Yksi muusikko, yksi instrumentti, yhden taiteilijan visio ja tavoitteena soololevy, siitä  asetelma, joka ainakin kotisohvalta käsin kuulostaa vaativalta. Yhdellä soittimella, ilman apua ei saa muista muusikoista tai soittimista, on epäilemättä vaikeaa rakentaa moni-ilmeinen ja kuulijan mielenkiintoa kannatteleva kokonaisuus.

Pianomusiikilla on jazzin piirissä tietenkin pisimmät sooloperinteet, jotka juontavat juurensa aina varhaisen jazzin alkuhämäriin ragtimen, stridepianon ja boogie-woogien aikoihin. Lisäksi klassisen musiikin käytännöt antanevat nekin hyvää selkänojaa pianisteille.

Muillakin soittimilla tehdään soololevyjä, mistä osoituksena on nyt esittelyssä kolme kotimaista sooloprojektia. Basisti Ville Rauhalan levy on jo vuodelta 2010, pianisti-säveltäjä Sid Hillen viime vuodelta ja kitaristi Heikki Ruokankaan uutuus on aivan uunituore.

Ville Rauhala: Freedom – Eight Episodes (Lumpeela Julkaisut, 2010)
Ville Rauhala; kontrabasso, Petteri Parviainen; luuttu, lyömäsoittimet Simo Laihonen; bongorummut

Ostin Ville Rauhalan levyn Black Motor -trion Tornion keikalta muutama vuosi sitten. Jostain syystä levy kuitenkin päätyi niiden levyjen pinoon, jotka ovat jääneet huonolle kuuntelulle, suoraan sanottuna kuuntelematta. Nyt Ruokankaan ja Hillen soololevyjen innoittamana muistin Rauhalan levyn ja se sai ansaitsemansa uuden mahdollisuuden.

Rauhalan levyllä on kymmenen raitaa, esipuhe (”Prologue”), nimen mukaiset kahdeksan episodia ja jälkisanat (”Epilogue”). Äänessä on etupäässä Rauhala yksin bassonsa kanssa, mitä nyt lisävärinä hieman päällekkäisäänityksiä ja parilla raidalla muita soittajia.

Levyn äänitys on onnistunut. Basson tumma soundi tulee hyvin lähelle kuulijaa ja siitä levylle syntyy intiimi tunnelma. Rauhala soittaa bassoaan vahvasti ja levollisesti. Musiikki svengaa ja tuo mieleen vaikkapa Charles Minguksen klassisen jazzbasson.

Sid Hille: Ugetsu (Satna Music, 2017)
Sid Hille, piano, sähköpiano, theremin, syntesoijat, kantele, lyömäsoittimet, ääni, Jukka Perko, saksofoni, Virpi Taskila, ääni, Anni Elif Egecioglu, ääni, Teemu Viinikainen, kitara

Pianisti ja säveltäjä Sid Hille on jättänyt pääinstrumenttinsa syrjemmälle ja on laajentanut ilmaisumahdollisuuksiaan muilla soittimilla soololevyllään ”Ugetsu”. Levyn nimi viitannee Kenji Mizoguchin japanilaiseen elokuvaklassikkoon “Ugetsu – kalpean kuun tarinoita” (1953). Eipä olekaan mikään ihme, että albumi etenee vaivattomasti visuaalisten kuulokuvien virtana. Kyse ei todellakaan ole soolopianolevystä.

”Ugetsun” elokuvallisten kohtausten joukosta kohoaa erityisesti esille kaksi raitaa, joilla Hille on käyttänyt muiden muusikoiden apua. Albumin ensimmäisen osan, vinyyliversion A-puolen, päättää ”Stillness”, jolla Jukka Perkon sopraanosaksofoni piirtää runollisia vetoja. Vastaavasti viimeinen raita, vinyylin B-puolen päätös, ”Stroll in the Park” laventaa soundimaailmaan Teemu Viinikaisen bluesvaikutteisen kitaran ja muun levyn leijailevaa liikettä määrätietoisemman grooven myötä.

Heikki Ruokangas: Monologues (Eclipse Music, 2017)
Heikki Ruokangas, kitarat, kitarasyntesoija

On ilahduttavaa, että Eclipse Music ymmärtää tähyillä myös pohjoisen suuntaan etsiessään esittelemisen arvoista musiikkia. Oululainen kitaristi Heikki Ruokangas on ilman muuta muusikko, että hän ansaitsee tulla esitellyksi. ”Monologues” on Ruokankaan toinen albumi, sillä hän on ehtinyt julkaista aikaisemmin jo yhden levyn. Duolevy “Change of Thought” yhdessä kitaristi Joni Nybergin kanssa ilmestyi vuonna 2015 lontoolaisella F-IRE-merkillä.

Uusi levy on esittelyssä olevasta kolmikosta ainoa täysin soolona soitettu levy. Tukena ei ole muita muusikoita, sen sijaan päällekäinäänityksiä jonkin verran. Puoli tuntia kestävä albumin rosoista laitaa edustavat mm. levyn avaava äänimaisemalla ”A Scene From the Play Liikkumattomat hissit”, ärhäkän sähköinen ”Pyramids” ja draaman kaareksi jännittyvä ”Kuutio”.

Toisella tyylilaidallaan levy esittelee kolme tuttua lainakappaletta, standardit ”Secret Love” ja ”Here´s That Rainy Day” sekä levyn päättävä kotimainen klassikko ”Sininen uni”. Samaan lyyriseen, pienten eleiden linjaan asettuu myös  herkkä ”Hailuoto“.

Rauhalan voimakas levy kohoaa mielessäni kolmikosta korkeimmalle. Toki myös Hillen äänimaisemat houkuttelevat mukaan matkalle ja Ruokankaan albumin lupaus tulevasta ilahduttaa.