Onko basistin johtama pianon, basson ja rumpujen trio pianotrio? Muuttaako basisti yhtyeen johtajana trion luonteen erilaiseksi pianistin johtamaan trioon verrattuna? Kun on vähän aikaa kuunnellut basisti Mario Pavonen johtaman trion uutta levyä, kysymykset osoittautuvat turhaksi saivarteluksi. sillä kyseessä on sen verran herkkä ja kuin yhtenä instrumenttina reagoiva orkesteri.

On itsestäänselvää vanhan toistoa luonnehtia huipputason jazzyhtyeen keskinäistä yhteispeliä saumattomaksi ja tarkasti kuuntelevaksi. Sellaisiahan ne huipputason jazzyhtyeet tapaavat olla ja Pavonen trio on huipputason yhtye parhaasta päästä.

Trio soittaa Pavonen sävellyksiä, pelkistetyllä ja hieman etäisellä tavalla kaunista musiikkia. Trio soi elävästi hyvässä tasapainossa ja jokaisen muusikon voisi vuorollaan poimia trion elastisesta kudoksesta ihasteltavaksi. Tasapainosta huolimatta musiikki ei ole ainoastaan kollektiivista improvisointia, vaan jokaiselle muusikolle tarjoutuu myös omat soolohetkensä.

Keskellä trion sointia loistaa kirkkaana Matt Mitchellin älykäs ja loputtoman kekseliäs piano. Taidokas Tyshawn Sorey soittaa rumpuja yhtä aikaa mutkikkaasti ja musiikkia eteenpäin vieden, siis luovasti svengaten. Pavone itse luo bassollaan yhtyeelle lujan selkärangan ja basson soundissa soi puu levollisesti.

“Blue Dialect” ei tunge kuulijan korviin yksiselitteisiä helppoja melodioita tai rytmejä, vaan tarjoaa antinsa viitteellisemmin. Kuulijalle jää vahva tunne siitä, että tämä musiikki on tehty kestämään. Tarinoita kun ei selitetä puhki, vaan ne jäävät useamman kuuntelun jälkeenkin runollisen avoimiksi.

Mario Pavone: Blue Dialect (Clean Feed, 2015)
Mario Pavone, basso, Matt Mitchell, piano, Tyshawn Sorey, rummut