Joulun aikaan oli hyvää aikaa lukea kaikessa rauhassa kirjoja ja pyhänseudun riemastuttavaksi lukuelämykseksi kohosi saksalaisen bassobaritonilaulajan Thomas Quasthoffin omaelämänkerta “Minun ääneni”. Vuonna 1959 syntynyt Quasthoff on eräs tuhansista noihin aikoihin syntyneistä talidomidilapsista. Talidomidihan oli sikiövaurioita aiheuttanut lääkeaine, jota käytettiin rauhoittavissa lääkkeissä., kuten Quasthoffin äidille määrätty Contergan. Lääke ehti vammauttaa vakavasti tuhansia sikiöitä ennen kuin se lopulta ymmärrettiin kieltää. Noin puolet vammautuneista lapsista kuoli, kolmasosa sai pysyviä aivovaurioita ja osalla, kuten Thomas Quasthoffilla, järki ja aineenvaihdunta toimivat vakavista fyysisistä vammoista huolimatta.
Quasthoffin kirja on vaikuttava selviytymistarina. Kirja kertoo, kuinka noin 130 senttimetriä pitkä Quasthoff, huolimatta lyhyistä “hyljekäsistään” ja proteesien avulla vaivoin onnistuvasta liikkumisesta, nousee klassisen musiikin huipulle, erääksi aikamme hienoimmista liedlaulajista. Vaikka 1960- ja 70-lukujen saksalainen koululaitos ei ollut vielä kuullutkaan mistään integraatiosta, selviytyy Quasthoff järjestelmän syrjivistä käytännöistä vanhempiensa hellittämättömän ja kärsivällisen tuen ansiosta. Vanhemmilla on viisautta havaita pojan musikaalinen lahjakkuus ja hankkia hänelle hyvät laulunopettajat. Vaikeuksista ja kokemastaan syrjinnästä huolimatta kertoo Quasthoff tarinansa valloittavan humoristisesti ja älykkäästi vaipumatta koskaan katkeruuteen. Samalla hän tallentaa eloisan kuvan Saksan kulttuuri-ilmapiiristä Saksojen kahtiajaon ja vasemmistoradikalismin vuosilta.
Kirjan eräs kiintoisa sivujuonne käsittelee Quasthoffin hyvin läheistä ja ymmärtäväistä suhdetta jazziin. Jazzkiinnostus alkoi lahjaksi saadusta Louis Armstrongin levystä ja lopulta Quasthoff oli mukana veljensä Michaelin free jazz-yhtyeessä. Quasthoff perustaa myös oman jazztrion, joka voittaa radioaseman kilpailun ja pääsee sekä kiertueelle että jopa levyttämään. Klassisen uran edetessä lupaavasti Quasthoff jättää jazzin esittämisen vähemmälle, mutta vierailee aina tilaisuuden tullen jazzklubeilla eri puolilla maailmaa. Hän ei näe rajoja eri musiikinlajien välillä ja kertoo lämpimästi klassisten muusikkojen ja jazzmuusikkojen yhteisistä jameista Elmaun musiikkijuhlien yhteydessä.
Quasthoff selittää myös ymmärtäneensä, että jazzissa olennainen persoonallisen soundin käsite pätee myös klassisessa laulussa. Quasthoffin upeasta soundista kiinnostuneille voin suositella Quasthoffin vuonna 1998 yhdessä pianisti Charles Spencerin kanssa levyttämää tulkintaa Franz Schubertin laulusarjasta “Winterreise”. Hankin levyn kirjan innoittamana ja siitä on tullut minulle alkuvuoden suurin musiikkielämys. Quasthoffin notkeaa ääntä kuunnellessa laulajan vammaisuus tai vammattomuus jää täysin sivuseikaksi. Tärkeää on vain musiikki. Ja ihmisen vammaisuushan on suhteellista eli kuten Quasthoff asian ilmaisee: “Olen yksi kahdeksastakymmenestä miljoonasta saksalaisesta vammaisesta. Minusta sen vain näkee heti.”
Thomas Quasthoff: Minun ääneni. Otava 2005.
29.1.2006
Vastaa