Jazzlevyjen kansiteksteissä kerrotaan usein, että levyn musiikki on äänitetty nopeasti, tavallisesti vain päivän parin aikana, vaikka käytössä olisi kaikki nykyaikaisen studiotekniikan mahdollisuudet.
Taustalla vaikuttaa historiallisia syitä. Äänitysstudiossa tallennettua materiaalia ei aikoinaan voinut muokata tai muokkaaminen oli hankalaa nauhojen leikkaamista. Niinpä muusikot soittivat studiossa kappaleet läpi niin monta kertaa, että talteen tuli kaikkia tyydyttävä otto. Näin syntyneitä toisistaan vain hieman poikkeavia versioita on jälkeenpäin julkaistukin jazzin arkeologien tutkittavaksi. Tavalliselle kuulijalle eri ottojen erittely ja vertailu on jo hiusten halkomista.
Musiikin kertaotolla purkittamisella haetaan myös aitouden vaikutelmaa. Musiikki tallentuu sellaisenaan, kukaan ei pääse vääristämään sitä ja sama musiikki on mahdollista toistaa konserttilavallakin. Puhtaan ja koskemattoman jazzin symboleja ovat amerikkalaisen ääniteknikon Rudy Van Gelderin kuulussa studiossaan äänittämät jazzklassikot.
Van Gelder aloitti äänittämisen vanhempiansa olohuoneessa New Jerseyssä. Kun bisnes alkoi liiaksi häiritä perhe-elämää, Van Gelder hankki vieläkin käytössä olevan Englewood Cliffsin studionsa, jossa äänitettiin esimerkiksi useimmat Blue Note-levymerkin klassikoista. Jazzia kolmisenkymmentä vuotta kuunneltuani olen pikkuhiljaa vakuuttunut siitä, että jazz huipentui 1950- ja 60-luvuilla nimenomaan Van Gelderin studiossa. Siellä silloin luotua jazz parempaa ei ole syntynyt ennen eikä juuri sen jälkeenkään.
Studiotekniikka kuitenkin tunkeutui väistämättä myös jazzin puhtaaseen maailmaan, kun monet muusikot kiinnostuivat uusista mahdollisuuksista. Oli niin kätevää leikata hyvä soolo onnistuneen teeman jatkeeksi tai poistaa kokonaan myttyyn menneet yritykset. Esimerkiksi pianisti Thelonious Monkin kappale “Brilliant Corners” koottiin lopulta nauhoista leikkaamalla, kun yhtye ei saanut Monkin mutkikasta teemaa oikein edes 25 yrityksen jälkeen. Muokkaamisesta ei yleensä hiiskuttu levyjen kansissa sanaakaan, kun jazz myyttistä aitoutta haluttiin vaalia.
Monen asian edelläkävijä Miles Davis teki äänitysstudiosta suorastaan instrumentin yhdessä tuottajansa Teo Maceron kanssa. Rockin keinoja kokeileva Davis kokosi studioon muusikkojoukon, joka sai soittaa hyvin vapaasti ja hyvin pitkiä aikoja. Macero leikkasi syntyneestä nauhamassasta uutta musiikkia, jota ei koskaan soitettu konserteissa ja jota ei useimmiten ollut edes mahdollista soittaa livenä. Aikana ennen digitaalista tietojenkäsittelyä Macero joutui todella leikkaamaan ja liimaamaan ääninauhaa, vaikka lyhimmät Maceron käyttämistä äänistä kestivät vain noin sekunnin verran!
Jazzlevyt tehdään nykyäänkin useimmiten nopeasti ja halvalla ja ero vaikkapa massiivisiin rocktuotantoihin on suuri. Näin jazzin kannalta musiikkia kuuntelevasta tuntuu siltä, että nopeasti yhdellä otolla saadaan oikeasti aidompi ja luontevampi lopputulos, kun studiossa pitkään viipyvät vain kiillottavat pintaa ja koreaa ulkokuorta.
23.6.2007
Vastaa