Vuonna 1913 Tukholmassa esiintyy ensimmäisen kerran mustia amerikkalaisia muusikoita, jotka soittavat muun muassa ragtime-musiikkia. Kuusi vuotta myöhemmin joukko ruotsalaisia muusikoita Ernst Rolfin johdolla levyttää Lontoossa nimellä Svensk Jazz Band ja ensimmäiset huolestuneet kirjoittajat ehtivät lehdistössä jo paheksumaan tätä uutta ja eksoottista musiikinlajia.

Nämä kuuluvat niiden varhaisimpien faktojen joukkoon, joista Jan Bruér lähtee liikkeelle kirjassaan ”Jazz i Sverige. De första hundra året ”. Ruotsalaisen jazztutkimuksen veteraani Bruér on kirjoittanut jazzista jo 1950-luvun puolivälistä lähtien ja hänen väitöskirjansa ”Guldår och krisår” käsitteli ruotsalaisen jazzin vaiheita 1950- ja 1960 -luvuilla. Bruér vastasi myös Caprice Recordsin julkaisemasta laajasta levysarjasta ”Svensk jazzhistoria” ja hänen muutama vuosi sitten ilmestynyt erinomainen Lars Gullin -elämäkertansa on esitelty tässäkin blogissa (klikkaa: ”Lars Gullin. Saxofonist och kompositör”).

Tätä vuosikymmeniä jatkunutta työtään jazztutkimuksen alalla Bruér nyt hyödyntää uudessa kirjassaan, joka nimensä mukaisesti kartoittaa ruotsalaisen jazzin historiaa aivan alusta nykypäiviin saakka. Kyse ei kuitenkaan ole varsinaisesta jazzhistoriasta, vaan jostain hieman hankalasti lokeroitavasta tietokirjasta, jossa historiallinen tutkimustieto, muusikoiden haastattelut, ajankuvat ja lehtileikkeistä poimitut tiedonmuruset yhdistyvät.

Kirja seuraa jazzin vaiheita Ruotsissa tietenkin kronologisesti ja se on jaettu kolmeentoista päälukuun, jotka ajanjaksosta riippuen etenevät viisi tai kymmenen vuotta historiassa. Kaikki luvut noudattavat samaa kaavaa, josta otan esimerkiksi luvun ”1980-1989. Bebop revival och nya jazzstjärnor”. Luku alkaa muutaman sivun historiallisella katsauksella, joka tässä tapauksessa nostaa esille tuoreita yhtyeitä (kuten Mwendo Dawa ja Egba) ja monien jo vakiintuneiden hahmojen bebopia kohtaan heränneen uuden kiinnostuksen. Myös digitaalisesti äänitetyn ja tallennetun musiikin esiinmarssi saa luvussa huomiota.

Luvun haastateltava on pianisti Bobo Stenson, joka käy vuonna 2023 tehdyssä laajassa ja erittäinen mielenkiintoisessa haastattelussa läpi koko uransa. Luvun kolmas osa koostuu lähinnä lehdistä poimituista pikku-uutisista tai ajankohtaisista keskustelunaiheista. Lukijaa muistutetaan esimerkiksi siitä, että Per Henrik Wallin esiintyi Kalkutan jazzfestivaaleilla helmikuussa 1982 tai että nuori pianisti Esbjörn Svensson sai vuonna 1986 innostuneen vastaanoton Västeråsissa.

”Jazz i Sverige. De första hundra året ” on kookas ja fyysisesti painava teos, jota tuskin on tarkoitettukaan kannesta kanteen järjestyksessä luettavaksi, ainakaan näitä pikku-uutisten osuuksia. En siis itsekään ole kirjaa aivan kokonaan lukenut, mutta sen verran paljon kuitenkin, että uskallan nostaa haastattelut ja jazzelämän muutoksia avaavat historiakatsaukset kirjan kiiinnostavimmiksi sisällöiksi. Kun kirjan ottaa käteensä levyhyllyn äärellä tai suoratoistopalvelun tarjontaa selaillessa, löytää sekä uusia näkökulmia vanhoihin tuttuihin levyihin että aivan uutta kuunneltavaa.

Jan Bruér: Jazz i Sverige. De första hundra året (Ejeby Förlag, 2024)