Amerikkalainen journalisti, kirjailija ja Burning Ambulance -kulttuurisivuston perustajiin kuuluva Philip Freeman on nimennyt uusimman kirjansa osuvasti Thelonious Monkin ainoan tunnetun valssin mukaan. Kirja käsittelee nykypäivän jazzin suuntauksia, joiden moniulotteinen ja usein karhea pinta kätkee alleen rujoa ja epäsovinnaista kauneutta.

Freeman jakaa kirjansa viiteen jaksoon, joiden avulla hän pyrkii hahmottamaan nykyjazzin kenttää. Jokaisessa jaksolla Freeman nostaa esille joukon keskeisiä muusikoita, joiden toimintaan hän luo tarkemman katseen esittelemällä muusikoiden uran vaiheita ja keskeisiä levytyksiä. Muusikoiden oma ääni pääsee usein esille haastattelujen kautta, joita Freeman on tehnyt ilmeisen ahkerasti.

Freeman kirjoittaa journalistin otteella ymmärrettävästi ja välttää vaikeaselkoista taidejargonia. Erityisen kiinnostavasti hän kuvailee kokemuksiaan konserteissa, klubeilla ja muissa kulttuuritiloissa. Nämä kuvaukset on kirjoitettu niin eloisasti, että näin suomalaisen pikkukaupungin näkökulmasta tunnen jopa kateutta suurkaupunkien loputonta musiikkitarjontaa kohtaan. Ajallisesti kirja ulottuu 2000-luvun alusta nykypäivään ja koronan mukanaan tuomiin vaikeuksiin saakka.

Ensimmäinen jakso esittelee jazzmuusikoita, jotka mieluusti tunnustavat itse olevansa jazzmuusikoita ja myös näyttävät sellaisilta; ”They wear tailored suits on stage, or jackets, button-down shirts and trousers at least.” Heidän musiikin maallikkokin tunnistaa helposti jazziksi. Tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi J.D. Allen, Jeremy Pelt, Ethan Iverson ja Jason Moran.

Toinen jakso liikkuu jazzin ja sävelletyn nykymusiikin rajoilla ja sana jazz kuvaa usein huonosti tätä musiikkia. Vijay Iyer, Mary Halvorsen ja Tyshawn Sorey ovat tämän jakson muusikoita. Kolmas osa käsittelee brittiläisen ja eteläafrikkalaisen jazzin uusia nimiä sekä John Coltranen ja Albert Aylerin jalanjäljissä kulkevia ”spirituaalisen” jazzin soittajia. Esille pääsevät mm. Shabaka Hutchings, Nubya Garcia, Nduduzo Makhathini ja Kamasi Washington.

Neljännessä osassa vuoron saa viisi trumpetistia, joita yhdistävä kiinnostus hip-hopiin kuuluu musiikissakin eli Ambrose Akinmusire, Christian Scott aTunde Adjuah, Keyon Harrold, Theo Croker ja Marquis Hill. Viimeinen jakson yhteinen teema on ehkä vaikeimmin määriteltävissä, mutta jaksossa esiteltävät muusikot soittavat raakaa, poliittisesti suuntautuvaa, Yhdysvaltojen nykypäivän kipeää todellisuutta vihaisestikin kommentoivaa musiikkia. Heitä ovat esimerkiksi Jaimie Branch, James Brandon Lewis ja Moor Mother.

Kuten jo edellä esimerkkeinä mainitut nimetkin kertovat, kertoo ”Ugly Beauty” lähes kokonaan amerikkalaisesta jazzista, vain pieni kurkistus Lontooseen ja Etelä-Afrikkaan laajentaa näkökulmaa Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Rajauksestaan huolimatta ”Ugly Beauty” on niin onnistunut teos, että se innostaa lukijaa (ainakin siis minua) kuuntelemaan musiikkia ja löytämään uusia muusikoita, uusia näkökulmia.

Ja niitä, joita jazzin laaja kenttä pelottaa tai joille itse jazzin käsite on jäänyt epäselväksi, Freeman lohduttaa: ”From my point of view, though, the word ”jazz” is not a box or an envelope; it’s an umbrella, or a house. All who wish to stand under it, or live within it, are welcome.”

Philip Freeman: Ugly Beauty. Jazz in the 21st Century (Zero Books, 2021)

Kirjahyllystä löytyy myös toinen Freemanin kirja ”Running the Voodoo Down. The Electric Music of Miles Davis” (Backbeat Books), joka siis käsittelee Miles Davisin sähköisen kauden musiikkia. Huomaan, että kirja pitäisi lukea uudelleen.