Kuva: Jack Bradley Collection, Louis Armstrong House Museum
Yhdysvaltalainen tietokirjailija ja Louis Armstrong House Museumin arkiston tutkija Ricky Riccardi julkaisi vuosina 2011-2025 laajan trilogian Louis Armstrongin elämästä ja urasta. Elämäkerran ensimmäinen osa ”What a Wonderful World: The Magic of Louis Armstrong’s Later Year” (2011) kertoo Armstrongin elämän viimeisistä vuosikymmenistä eli toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta. Tässä postauksessa esillä oleva toinen osa ”Heart Full of Rhythm: The Big Band Years of Louis Armstrong” (2020) keskittyy vuosiin 1929-1945 ja aikaisemmin jo esittelemäni kolmas osa ”Stomp Off, Let’s Go: The Early Years of Louis Armstrong” (2025) pureutuu vihdoin Armstrongin lapsuuteen, nuoruuteen ja uran alkuvaiheisiin.
Alaotsikkonsa (”The Big Band Years of Louis Armstrong”) mukaisesti kirja kuvaa Louis Armstrongin matkan halki big bandien kulta-ajan, jolloin nimenomaan isojen orkesterien musiikki oli amerikkalaisen populaarimusiikin suosituinta musiikkia. Tässä ympäristössä Armstrong ei ollut ensisijaisesti jazzmuusikko, eikä hän luultavasti edes halunnut sellainen ollakaan. Sen sijaan Armstrong oli poplaulaja, vaudeville-teattereiden tähti, koko maassa tunnettu radioesiintyjä, Hollywood-elokuvien koominen hahmo sekä tietenkin ihailtu muusikko, kopioitu trumpettivirtuoosi ja esikuva muillekin kuin vain trumpetisteille.
Big band -vuosien Armstrong oli monella tapaa edelläkävijä. Hän oli ensimmäinen musta laulaja, josta tuli suosittu myös valkoisen yleisön keskuudessa. Hän oli ensimmäinen musta taiteilija, joka pääsi Yhdysvaltojen rannikolta rannikolle kuuluneiden suosittujen radio-ohjelmien tähdeksi. Armstrong oli ensimmäisiä mustia muusikoita ja näyttelijöitä Hollywoodin suurissa elokuvatuotannoissa. Hänen lukuisat levytyksensä kävivät hyvin kaupaksi ja Armstrong pystyi ylittämään aikakauden jyrkän roturajan myös levymyynnissä.
Näillä uraauurtavilla saavutuksillaan Armstrong sai osakseen mustan yleisön ihailun ja musta lehdistö suhtautui oman pojan saavutuksiin positiivisesti ja innostuneesti. Kun ensimmäiset jazzlehdet syntyivät 1930-luvulla, joutui kaupallisesti menestynyt Armstrong valkoisten jazzkriitikkojen hampaisiin. Kun Armstrongin 1920-luvun Hot Five – ja Hot Seven -yhtyeiden levytyksiä julkaistiin ensimmäisen kerran uudelleen 1930-luvun lopulla, syntyi nykyäänkin yleinen käsitys näiden klassikkojen ylivertaisesta asemasta big band -kauden levytyksiin verrattuna.
Nuoret mustat jazzmuusikot kehittivät bebopin 1940-luvun alkupuolella ja pyrkivät kohottamaan jazzin tanssimusiikista taidemusiikin kaltaiseen asemaan. Modernistien näkökulmasta Armstrongin vuosisadan alusta periytynyt tapa esiintyä, kyseenalainen tapa käyttää huumoria ja usein musiikillisesti kevyt materiaali leimattiin setätuomoiluksi, siis alentuvaksi anteeksipyytelyksi valkoisten hallitseman viihdeteollisuuden rasististen käytäntöjen edessä. Armstrong ja trumpetisti Dizzy Gillespie ajautuivat musiikkilehtien palstoilla vuosia kestäneeseen sanaharkkaan, joka päättyi julkiseen sovintoon vasta 1950-luvun lopulla. Toisaalta mustan yhteisön konservatiivisella laidalla Armstrongin levyttämät gospel-kappaleet herättivät vastustusta mustien kirkonmiesten suunnalta.
Edellä mainittujen teemojen lisäksi kirjassa käsitellään laajasti myös Armstrongin suhdetta managereihinsa, erityisesti epämääräisen Joe Glaserin ja Armstrongin läheinen suhde käydään läpi tarkasti. Kirja piirtää värikkään kuvan aikakauden viihdebisneksestä, jonka pyörittämisessä mafialla oli oma merkittävä osansa. Yhdysvaltojen ankara rasismi tulee esille erityisesti Etelävaltioihin suuntautuvien kiertueiden yhteydessä. Vaikka kirjassa ei ole diskografiaa, esittelee Riccardi varsin perusteellisesti Armstrongin levytyssessioita ja nostaa sieltä esille monia hienoja äänityksiä, jotka ainakin minulle olivat aiemmin aivan tuntematonta musiikkia.
Armstrongin arkiston ja kotimuseon tutkijana Riccardi suhtautuu ymmärtävästi tutkimuskohteeseensa ja pyrkii korostamaan tämän innovaattorin asemaa. Myötämielisestä asenteesta huolimatta Riccardi onnistuu luomaan Armstrongista realistisen kuvan, jossa Armstrong näyttäytyy elävänä ja moniulotteisena ihmisenä. Riccardi ei esimerkiksi mitenkään piilottele vaikkapa Armstrongin innokasta pilvenpolttoa tai vilkkaita naissuhteita jopa suuren rakkautensa eli neljännen ja viimeisen vaimonsa Lucille Wilsonin selän takana.
Palaan myöhemmin Riccardin trilogian ensimmäiseen osaan ja Armstrongin viimeisiin vuosikymmeniin. Luin tämän kirjan Amazonin Kindle-versiona.
Ricky Riccardi: Heart Full of Rhythm: The Big Band Years of Louis Armstrong (Oxford University Press, 2020)
Lue lisää:
Vastaa