Vuodenvaihteen ja alkuvuoden ajan olen lukenut amerikkalaisen jazztutkijan Ricky Riccardin kirjoittaman Louis Armstrong -elämäkerran kaikki kolme osaa. Riccardi aloitti trilogiansa nyt esittelyssä olevalla teoksella ”What a Wonderful World. The Magic of Louis Armstrong’s Later Years”, joka keskittyy Armstrongin elämän ja uran viimeisiin vuosikymmeniin, siis ajanjaksoon noin vuodesta 1947 aina Armstrongin kuolemaan saakka vuonna 1971. Olen jo aiemmin esitellyt trilogian muut osat, joista ”Heart Full of Rhythm: The Big Band Years of Louis Armstrong” käsittelee aikaa vuoden 1929 tienoilta vuoteen 1947 ja viimeinen osa ”Stomp Off, Let’s Go” paneutuu Armstrongin elämän ja uran alkuvaiheisiin.

Vuosi 1947 oli Armstrongin uralla merkittävä käännekohta, sillä tuolloin big bandien kultakausi alkoi olla lopussa ja myös Armstrong joutui luopumaan omasta isosta orkesterista. Big bandin sijaan Armstrongin tärkeimmäksi kokoonpanoksi ja työympäristöksi muotoutui sekstetti, joka kulki nimellä All Stars, sillä sekstetissä soitti Earl Hinesin ja Jack Teagardenin kaltaisia merkittäviä jazztähtiä. Vaikka yhtyeen muusikot olivat myöhemmin yleensä vähemmän tunnettuja nimiä, sekstetti kulki tunnettiin nimellä All Stars aivan loppuun saakka.

Big bandien valtakauden päättymisen lisäksi Armstrongin uraan vaikutti myös toinen suuri musiikkiteollisuuden murros eli LP-levyjen esiinmarssi. Vuonna 1954 Armstrong levytti CBS:lle albumin ”Louis Armstrong Plays W.C. Handy” tuottaja George Avakianin johdolla. Tämän epäilemättä Armstrongin hienoimman albumin vaiheita kirjassa käydään ilahduttavan laajasti läpi.

Armstrong levytti Avakianin kanssa vielä toisenkin hienon albumin eli Fats Wallerin musiikkiin keskittyvän ”Satch Plays Fats”, mutta lopulta yhteistyö katkesi, kun Armstrongin manageri Joe Glaser oli haluton sitomaan suojattiaan pitkäaikaiseen sopimussuhteeseen CBS:n kanssa. Toki tämänkin jälkeen Armstrong julkaisi onnistuneita albumikokonaisuuksia esimerkiksi Ella Fitzgeraldin ja Duke Ellingtonin kanssa, mutta väkisinkin tulee pohtineeksi, millaista musiikkia Avakianin ja Armstrongin yhteistyö olisikaan voinut jatkuessaan tuottaa.

Louis Armstrong oli suosittu muusikko, näyttelijä ja koomikko, joka ainakin kriitikoiden ja nuoren polven vihaisten jazzmuusikoiden mielestä oli jäänyt esiintymistavoiltaan ja asenteiltaan pahasti ajastaan jälkeen. Syyskuussa 1957 Armstrong kuitenkin yllätti kaikki ottamalla lehtihaastattelussa voimakkaasti kantaa Arkansasin Little Rockin koulujen rotuerottelutapaukseen. Koululaisten kohtaama rasismi kosketti Armstrongia ja hän syytti presidentti Dwight Eisenhoweria kaksinaamaiseksi pelkuriksi. Lausunnosta nousi kova kohu ja jopa Armstrongin levyjen ostoboikottia puuhattiin. Kun Eisenhower lopulta lähetti liittovaltion joukkoja turvaamaan mustien koululaisten koulunkäyntiä, Armstrong muutti asenteensa presidenttiä kohtaan ja lähetti tälle kiittelevän sähkeen. Lopulta Armstrong ei saanut kannanotostaan kaipaamaansa arvostusta muilta mustilta muusikoilta ja asia jäi vaivaamaan Armstrongin mieltä loppuelämäksi.

Armstrong oli suorastaan addiktoitunut työhönsä ja hän esiintyi lähes jatkuvasti niin ulkomailla (Euroopan lisäksi myös Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Lähi-idässä) kuin pitkillä yhden illan konserttien kiertueilla kotimaassaan. Manageri Joe Glaseria on usein syytetty näiden loputtomien kiertueiden myymisestä ja Armstrongin hyväksikäyttämisestä, mutta Riccardi tekee selväksi, että nimenomaan Armstrong itse ei osannut asettua paikoilleen, vaan halusi esiintyä suorastaan pakonomaisesti. Lopulta kiertäminen ja muutenkin epäterveelliset elämäntavat (mm. ulostuslääke Swiss-Kriss ja marihuana) vaativat veronsa ja Armstrongin terveys romahti vuonna 1968. Vaikka pakollinen lepo nosti mestarin vielä muutaman kerran esiintymään, terveys ei enää kestänyt ja Armstrong kuoli 6.7.1971 kotonaan New Yorkissa.

Kokonaisuutena Riccardin elämäkerta kuvaa aivan uskomattoman matkan, jonka Louis Armstrong kulki New Orleansin köyhistä kortteleista jazzin innovaattoriksi, elokuvanäyttelijäksi, koomikoksi, pop-tähdeksi levymyyntitilastojen huipulle (vuoden 1965 ”Hello, Dolly!” syrjäytti huipulta Beatlesin) sekä niin presidenttien, kuninkaallisten kuin paavinkin vieraaksi.

Ricky Riccardi: What a Wonderful World. The Magic of Louis Armstrong’s Later Years (Pantheon Books, 2011)

Luin tämän trilogian ensimmäisen osan oikeana kirjana, jonka löysin edullisesti hyväkuntoisena Pääkaupunkiseudun kierrätyskeskuksen verkkokaupasta.