Jazzpastorinakin tunnettu jazztoimittaja sekä mielenterveyden ja vankeinhoidon alalla työskennellyt Markku Salo on kirjoittanut väkevän kirjan väkevästä aiheesta. “Orjalauluista hiphoppin” kokoaa kansiensa väliin (yli 500 sivulle) tulokset vuosikymmeniä kestäneestä jazzin ja mustan musiikin hengellisyyden opiskelusta.

Nimensä mukaisesti kirja lähtee liikkeelle Yhdysvaltojen mustan väestön orjuuden ajasta ja erityisesti siitä vaiheesta, kun musta musiikki ensimmäistä kertaa levittäytyi myös valkoisten kuultavaksi spirituaaleja esittäneiden kuorojen (esimerkiksi Fisk Jubilee Singers) välityksellä. Siitä matka jatkuu bluesin ja hengellisyyden yhteyksiin nostamalla esille ns. kitaraevankelistoja, kuten Son House ja Blind Willie Johnson, jotka pyrkivät yhdistämään hengellisyyden ja paheellisena pidetyn bluesin. Kirja käsittelee myös gospelin syntyvaiheita ja uuden gospelin kehittäjiä, esimerkiksi Mahalia Jacksonin ja James Clevelandin vaiheita esitellään. Lopussa kirja tarkastelee vielä hiphopin hengellisiä puolia erityisesti Lecrae Devaughn Mooren kautta. 

Varhaisen mustan musiikin ja hiphopin välissä on kirjan jazzia käsittelevä osuus. Se valtaa kirjan sivumäärästä noin puolet, mikä on toki luontevaa, kun kirjoittaja tunnetaan nimenomaan jazzpastorina. Salo on valinnut lähempään tarkasteluun kaksitoista jazzmuusikkoa, joiden elämään ja musiikkiin hengellinen etsiminen on kuulunut.

Vanhemman jazzin puolelta mukana ovat Duke Ellington ja Mary Lou Williams ja hard bopista ponnistaneista Charles Mingus ja Yusef Lateef. Free jazzin uranuurtajista esittelyyn on valittu John Coltrane, Alice Coltrane, Don Cherry ja Albert Ayler. Lisäksi omintakeisen yhteisön rakentanut Sun Ra, Chicagon AACM:n voimahahmot Muhal Richard Abrams ja Art Ensemble of Chicago -yhtye sekä basisti William Parker saavat omat jaksonsa. Salo on koonnut jokaisesta edellä mainitusta muusikosta esittelyn, jossa painopiste on hengelliseksi määriteltävässä tuotannossa ja ajattelussa. Kun vuosikymmenten elämäntyö tiivistyy muutaman kymmenen sivun mittaiseksi pienoiselämäkerraksi, vauhti voi välillä olla hengästyttävää levyjen ja asiaan osallisten henkilöiden nimien seuratessa toisiaan nopeaa tahtia.

Kirjan päähenkilöt, siis kirjassa esiteltävät muusikot, elävät elämäänsä jatkuvien ristiriitojen keskellä. Tällaisia ihmisiä riivaavia ristiriitoja virittyy jatkuvasti vaikkapa bluesin ja gospelin, laajemmin maallisen ja hengellisen, valkoisen ja mustan, kaupallisen viihdekulttuurin ja taiteellisesti omaehtoisen ilmaisun välille. Näiden ristiriitojen sekä rasismin ja vaikkapa alkoholin ja huumeiden keskellä muusikot hakevat ratkaisua hengellisestä etsimisestä, aluksi erityisesti mustien kristillisistä kirkoista, mutta myöhemmin myös islamista tai idän uskonnoista ja erilaisista esoteerista opeista. 

Markku Salo on rakentanut kirjansa ulkoisesti tutkimuksen muotoon. Siinä on looginen, tässä tapauksessa suurin piirtein kronologisesti mustan musiikin vaiheita seuraava rakenne. Kirjassa on laaja kirjallisuusluettelo, joka osaltaan paljastaa sen valtavan työn, jonka Salo on kirjaa kirjoittaessaan tehnyt. Salo käyttää myös laajasti lähdeviitteitä. Lukija voi siis halutessaan tarkistaa kirjan väitteitä lähteistä. Lisäksi Salo hyödyntää monia haastatteluja, joita hän on vuosien varrella päässyt tekemään.

Näistä tutkimuksellisista ansioista huolimatta Salo ei ole kirjoittanut kirjaa kokonaan tutkijan otteella, vaan hän kirjoittaa myös osallisen otteella. Kirja kuvaa siis samalla Salon omaa hengellistä etsintää eli hän ei aina ole objektiivinen tarkkailija, vaan julistaja kuvaamiensa julistajien joukossa. Otan tästä esimerkiksi yhden oudon heiton. Kun Salo kirjoittaa Duke Ellingtonin kirkkokonserteista (“Sacred Concerts”), hän tyrmää jazzhistorioitsija James Lincoln Collierin epäilevät arviot kummallisesti (s.200): “Hyvä mies, olisit mennyt ja tehnyt kaiken paremmin – kun olit kaikesta niin hyvin perillä!” Yleistettynä tällainen asenne vetäisi pohjan pois aivan kaikelta taidekritiikiltä, myös tältä minun vaatimattomalta arvioltani.

“Orjalauluista hiphoppiin” käsittelee vaikeasti määriteltävää asiaa. Ehkä siksi kirja on paikoin varsin hankalaa luettavaa, aina useampikaan lukukerta ei auttanut ymmärtämään. Otan tähän vielä toisen sitaatin Ellingtonin musiikkia käsittelevästä luvusta. Näyte kuvastelee kirjan tyyliä laajemminkin (s.195): “Tärkeää on ennen kaikkea se, ettei esityksen ominaislaatua voi vähätellä hengellisen musiikin ilmaisussa. Korkeintaan voidaan asettaa kysymyksen alaiseksi se, voidaanko sen yhteydessä puhua suomalaisittain `esityksestä` tai ainakin sen merkitystä tulisi täsmentää yhteisön osallistumisen ja pyhän kokemisen suuntiin”. Ehkä tajuan sitaatin jollain tasolla omassa kontekstissaan, mutta onhan tuollainen jargon kaikkea muuta kuin yleistajuista.

Näistä napinoista huolimatta “Orjalauluista hiphoppiin” on ansiokas teos. Se tuo suomen kielelle paljon sellaista mustan musiikin historiaa, jota ei aikaisemmin ole ollut mahdollista suomeksi lukea. Se tarkastelee musiikkia näkökulmasta, josta kulttuurin ilmiöitä on ollut epämuodikasta tarkastella, siis hengellisyyden ja uskonnollisen etsimisen näkökulmasta. Kirjan loppupuolella haastattelut esimerkiksi Muhal Richard Abramsin ja Art Ensemble of Chicagon jäsenten kanssa tuovat tekstiin annoksen omakohtaisuuden lämpöä. Salo on myös koonnut mainoita levylistoja jokaisen luvun loppuun ja kuulijalla on näin mahdollista tehdä itse löytöjä ja omin korvin kuunnella käsiteltävää musiikkia.

Markku Salo: Orjalauluista hiphoppiin – mustan musiikin sielua etsimässä (Aviador, 2024)