Nettisivuillaan Peela-yhtye luonnehtii musiikkiaan genrerajoja ylittäväksi ja jazzin, funkin, rockin ja neo soulin aineksia yhteen sulauttavaksi keitokseksi. Ehkä kyse on sukupolvien eroista, mutta itselleni yhtyeen kolmannen albumin tarmokkaasti avaava nimikappale tuo välittömästi mieleen vielä yhden genren, jota Peela itse ei esittelyssään mainitse, nimittäin vanhan kunnon fuusiojazzin. Nimikappale näet pursuaa fuusiosta tuttuja kiperän mutkikkaita teemoja, sähköisten soittimien soundeja ja hyperaktiivisten rumpujen liikkeelle potkimaa vauhtia.

Aloitellessani jazzin kuuntelemista 1970-luvun lopulla fuusiojazz oli suosittua, aivan ajan hermolla olevaa päivän musiikkia. Toisaalta monet kriitikot suhtautuivat fuusioon epäillen ja syyttivät genren edustajia liiallisesta virtuositeetin suosimisesta. Kitaristi Johannes Granrothin sävellyksistä koostuva albumi ei onneksi tähän sudenkuoppaan lankea. Vaikka yhtyeen soittajat ovat tietenkin riittävän taidokkaita, tarvittaessa varmaan virtuoosejakin, onnistuu Peela esittämään musiikkinsa luonnollisen musikaalisesti, itsetarkoituksellista poseeraamista vältellen.

Peelan noin 72 minuutin mittainen albumi on pidempi kuin useimmat viime aikoina julkaistut levyt ja sille mahtuu fuusiojazzin lisäksi paljon muitakin vivahteita, myös noita yhtyeen omia luonnehdintoja. Koska levyllä on peräti neljätoista kappaletta, nostan kokonaisuudesta esille ihan vain muutaman esimerkin.

Levyn pisin raita, kahdeksanminuuttinen ”Ball Dance” on vakuuttava näyte yhtyeen dynaamisesta groovesta, joka kulkee vahvasti rumpali Severi Sorjosen ja basisti Oliver Karttusen jäntevän kompin varassa. Albumin laulukappaleista mieleen jäi eristyisesti ”Liar” jossa Maja Mannilan vahvan soul-laulun jälkeen syöksytään Granrothin kitaran ja Sami Leponiemen saksofonin intensiiviseen vuoropuheluun. Lempeän melodinen ”Silver Lining” antaa tilaa vierailevan trumpetistin Rafa Postelin viileän tyylikkäälle soololle. Myös yhtyeen alkuperäinen basisti Filemon von Numers vierailee levyllä ja tuo ”Maybe Next Timelle” kepeästi kulkevaa svengiä yhdessä Mikko Antilan vibrafonin kanssa.

Siis jo kolmannen albuminsa julkaiseva Peela on valitettavasti jäänyt minulta aiemmin huomiotta niin blogissa kuin kuunteluussakin. Nyt raikas, kepeän vaivattomasti ja moni-ilmeinen kulkeva ”Notbad” korjaa puutteen ja jättää vahvan toiveen: Tätä yhtyettä olisi mukava kuunnella livenä!

Peela: Notbad (Eclipse Music, 2024)
Jimi Ahlroos, saksofonit, Johannes Granroth, kitara, Mikko Antila, lyömäsoittimet, koskettimet, Maja Mannila, laulu, koskettimet, Oliver Karttunen, basso, Severi Sorjonen, rummut + vieraina Sami Leponiemi, saksofonit, Rafa Postel, trumpetti, Filemon von Numers, basso

Peela pääsee tietenkin “Vuoden valinnat 2024” -listalle.
Lue lisää täältä: Vuoden valinnat 2024.

Loppuun vielä sitaatti Tampere Jazz Happeningin vuoden 2023 bändiesittelystä: “Helsinkiläinen Peela-yhtye sai nimensä puhetavasta, jolla musiikkia harrastaneet ruotsinkieliset lukio-opiskelijat huvittivat kymmenisen vuotta sitten toisiaan – jättämällä joistakin sanoista pois ensimmäisen kirjaimen. Arkipäiväinen kysymys Ska vi spela kääntyi muotoon Ska vi peela.“