Tampere Jazz Happening 2013 – festivaaliraportti

Timo Lassy avasi Tampere Jazz Happeningin perjantain  vahvalla svengillä. Kuvassa Timo Lassy ja Antti Lötjönen

Timo Lassy avasi Tampere Jazz Happeningin perjantain vahvalla svengillä. Kuvassa Timo Lassy ja Antti Lötjönen

Tampere Jazz Happening on jo kauan ollut eräs Suomen parhaimmista jazzfestivaaleista. Mikään muu festivaali ei esittele yhtä laajasti musiikkia jazzin valtavirtojen ulkopuolelta ja rajaseuduilta. Ohjelmistossa kohtaavat niin kotimaisen, eurooppalaisen kuin amerikkalaisen nykyjazzin mielenkiintoiset nimet. Onnistuneen ohjelmapolitiikan ohella tapahtuman palikat ovat muutenkin kohdallaan. Tullikamarin Pakkahuone on toimiva konserttisali ja pihapiirin Telakka tarjoaa intiimimmän klubimiljöön ohella hieman erilaisen näkökulman musiikkiin.

Osallistuin tämän vuoden festivaalilla perjantai-illan ja lauantain konsertteihin. Painopiste oli Pakkahuoneen puolella ja Telakka jäi vähemmälle. Tässä festivaaliraportissa on lyhyitä vaikutelmia kuulemistani bändeistä, valokuvauksesta ja levyostoksista.

Perjantain bändit

Perjantain Pakkahuoneen jazzillan avasi Timo Lassy Band. Yhtye on onnistunut puhaltamaan versioonsa 1950- ja 60-lukujen hard bopista raikasta ilmaa. Tutuista elementeistä huolimatta musiikki elää tuoreena ja omaleimaisenakin. Tällä kertaa yhtyeen esitys jäi aikaisemmin kuulemiani keikkoja etäisemmäksi. Yhtyeen musiikki toimii varmaan paremmin klubityyppisissä tiloissa kuin konserttisalissa, mutta hienoa svengijazzia yhtye ilman muuta esitti.

Kolumbialaisen Edmar Castañedan konsertissa ensihuomio kiinnittyi jazzissa harvinaiseen harppuun, jonka soittajana Castañeda oli ilmeinen virtuoosi. Harpun soundi oli yhdistelmä kitaraa, sähköpianoa, bassoa ja lyömäsoittimia. Minulle tuotti kuitenkin vaikeuksia saada otetta trion hyväntuulisesta latinogroovesta ja muutaman kappaleen jälkeen oli helppoa siirtyä  pihan poikki Telakan klubille Seppo Kantosen uuden Camping-yhtyeen pariin.

Edmar Castañeda soittaa jazzissa harvinaista harppua.

Edmar Castañeda soittaa jazzissa harvinaista harppua.

Camping soitti notkeasti kulkevaa proge-fuusio-jazzia, jota sävytti mukavan kiero huumori. Kuuntelin tästäkin konsertista vain noin puolet, sillä Telakka oli täysi ja tarjolla oli ainoastaan seisomapaikkoja. Lisäksi Pakkahuoneen lavalle nousemassa olleet Amerikan tähdet Medeski, Martin & Wood kiinnostivat palaamaan takaisin.

Urkutrio MM&W oli tätä ennen minulle tuttu vain nimenä amerikkalaisten jazzlehtien sivuilla, sillä en ollut kuunnellut heitä edes levyltä. Periaatteessa trio soitti samantapaista loppumatonta jamia kuin Kantosen Camping, mutta oli lopulta varsin totista puurtamista. Niinpä elämä Kantosen leirintäalueella vaikutti jännittävämmältä. Haluaisin palata sinne vielä uudelleen, mutta tuttavuuteni MM&W:n kanssa tuskin tästä syvenee.

Lauantain bändit

Lauantain festivaalipaketista rakentui todellinen työpäivä, joka alkoi iltapäivällä kahdelta ja jatkui puolille öin. Urakan aloitti rumpali Stefan Pasborgin “Free Moby Dick”, joka teki kelpo versioita rockkappaleista. Musiikki oli vahvaa ja sopivasti rosoista. Erityismaininta menee Mikko Innaselle, joka muovaili Tom Waitsin laulusta “Johnsburg, Illinois” konsertin muusta vauhdista poikenneen herkän baritoniballadin.

Swedish Azz oli festivaalin kohokohta.

Swedish Azz oli festivaalin kohokohta.

Koko festivaalin paras bändi oli mielestäni Mats Gustafssonin johtama Swedish Azz. Yhtye kunnioitti ruotsalaisen jazzin kultakauden (siis 1950- ja 1960-lukujen) mestareita, versioimalla Lars Gullinin, Börje Fredrikssonin, Lars Färnlöfin, Bo Nilssonin ja Jan Johanssonin musiikkia. (Jäikö joku mainitsematta?) Esitys oli innostava yhdistelmä tunnetta, järkeä, viileän kauniita melodioita, huumoria ja yllätyksiä. Ja lopuksi soi riisuttu ja räjäytetty versio Jan Johanssonin klassisen “Jazz på svenska”-levyn avausraidasta “Visa från Utanmyra”.

Peter Evans ja John Butcher (taustalla) improvisoivat vapaasti.

Peter Evans ja John Butcher (taustalla) improvisoivat vapaasti.

Anemone Quintetin vapaa improvisointi oli lähes pelkkää ääntä, väriä ja energiaa. Hetkellisesti olin aistivinani, kuinka musiikissa oli jopa tuokio tempoa.  Vapaa musiikki on vaativaa kuunneltavaa ja mielestäni parhaimmillaan konsertissa. Muusikkojen näkemin helpottaa kuuntelua, kun vielä antaa äänien vain virrata ilman suurempia analyysejä. Anemone Quintet (Frédéric Blondy, piano, John Butcher, saksofonit, Peter Evans, trumpetti, Clayton Thomas, basso ja Paul Lovens, rummut) sai soittimistaan irti valtavan rikkaat sävyt puhtaan akustisesti.

Raoul Björkenheim

Raoul Björkenheim

Raoul Björkenheimin yhteistyö Mats Gustafssonin ja rumpali Morgan Ågrenin kanssa oli Anemonen hienovaraisuuteen verrattuna rankkaa halonhakkuuta. Kovalla ruumiillisella työllä syntyi valtaisa, äänekäs soundimöhkäle, joka oli veistoksena vaikuttavan massiivinen, mutta lopulta melko yksiulotteinen.

Odotin Tim Bernen Snakeoil-yhtyeeltä paljon, vaikka en ole vielä kuullut kvartetin kahta kehuttua ECM-albumia. Musiikki oli aika tyypillistä Berneä, jossa sävellyksien teemat polveilivat mutkaisesti. Kun improvisoinnillekin jätettiin hyvin tilaa, kestivät esitykset pitkään. Snakeoil soitti keskittymistä vaativaa kamarimusiikkia, joka olisi ollut parhaimmillaan täysin akustisesti, siis ilman vahvistusta soitettuna. Nyt turhan voimalliseksi viritetty äänentoisto söi osan sävyistä ja kvartetin hiljaisista tehoista.

Tim Berne keskittyy.

Tim Berne keskittyy.

Telakka oli tässä vaiheessa niin täyteen ahdettu väkeä, että Verneri Pohjola Quartetin konsertti oli pakko jättää väliin. Pakkahuoneen viimeisenä esiintyneen rumpali Manu Katchén kvartetin groove kuulosti löysältä. Vaikka yhtyeessä vierailevan Nils Petter Molværin trumpettisoundi oli entisensä, kaunis ja hauras, alkoi yleinen turnauskestävyyskin jo pettää. Niinpä oli yksinkertaisinta lähteä hotellille ja jättää kehuttu klubibändi The Hot 8 Brass Band kokonaan väliin. Myös koko sunnuntain osuus jäi kuulematta, kun paluumatka pohjoiseen alkoi sunnuntaiaamuna.

Nils Petter Molværin trumpetissa oli tuttu, kaunis soundi. Ympäröivä yhtye ei tällä kertaa innostanut.

Nils Petter Molværin trumpetissa oli tuttu, kaunis soundi. Ympäröivä yhtye ei tällä kertaa innostanut.

Kahden päivän monitahoinen musiikkitarjonta oli runsas ja ajatuksia herättävä. Maailmanluokan muusikoita on aina antoisaa kuunnella, vaikka aivan kaikki ei täysillä kolahtaisikaan. Viikonlopun hyviin puoliin kuuluivat vielä tapaamiset ja innokkaat musiikkikeskustelut eri puolilta maata festivaaleille saapuneiden tuttujen kanssa.

Digeliuksen levykauppa

Suomen paras levykauppa Digelius oli tuttuun tapaan levittänyt houkutuksensa esille. Myyntipöydiltä tarttui mukaan kaksi levyä, jotka ostin Björkenheim-Ågren-Gustafsson-trion meluisan konsertin jälkimainingeissa. Halusin hankkia jotain aivan erilaista ja niinpä päädyin tuubisti Michel Godardin levyyn “Monteverdi – a trace of grace” (Cerpe Diem, 2011) ja John Zornin Book of Angels-sarja osaan “Baal” (Tzadik, 2010) , jossa soittaa klarinetisti Ben Goldbergin kvartetti.

Valokuvaamisesta

Kuvausluvan mukaiset viisi minuuttia olivat aika lyhyt aika kunnon kuvaamiselle. Viidessä minuutissa on vaikea päästä jyvälle, miten muusikot liikehtivät lavalla ja kuinka lavan valot käyttäytyvät. Kuvasinkin joskus hieman pidempäänkin, eikä rajoitusta valvottu lukuunottamatta Martin, Medeski & Woodin keikkaa.

Toisaalta oli vaihteeksi ihan vapauttavaa, kun saattoi hyvällä syyllä jättää kameran ja kuvaamisen vähemmälle. Loppujen lopuksi musiikki on kuitenkin jazzfestivaalin pääasia. Kuvasin koko ajan istuen paikallani ja tyydyin istumapaikan rajoittamaan kuvakulmaan.

Kategoria(t): Jazz, Valokuvaus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.