Pianisti Cecil Taylor (1929 – 2018) on free jazzin ja avantgarden massiivinen jättiläinen, jonka kompleksinen musiikki on tarjonnut omalle kuuntelulleni pitkäaikaisen haasteen. Muistelen törmänneeni Tayloriin ensimmäisen kerran 1970-luvun lopulla, kun silloin vielä ilmestynyt Rytmi-lehti julkaisi järjestämänsä kirjoituskilpailun voittaneen Lasse Dahlqvistin laajan artikkelin nimeltä “Tinkimätön Cecil Taylor”. (Skannasin yhä lukemisen arvoisen artikkelin ja se löytyy täältä: Tinkimätön Cecil Taylor.) Ensimmäiset Taylor-levyni hankin vasta artikkelin ilmestymisen jälkeen, ensin kai Kööpenhaminassa vuonna 1962 äänitetyn “Nefertiti, the Beautiful One Has Come” ja sitten sooloalbumin “Silent Tongues”.

Levyjä kertyi hyllyyn vuosien mittaan ja kuuntelin niitä aina silloin tällöin kausiluontoisesti. Onnistuin kuulemaan Tayloria kolmessa konsertissakin, ensin Turun Sibelius-museon soolokonsertissa 1980-luvun puolivälissä ja sitten 1990-luvun lopulla Raahen Rantajatseilla. Raahessa Taylor esiintyi kahdessa konsertissa eurooppalaisista muusikoista koostuneen kvintettinsä kanssa. Vaikka varsinkin Turun konsertti jäi vahvana mieleen, on Taylorin musiikki ollut itselleni kaikkein vaativinta jazzia kuunneltavaksi pelkästään kappaleiden pitkän keston vuoksi.

Äskettäin om ilmestynyt ensimmäinen laaja Taylor-elämäkerta, amerikkalaisen musiikkijournalistin Philip Freemanin “In the Brewing Luminous: The Life & Music of Cecil Taylor”. Teos tarjoaa Taylorin elämänvaiheiden ohella myös apua hänen valtavan laajan tuotannon sulatteluun. “In the Brewing Luminous” on perinteinen elämä ja teokset -elämäkerta, jossa painopiste on vahvasti nimenomaan Taylorin teoksissa, siis esiintymisissä ja levytyksissä. Vastaavasti Taylorin yksityinen persoona ja vaikkapa läheiset ihmiset saavat kirjassa hyvin pienen tilan. Juoruja ja anekdootteja etsivä lukija joutuu pettymään odotuksissaan.

Cecil Taylor syntyi New Yorkissa 25.3.1929. Hän varttui keskiluokkaisen perheen ainoana lapsena, jonka kulttuuriseen kasvamiseen äiti Almeida Taylor vaikutti vahvasti emotionaalisesta kylmyydestään huolimatta. Äiti luki nuorelle Taylorille Schopenhauerin filosofiaa, vei museoihin ja konsertteihin sekä hankki soitonopettajan. Juuri varakkaasta suvusta tulevan äidin määrätietoisuus istutti nuoren pianistin mieleen näkemyksen, jonka mukaan hänen kutsumuksenaan on kaikkia kompromisseja kaihtavan vakavan taiteilijan ura. 

Taylor vei tinkimättömyytensä niin pitkälle, että Steve Lacyn sanoin häntä pidettiin 1950-luvun muusikkopiireissä suorastaan musiikillisena terroristina. Taylor ei todellakaan tehnyt tietään helpoksi jazzbisneksen, siis klubien, festivaalien ja levy-yhtiöiden maailmassa. Sitkeällä työllä Taylor kuitenkin raivasi tiensä jazzin huipulle, kriitikkoäänestysten kärkisijoille sekä merkittävien apurahojen ja musiikkipalkintojen saajaksi. Esimerkiksi Whitney-museo New Yorkissa esitteli vuonna 2016 Taylorin uraa ja taidetta laajan näyttelyn, dokumenttielokuvan ja konserttisarjan avulla pari vuotta ennen pianistin kuolemaa. 

Freeman on nähnyt valtavasti vaivaa kaivaessaan Taylorin esiintymisiä vuosikymmenten ajalta, mutta vieläkin vaikuttavampaa on kirjoittajan perusteellinen paneutuminen Taylorin laajaan levytystuotantoon 1950-luvun lopulta 2010-luvun alkuun. Freeman on taitava kirjoittaja ja hän onnistuu kuvaamaan Taylorin musiikkia yllättävän hienosti ja monipuolisesti. Otan tähän näytteeksi yhden sitaatin. “The pianist´s solo … is a shuddering avalanche of notes, like someone hurling a tray of glasses down a marble staircase, but beautiful”.  Tosin Freemankin joutuu paikoin tunnustamaan sanansa pieniksi Taylorin taiteen edessä ja turvautumaan luonnonilmiöitä kuvaavien käsitteiden käyttöön, varsinkin Taylorin kymmeniä minuutteja kestäviä konserttiäänityksiä analysoidessaan.

Philip Freeman: In the Brewing Luminous: The Life & Music of Cecil Taylor (Wolke Verlag, 2024)