Eric Dolphy (1928-1964) kuului 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa jazzia uudistaneen free jazzin omaperäisimpiin muusikoihin ja hän on koko jazzin historian omaperäisimpiä saksofonisteja. Dolphy oli virtuoosimainen huilisti ja hän nosti ensimmäisenä bassoklarinetin jazzin soolosoittimeksi. Hänen uransa jäi pahasti kesken, kun hän kuoli 29.6.1964 Berliinissä vain 34-vuotiaana diagnosoimattoman ja siten hoitamattoman diabeteksen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Eric Dolphy syntyi Los Angelesissa 20.6.1928 Panamasta Yhdysvaltoihin muuttaneiden vanhempien ainoaksi lapseksi. Hän aloitti musiikin opiskelun klarinetilla jo kuusivuotiaana, mutta vaihtoi yläkouluikäisenä oboeen tavoitteenaan tulla klassisen musiikin muusikoksi ja soittaa sinfoniaorkesterissa. Jazz tarjosi kuitenkin luontevan väylän nuorelle mustalle muusikolle ja näin Dolphysta tuli jazzmuusikko. Dolphy jatkoi opiskelua 1950-luvun alussa laivaston musiikkikoulussa, josta kotiuduttuaan soitti jazzia paikallisella tasolla.

Vuonna 1958 hän pääsi mukaan Chico Hamiltonin yhtyeeseen, mikä nosti Dolphyn ensimmäisen kerran valtakunnallisen jazzyleisön eteen. Dolphy muutti New Yorkiin vuonna 1959 ja soitti siellä kuolemaansa saakka. Hänen uransa amerikkalaisen jazzin huipulle kesti siis vain noin viisi vuotta. Noihin vuosiin sisältyi tärkeät sekä kumppanuudet Charles Minguksen ja John Coltranen kanssa että omat yhtyeet ja levytykset, joista kiitetyin ”Out to Lunch” ilmestyi vuonna 1964.

Eric Dolphy on ollut jollain tasolla osa omaa jazzin ymmärrystä jo vuosikymmenien ajan. Törmäsin hänen polttavaan ja kiihkeään alttosaksofonin soundiinsa juuri Minguksen musiikin kautta. Kun viime vuonna tutustuin kahteen uuteen Dolphyn musiikkia ja elämää käsittelevään kirjaan (Belhomme ja Grasse), päätin niputtaa kaikki tiedossani olevat Dolphy-kirjat ja yhden dokumenttielokuvan samaan postaukseen.

Vladimir Simosko: Eric Dolphy. Musiikillinen elämäkerta ja diskografia (Like Kustannus 1999, alunperin englanniksi 1974)

Vladimir Simoskon ja Barry Teppermanin ensimmäinen Dolphy-elämäkerta ilmestyi englanniksi ensimmäisen kerran vuonna 1974 nimellä ”Eric Dolphy: A Musical Biography and Discography”. Simosko vastasi kirjan noin sadan sivun mittaisesta elämäkertaosuudesta ja Tepperman huolellisesti laaditusta diskografiasta.

Vuonna 1999 kirja ilmestyi J. Pekka Mäkelän suomeksi kääntämänä Like Kustannuksen Jazz-kirja -sarjan kolmantena osana. Valitettavan lyhytikäiseksi jääneet sarjan muut osat olivat Heikki Keskisen ”Ornette Coleman” sekä Giorgio Gaslinin ja Markku Salon ”Thelonious Monk”.

Simoskon ja Teppermanin suomenkielistä versiota näkyy oleva tarjolla edulliseen hintaan nettidivareissa. Dolphysta kiinnostuneiden kannattaa poimia kirja sieltä omaan hyllyyn, sillä se on pätevä elämäkerta, joka kertoo Dolphyn elämänvaiheista ja musiikista riittävän tarkasti.

Raymond Horricks: Eric Dolphy. The Importance of Being Eric Dolphy (Costello, 1988)

Brittiläisen Raymond Horricksin kirja on käsillä olevista teoksista suppein. Sen vajaan sadan sivun mittaan mahtuu lyhyehkö elämäkerta, diskografia (ei niin kattava kuin Simosko & Teppermanin vastaava), Dolphyn soolojen transkriptioita ja aika paljon valokuvia. Dolphyn uran tärkeimmät käänteet käydään toki tässäkin läpi.

Horricksin mielestä Dolphy oli Louis Armstrongin ja Charlie Parkerin veroinen musiikillinen nero ja virtuoosi, joka olisi, jos olisi saanut elää, pystynyt jatkamaan jazzin kehittämistä siitä, mihin Ornette Coleman free jazzin vei. Erityisen suuressa arvossa Horricks pitää Dolphya bassoklarinetistina: ”In jazz terms he has been to this particular instrument what Paganini is to the violin or Frederic Chopin to the piano”.

Guillaume Belhomme: Eric Dolphy. Biographical sketches (Wolke Verlag 2023, alunperin ranskaksi 2018)

Ranskalainen tietokirjailja ja muusikko Guillaume Belhomme julkaisi oman Dolphy-kirjansa Ranskassa vuonna 2018. Kirja käännettiin englanniksi ja saksalainen Wolke Verlag julkaisi käännöksen vuonna 2023. Myös Belhommen kirja on suppeahko, liitteineen 112 sivua.

Belhommen kirja on asiallinen kooste Doplhyn elämästä ja urasta, mutta se ei tarjoa aikaisempiin elämäkertoihin verrattuna mitään erityistä lisäarvoa. Vaikka en kykene vertaamaan käännöstä alkuperäisteokseen, tuntuu kirjan englanti paikoin kömpelöltä.

Jonathon Grasse: Jazz Revolutionary. The life and music of Eric Dolphy (Jawbone Press, 2024)

Amerikkalaisen Jonathon Grassen elämäkerta on tuorein, yli kolmella sadalla sivullaan laajin ja perusteellisin. Dolphyn elämänvaiheet käyvät pääpiirteissään selville jo noissa edella esitellyissä kirjoissa, varsinkin Simosko & Tepperman tekivät siinä suhteessa perustutkimusta. Tässä mielessä Grassella ei siis ole uutta tarjottavaa, mutta paljon tarkempi uusi elämäkerta on.

Esimerkiksi Grasse on pyrkinyt selvittämään mahdollisimman tarkasti Dolphyn keikkakalenterin. Siinä yhteydessä ilmenee, että Dolphylla oli jostain syystä vaikeuksia ylläpitää säännöllisesti omaa yhtyettä. Hän soitti usein rivimiehenä studiomuusikkona tai muiden muiden muusikoiden yhtyeissä. Yhteistyö Coltranen ja Minguksen kanssa kuuluu toki jazzin historiaan, mutta oman musiikin kehittelylle oman yhtyeen johtajana jäi lopulta vähän aikaa.

Grasse selvittää laajasti Down Beat -lehden ristiriitaista, paikoin jopa nuivaa, suhdetta Dolphyyn. Positiivisten arvioiden ohessa lehti julkaisi myös perusteettoman tylyjä juttuja. Tunnetuin esimerkki lienee John Tynanin tyrmäävä arvio, joka leimasi Coltranen ja Dolphyn musiikin anti-jazziksi.

Jazzjournalismin kummallisuuksien lisäksi myöskään levy-yhtiöiden julkaisupolitiikka ei aina ollut Dolphylle suosiollista. Grasse myös epäilee, että Dolphyn asema free jazzin kärkijoukoissa olisi ollut kirkkaampi jo aikalaisten silmissä, jos Coltranen kuuluisista vuoden 1961 Village Vanguard -levytyksistä olisi julkaistu kunnollinen versio heti tuoreeltaan. Aikanaan julkaistussa levyssä Dolphy jäi turhaan sivuosaan ja täydelliset versiot äänityksistä julkaistiin vasta 1990-luvun lopulla. Näin Dolphy sai ansaitsemansa huomion osuudestaan Coltranen klassikkoon vasta yli kolmekymmentä vuotta kuolemansa jälkeen.

Alunperin Dolphy kiinnostui siis klassisesta musiikista ja ehkäpä juuri siksi oli aina halukas osallistumaan Gunther Schullerin ”third stream” -kokeiluihin, siis yrityksiin sulauttaa yhteen klassisen musiikin ja jazzin keinoja. Nämäkin konsertit ja levytykset saavat kirjassa laajasti huomiota.

Grasse esittelee Dolphyn levytyksiä, sekä omia että rivimiehenä tehtyjä, niin perusteellisesti,että kirjaa voi pitää oppaana matkalla Dolphyn musiikkiin. Vaikka Grasse on kaivanut esille Dolphyn viimeisten elinkuukausien yhä pahenevia terveysongelmia, jää peruskysymys tässäkin vaille vastausta. Siis kysymys siitä, miksi Dolphy ei hakeutunut lääkäriin, vaikka vaivat olivat ilmeisiä ja elämänlaatua heikentäviä.

Hans Hylkema: De laatste sessie (Last Date)(1991)

Liitän kirjojen jatkoksi vielä hollantilaisen Hans Hylkeman ohjaaman dokumenttielokuvan ”De laatste sessie” eli ”Last Date”. Elokuvan nimi viittaa samannimiseen albumiin, jonka Dolphy äänitti kesäkuun 1964 alussa Hilversumissa vähän ennen kuolemaansa. Dolphy oli matkustanut Eurooppaan osana Charles Minguksen kiertuetta, mutta jäänyt Pariisiin. Hänen tarkoituksena oli mennä naimisiin tanssija Joyce Mordecain kanssa ja jäädä työskentelemään Eurooppaan pidemmäksi aikaa.

”Last Date” äänitettiin vain radiolähetystä varten, mutta Dolphyn kuoleman jälkeen musiikki päätettiin julkaista levynä. Sessiossa Doplhy soitti pianisti Misha Mengelbergin trio kanssa, jossa soittivat basisti Jacques Schols ja rumpali Han Bennink.

Vaikka dokumentti painottuu Dolphyn viimeisiin vaiheisiin, se kertoo myös laajempaa elämäntarinaa. Katsoja pääsee Doplhyn musiikkia tutkineen ja elämäkertaa kirjoittaneen Thierry Bruneaun mukana Dolphyn jalanjäljille Los Angelesiin ja New Yorkiin. Edellä esitellystä Belhommen kirjasta selviää, että Bruneaun elämäkerta ei koskaan valmistunut.

Vaikka tieto Dolphyn lähestyvästä kuolemasta leimaa koko elokuvaa, on ”Last Date” katsomisen arvoinen dokumentti, johon voi nyt tutustua YouTubessa.