Kitaristi Bill Frisell syntyi vuonna 1951 Baltimoressa, mutta perhe muutti isän biokemistin uran takia pian pojan syntymän jälkeen Denveriin, josta tuli Frisellin lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunki. Isän isovanhemmat olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin Ruotsista 1900-luvun alussa, kun äidin puoleisen suvun Amerikan juuret ulottuvat 1700-luvulle saakka. Akateeminen ja keskiluokkainen perhe tuki pojan musiikaalisia taipumuksia ja Frisell soitti klarinettia niin vakavasti, että aloitti lukion jälkeen klassiset musiikkiopinnot klarinetti pääaineena.

Kitara oli kuitenkin Frisellin vapauden valtakunta, rockin, Beatlesin ja Bob Dylanin instrumentti ja lopulta Frisellin todellinen musiikillinen intohimo. Rockin ja kitaran kautta löytyi Wes Montgomery ja erityisesti Jim Hall, varhainen esikuva ja sittemmin opettajakin. Frisellin uran alkuvuosiin 1970-luvulla kuului paljon hapuilua ja musiikillisen suunnan hakemista, kuten kaksi erillistä opiskelujaksoa Berklee College of Musicissa. Vuonna 1978 Frisell muutti kokonaiseksi vuodeksi Belgiaan, jossa hän soitti ensimmäisen levytyksensä belgialaisen pianisti Michel Herrin levyllä. Frisell sai myös ensimmäisen kontaktinsa myöhemmin tärkeään ECM-levymerkkiin, kun hän oli mukana saksalaisen basistin Eberhard Weberin albumilla ”Fluid Rustle”. Frisell ei kuitenkaan ollut tyytyväinen panokseensa levyllä. ECM:n voimahahmo Manfred Eicher oli hänkin tyytymätön ja kaipaili John Abercrombieta kitaristiksi.

Frisellin myöhemmän elämän kannalta Belgian vuodessa merkittävintä oli tutustuminen italialaiseen Carole d`Invernoon, jonka kanssa Frisell muutti vuonna 1979 New Yorkiin ja meni pian naimisiin. Kotimaassa Frisellin ura sai merkittävästi lisäpotkua, kun hän pääsi mukaan rumpali Paul Motianin yhtyeisiin. Motianin kautta myös yhteys ECM:ään palautui ensiyritystä onnistuneemmissa merkeissä ja Frisellin debyyttialbumi ”In Line” ilmestyi vuonna 1983.

”But what will you write about? I mean, there haven´t been any fights, or anything. And all I´ve done is stay married to the same woman for past forty-five years.” Näin Frisell ihmetteli elämäkerran kirjoittajalle, brittiläiselle toimittajalle Philip Watsonille. Sitaatti kertoo paitsi Frisellin vaatimattomasta luonteesta, myös siitä haasteesta, jonka edessä Watson oli kirjaa kirjoittaessaan. Frisell on pohjimiltaan hyvin ujo persoona ja äärimmäisen tunnollinen taiteilija, joka kiertää jatkuvasti keikoilla ympäri maailmaa, levyttää todella ahkerasti ja samalla yrittää pitää yhteyttä perheeseensä. Frisellin elämässä ei ei ole tuhoisia riippuvaisuuksia, ei naisseikkailuja eikä muitakaan otsikoihin nousevia skandaaleja, joista monet muut taitelijaelämäkerrat ammentavat dramatiikkaa. Watsonin tehtävä oli siis kirjoittaa kiinnostavasti kunnollisen taiteilijan elämän vaiheista ja siinä onnistuu keskittymällä musiikkiin.

Frisellin elämässä ei ei ole tuhoisia riippuvaisuuksia, ei naisseikkailuja eikä muitakaan otsikoihin nousevia skandaaleja, joista monet muut taitelijaelämäkerrat ammentavat dramatiikkaa.

Jotta kirja ei olisi pelkkä levytysten ja kiertueiden luettelo, Watson on päätynyt kahteen rakenteelliseen ratkaisuun. Ensinnäkin Watson katkaisee kronologian tiettyyn teemaan keskittyvillä luvuilla. Oman käsittelynsä saavat esimerkiksi Frisellin omaperäisen soundin ulottuvuudet, hänen laaja kitarakokoelmansa (”I don´t cheat on my wife. But with guitars, I´m very promiscuous.”) ja suhde visuaalisiin taiteisiin, siis kuvataiteeseen, sarjakuviin, elokuvaan ja valokuviin.

Toisena keinona Watson kuuntelee Frisellin levyjä ja keskustelee niistä Frisellin musiikkia eri tavoin seuranneiden ihmisten kanssa. Nämä jaksot kulkevat kirjassa nimellä ”Counterpoint”. Esimerkiksi tuottaja Hal Willner kuuntelee ja kommentoi levyä ”Lookout fot Hope”, Bad Plus -trion jäsenet istuvat ”Where in the World?” -levyn äärellä ja Paul Simon jakaa vaikutelmiaan ”The Intercontinentials”-levystä.

Kirjan alaotsikkko,”The guitarist who changed the sound of American music”, viittaa Frisellin suureen vaikutukseen nykypäivän musiikissa. Vaikutus ulottuu paljon jazzia laajemmalle, sillä Frisell ei oikeastaan koskaan ole ollut perinteisessä mielessä jazzkitaristi. ”Bill Frisell, Beautiful Dreamer” kertoo perusteellisesti Frisellin matkan Denveristä rockin, jazzin ja avantgarden kautta amerikkalaisen musiikin eri muotojen synteesiin, jota joskus myös Americanaksi kutsutaan. Kirja houkuttelee kuuntelemaan musiikkia, mikä on onnistuneen musiikkikirjan tuntomerkki. Diskografia olisi helpottnut Frisellin laajan levytystuotannon seuraamista.

Philip Watson: Bill Frisell. Beautiful Dreamer. Faber 2022