Joulun ja uuden vuoden tienoilla oli tavallista enemmän aikaa istua television äärellä. Juhlakauden ohjelmavirrasta mieleen jäi kaksi aivan erilaista jazzkonserteista tehtyä taltiointia. Ensimmäinen oli elokuussa 2007 Tampere-talossa kuvattu Karita Mattilan Fever-konsertti, johon Mattila taustaryhmineen oli valmistautunut ilmeisen huolellisesti.
Oopperan supertähtenä tunnetun Mattila säestäjäksi oli koottu kotimaisista jazzhuipuista orkesteri, jota pianisti Kirmo Lintinen johti. Lintinen oli myös kiinnostavasti sovittanut lähinnä jazzstandardeista koostuvan ohjelmiston. Lisäloistoa lavalle toivat lauluyhtye How Many Sisters, joukko esitanssijoita ja lähes joka kappaleessa vaihtuva lavastus. Myös laulajan esiintymispuku ehti vaihtua konsertin kuluessa monta kertaa.
Karita Mattila oli onnistunut taitavasti välttämään tönkön jäykkyyden, joka usein vaivaa klassisen musiikin puolelta jazzin maailmaan seikkailemaan lähteneiden jazztulkintoja. Mattilan ääni oli upea ja laulu svengasi vaivattomasti ja luontevasti. Ohjelman jälkeen jäin silti ihmettelemään, miksi en kuitenkaan oikeasti innostunut.
Aloin jo epäillä, että vain omat pinttyneet ennakkoasenteeni estävät minua antautumasta Mattilan edessä. Tarkempi pohdiskelu vakuutti, että esityksestä puuttui monia mielestäni jazzille olennaisia elementtejä. Mattila oli sijoitettu näyttämöllä muun orkesterin eteen, jolloin laulajan ja muiden muusikoiden välinen kommunikaatio, silmäpeli rumpalin ja basistin kanssa, oli vähäistä.
Jazzille olennaisen tärkeää improvisaatiota ei paljon kuultu, vaan kaikki sujui sujuvasti käsikirjoituksen mukaan, eikä itse esitys tai ohjelmisto tarjonnut lainkaan yllätyksiä. Lopputulos oli toki musikaalinen ja taidokas viihdekonsertti. Se muistutti ulkonaisesti aika lailla jazzia, mutta ei koskaan halunnut tai uskaltanut sellaiseksi täysin heittäytyä.
Toisen television tarjoaman jazzelämyksen löysin sattumalta kanavia selatessani, kun Ruotsin tv:ssä näytettiin amerikkalaisen jazzlaulajan Kurt Ellingin konsertti Montrealin jazzfestivaaleilta. Elling oli minulle jazzlehtien sivuilta etäisesti tuttu nimi, jonka musiikki tämän konsertin perusteella ansaitsee tarkemman tutustumisen.
Ellingin tavallista konserttiesitystä oli kiinnostava verrata Mattilan suureen produktioon. Yhtyeen lavailme oli koruton ja laulaja seisoi yhtyeensä keskellä muusikkona muiden joukossa. Näin katsoja saattoi helposti seurata soittajien yhteispeliä. Elling oli koko ajan valmis improvisoimaan, eivätkä laulut tuntuneet kahlitsevan yhtyeen vapautta liikkua arvaamattomasti. Yhtyeen muut muusikot saivat runsaasti soolotilaa ja he käyttivät saamansa tilan vaikuttavasti hyväkseen. Ohjelmistokin oli vaativa; lähinnä Ellingin omista sävellyksistä koostunut kokonaisuus ei päästänyt kuulijoita helpolla.
Nämä kaksi konserttitaltiointia olivat siis erinomaisia musiikkiohjelmia, koska ne haastoivat pohdiskelemaan jazzin ja oman jazznäkemykseni perusteita. Jälleen kerran huomasin, että pieni on yleensä kauniimpaa kuin suuri ja näyttäväksi tarkoitettu.
13.1.2008
Vastaa