazzin ystävälle mennyt kesä toi iloisten festivaalitunnelmien joukkoon myös surullisia uutisia, kun Elvin Jones ja Steve Lacy, kaksi nykyjazzin merkittävimpiin kuulunutta muusikkoa, kuolivat. Elvin Jones oli rumpujen mestari, jonka intensiiviset rytmipyörremyrskyt osoittivat, että jazzrummut voivat olla mestarin käsissä yhtä lailla ilmaisuvoimainen ja monikerroksinen välinen kuin Stradivarius klassisen taiturin käsissä. Erityisesti musiikin historiaan jää Elvin Jonesin saumaton yhteistyö saksofonisti John Coltranen kanssa. Sopraanosaksofoniin keskittynyt Steve Lacy oli puolestaan eräs jazzin suuria individualisteja, kompromisseja kaihtanut ajattelija, jonka laaja tuotanto kuuluu jazzin syvällisimpiin. Vaikka Jones ja Lacy ovat nyt menneet, heidän musiikkinsa onneksi elää kymmenillä, ehkä jopa sadoilla äänitteillä, joita on aika helposti saatavilla hyvien levykauppojen hyllyiltä.
29.8. 2004
Vastaa