Itsenäisillä jazzmuusikoilla on usein ollut vaikeuksia saada musiikkia julki kaupallisilla levymarkkinoilla. Monet heistä ovat pyrkineet ratkaisemaan tilanteen perustamalla oman levy-yhtiön ja julkaisemalla musiikkia itse. Ehkä varhaisin esimerkki tästä oli Debut Records, jonka Charles Mingus ja Max Roach perustivat vuonna 1952. Muita esimerkkejä ovat Sun Ran El Saturn Records tai trumpetisti Dave Douglasin vuodesta 2005 lähtien aktiivisesti toiminut Greenleaf Music.

Suomessa Edward Vesala oli ehkä ensimmäinen suomalainen jazzmuusikko, jolla oli oma levymerkki. Vesala julkaisi Leo Records -merkillään 15 albumia vuosina 1979 – 1989. Leo Recordsin (ei pidä muuten sekoittaa venäläisen emigrantin Leo Feiginin brittiläiseen ja yhä toimivaan samannimiseen levymerkkiin) musiikkia ei ole tähän saakka julkaistu uusintapainoksina ja jotkut alkuperäisistä vinyyleistä ovat nykyään tosi kalliita harvinaisuuksia, esimerkiksi Tomasz Stańkon vuonna 1979 ilmestynyttä ”Almost Green” -levyä on ollut myynnissä yli 500 euron hintaan.

Nyt Iro Haarlan ja Ulf Krokforsin luotsaama Willa Silva Records on julkaissut uudelleen Juhani Aaltosen levyn ”Springbird”, joka ilmestyi alunperin vuonna vuonna 1979 Leo Recordsin ensimmäisenä julkaisuna. Willa Silvan ”Springbird” on alkuperäisen julkaisun laajennettu versio, sillä albumiin on liitetty mukaan Vesalan arkistosta löytyneet ennen julkaisemattomat äänitykset nimellä ”The Alppi Session”.

”Springbird” on vahvasti Aaltosen ja Vesalan yhteinen projekti. Aaltonen soittaa levyllä erilaisia huiluja ja on albumin keskeisin solisti. Aaltosen käsittelyssä huilun skaala ulottuu kuulaasta ja heleästä laulusta intensiiviseen huutoon, mikä Hän todistaa huilun moni-ilmeisyyttä instrumenttina. Vesala on tuottajan työnsä lisäksi mukana lähes kaikilla levyn raidoilla (poislukien kaksi Aaltosen huilusooloa) ja on osallistunut myös useimpien kappaleiden säveltämiseen.

Aaltosen ja Vesalan rinnalla esille nousee kuitenkin albumin omintakeisin osa eli senegalilaiset lyömäsoittajat. He kuuluivat Helsingissä levytysten aikaan vierailleen Senegalin kansallisbaletin kokoonpanoon, jonka joku (arvattavasti Vesala) oli keksinyt kutsua mukaan levytysstudioon. Rumpujen risteilevät rytmikuviot luovat elastisen, koko ajan elävän perustan, mutta afrikkalaisista muusikoista ja soittimista huolimatta levyllä ei vallitse erityisen afrikkalainen tai entojazzillinen tunnelma. ”Springbird” onkin modernia improvisoitua musiikkia, jossa afrikkalaiset lyömäsoittimet ovat yksi elementti, kuten Petri Haussila kirjoittaa levyn kansitekstissä.

Aaltonen on ”Springbirdin” ainoa solisti, vain Wigwamin kitaristi Pekka Rechardt rakentaa jykevällä soolollaan uhkaavan tunnelman levyn avausraidalle ”Wings of the Mystical Wind”. Omaperäisyydesään ”Springbird” on eräs Aaltosen pitkän uran kohokohtia ja samalla suomalaisen jazzin kestävä merkkiteos.

Albumin toinen osa, ”The Alppi Session”, on peräisin Vesalan arkistoista löytyneeltä c-kasetilta. Juhani Aaltonen muistelee, että kyse noin vuonna 1974 tallennetusta trioäänityksestä, jossa Aaltosen ja Vesalan kanssa soittaa basisti Pekka Sarmanto. Kun levyllä siirrytään ”Springbirdin” raidoista Alppi-studion ääntyksiin, kuulija huomaa selvästi äänityksen teknisen tason heikkenemisen. Onneksi ainakin oma korvani tottuu nopeasti karumpaan soundiin ja trion free jazzia kelpaa kyllä kuunnella.

Juhani Aaltonen: Springbird (Leo Records 1979 / Willa Silva Records, 2025)
Springbird: Juhani Aaltonen, huilut, Edward Vesala, lyömäsoittimet, Pekka Rechard, kitara, Antti Hytti, Teppo Hauta-aho, basso, Iro Haarla, urut, harmonikka, Tero Sarikoski, lyömäsoittimet, Abdoulaye Diakhate, Abdoulaye Diouf, Bakary Goudiaby, Mamadou Ly, Mamadou Ndiaye, Moustapha Cisse, lyömäsoittimet

The Alppi Session; Juhani Aaltonen, tenorisaksofoni, huilu, Pekka Sarmanto, basso, Edward Vesala, rummut

Willa Silva Records julkaisi samaan aikaan Aaltosen ”Springbirdin” kanssa myös tupla-cd:n verran Edward Vesalan lyömäsoitinsooloja. Vesalan soololevyllä on kaksi ennenjulkaisematonta konserttitallennetta, jotka on äänitetty vuonna 1981 Finlandia-talolla ja vuonna 1984 Porin jazzfestivaaleilla.

Vesala soittaa molemmissa konserteissa suurimman osan ajasta tavallista rumpusettiä, mutta myös sekalainen joukko muita lyömäsoittimia ja äänilähteitä on käytössä. Erilaiset lelut ja pillit tuovat väistämättä mieleen Art Ensemble of Chigacon ja sen käyttämät lukuisat pikkuinstrumentit.

Musiikin virtauksesta erottuu paikoin lähes svengaavia jaksoja, jolloin Vesala kuulostaa lähes perinteiseltä jazzrumpalilta. Välillä virtaus pysähtyy abstrakteiksi soundiveistoksiksi tau rauhoittuu kelluviksi äänimaisemiksi, joista raivosa energia yllättäen purkautuu. Vesalan improvisaatiot ovat tavallaan vaativaa kuunneltavaa, mutta säveltäjänä Vesala kykenee luomaan rumpusooloistaan ehjiä kokonaisuuksia ja lyömäsoitinten äänien varassa on yllättävän vaivatonta ajelehtia.

Levyn kuvitukseksi on löydetty Pertti Nisosen hienoja mustavalkoisia valokuvia.

Edward Vesala: Solo (Willa Silva Records, 2025)
Edward Vesala, lyömäsoittimet