”Svengi on musiikillinen järjestelmä, joka synnyttää iloa, euforiaa ja optimismia.” Tällaisella svengin määritelmällä amerikkalainen rumpali Billy Hart avaa uuden elämäkertakirjansa, jonka Hart on työstänyt yhdessä yhteistyökumppaninsa, pianisti ja jazzkirjoittaja Ethan Iversonin kanssa. Svengi, rumpujen soittamisen ykstyiskohdat ja muut amerikkalaisen klassisen musiikin (kuten Hart jazzia kutsuu) keskeiset elementit heräävät eloon kirjassa, jonka Iverson on haastattelujen pohjalta kirjoittanut, kuitenkin Hartin oman kertojan äänen koko ajan säilyttäen.

Hart syntyi marraskuussa 1940 Washington D.C:ssä koulutettuun ja keskiluokkaiseen perheeseen, jonka äiti Ira työskenteli verovirkailijana. Sen sijaan Hartin isä William ajoi taksia matematiikan tutkinnostaan huolimatta. Hän oli eronnut valtionhallinnon palveluksesta, kun huomasi, että mustana virkamiehenä hänen mahdollisuudet ylennyksiin olivat rajalliset.

Suvun musiikillinen tausta liittyi ensin isän äidin Violan kautta vahvasti klassiseen musiikkiin. Viola oli konserttipianisti, joka oli säestänyt tunnetta laulajaa Marian Andersonia ja johdatti pojanpoikansa klassisen musiikin maailmaan levykokoelmansa kautta.

Oman soittamisensa Hart aloitti kouluorkesterin rumpalina. Tosin alku oli vaikeaa, sillä opettajat eivät pitäneet nuorta Hartia tarpeeksi hyvänä ja tämä pääsi mukaan vain hankkimalla itse oman soittimensa äidinpuoleisen isoäitinsä avustuksella. Hart sai isoäidiltään myös ensimmäisen jazzlevynsä, jolla Jo Jones soitti rumpuja. Hart kertoo uransa alkuvaiheista varsin yksityiskohtaisen tarkasti, tärkeiden levyjen kuuntelusta, ensimmäisistä yhtyeistä ja vaivalloisesta tiestä palkattuihin keikkoihin rumpalina, joista ensimmäinen merkittävä oli jäsenyys laulaja Shirley Hornin yhtyeessä.

Lista Hartin myöhemmistä työantajista on komea: Jimmy Smith, Wes Montgomery, Miles Davis, McCoy Tyner, Herbie Hancock ja Stan Getz. Hart on sikäli mielenkiintoinen ja rajoja ylittävä muusikko, että hänellä oli aktiivisia ja arvostavia yhteyksiä myös jazzin avantgardeen. Hän soitti mm. Pharoah Sandersin levyillä ja kokosi ensimmäiselle soololevylleen ”Enchance” (Horizon, 1977) jännittävän kokoonpanon, johon kuuluivat mm. saksofonisti Dewey Redman ja Oliver Lake, pianisti Don Pullen ja basisti Dave Holland. Stan Getz kommentoi äimästyneenä kokoonpanoa: ”What the fuck was that?”.

Kirjassa on laaja luettelo sadoista albumeista, joilla Hart on ollut rivimiehenä mukana. Ethan Iverson on poiminut joukosta keskeisimpiä ja kommentoinut niitä lyhyesti. Myös Jukkis Uotilan (”The Herbie Hancock Legacy feat. Billy Hart”) ja Jarmo Savolaisen albumit (”First Sight” ja ”True Image”) ovat tietenkin listalla, mutta niitä Iverson ei ole erikseen kommentoinut. ”Oceans of Time” kiinnostava, levyjen ja erityisesti rumpaleiden kuunteluun innostava kertomus jazzin vaiheista aina 1950-luvulta lähtien.

Luin kirjan Amazonin sähköisenä Kindle-versiona.

Billy Hart & Ethan Iverson: Oceans of Time: The Musical Autobiography of Billy Hart (Cymbal Press, 2025)