Tampere Jazz Happening järjestettiin viime viikonloppuna jo 45. kerran. Näin pitkään toiminut festivaali kantaa väistämättä mukanaan vuosien aikana muotoutuneita perinteitä. Tampereella perinteet liittyvät tapahtuman taiteelliseen linjaan, tapahtuman ympäristöön ja ohjelman runkoon, joihin sen paremmin uusi taiteellinen johtaja  Martyna van Nieuwland kuin remontissa onnistuneesti kunnostettu pääareena Tullikamarin Pakkahuone eivät aiheuttaneet suuria muutoksia. Tampere Jazz Happening näytti ja tuntui vanhalta tutulta syksyn kohokohdalta.

Viime vuosien tapaan keskityin kokonaan Pakkahuoneen konsertteihin. En edes käynyt kurkistamassa Tullikamarinaukion toisella laidalla, mitä Telakalla, festivaalin kakkosareenalla, tapahtuu. Näiden kahden esiintymispaikan ohjelmat tapahtuvat osin päällekkäin ja kuulijan on pakko tehdä valintoja. Nyt valintani osoittautui luultavasti virhearvioinniksi, sillä Pakkahuoneen lauantain jälkimmäisen konserttiosuuden musiikki ei lopulta suuremmin sykähdyttänyt.

Jazzin palkinnot 2026

Perjantai-illan konsertti alkoi totutusti kotimaisen jazzin merkittävimpien palkintojen jakamisella. Jaossa oli jälleen neljä erilaista tunnustusta, jotka myönnetään erilaisilla perusteilla erilaisille toimijoille.

Kun saksofonisti Oona Mattsson sai nuorelle muusikolle suunnatun Taimi-palkinnon ja alunperin jo 1920-luvulla perustettu Dallapé-orkesteri sai pitkäjänteisestä työtä myönnettävän Andania-palkinnon, avasivat huomionosoitukset huikean näköalan 100-vuotisjuhliaan viettävään suomalaisen jazzin historiaan ja kehitykseen. Yleisradion Varjo-Yrjö meni ansaitusti Joensuuhun, jossa Suomen aktiivisimpien jazzyhdistysten joukkoon kuuluva Jazzkerho-76 täyttää tänä vuonna viisikymmentä vuotta. 

Vuoden jazzmuusikolle jaettava Yrjö-palkinto on Suomen jazzpalkinnoista vanhin ja sen tähden varmasti odotetuin. Tämän vuoden Yrjö-palkinnon sai saksofonisti Pauli Lyytinen, joka on rohkean omaperäinen saksofonisti, improvisoija ja uusien ilmaisutapojen kansainvälinen etsijä. Lyytinen soitti yhdessä lyömäsoittaja Markku Ounaskarin kanssa tiiviin, puolen tunnin konsertin Yrjö-palkinnon jakamisen jälkeen. Tarkkaan kuunteluun ja kommunikaatioon perustuva esitys oli kaksikon ensiesitys duona. Esityksen perusteella tulossa olevaa yhteistä albumia kannattaa todellakin odottaa. 

Pauli Lyytinen ja hänen levytyksensä ovat olleet Valon kuvia -blogissa esillä useita kertoja. Katso linkki postauksiin: Pauli Lyytinen.

Perjantain konsertit

Ruotsalainen Cosmic Ears on seurannut trumpetisti Don Cherryn jättämiä jälkiä ja luonut oman versionsa meditatiivisen itsepintaisesta groovesta nokkamiehenään Cherryn kanssa tämän Ruotsin vuosina soittanut veteraanipuhaltaja Christer Bothén. Cosmic Ears ilmaisussa jako solistin ja säestäjien roolien välillä madaltui, vaikka kukin puhaltaja nousikin vuorollaan eturiviin. Sijansa saivat Bothénin klarinettien tummat soinnit, Goran Kajfešin trumpetin Davis-muistumat ja Mats Gustafssonin tenorisaksofonin ankarat purkaukset. Yhtyeen soundiin kuuluu myös elektroniikka, joka toki tuo musiikkiin hälyä ja pörinää, mutta ei kovin paljon lisäarvoa.

Myös illan toinen esiintyjä, puolalainen trumpetisti Tomasz Dąbrowski on tunnettu yhteydestään suureen trumpetistiin, tässä tapauksessa siis tietenkin puolalaisen jazzin suurmieheen Tomasz Stańkoon. Tampereella soitti Dąbrowskin The Individual Beings -yhtye, jonka epätavalliseen kokoonpanoon kuuluu yhtyeenjohtajan itsensä lisäksi kaksi tenorisaksofonistia, kaksi rumpalia, pianisti ja basisti sekä suomalainen äänitaiteilija ja improvisoija Johanna Elina Sulkunen. Yhtyeen musiikki tavoitti sekä stankomaista lyyrisyyttä että intensiivistä voimaa, kun molempien rumpalien energiat päästettiin valloilleen. 

Havaitsin Dąbrowskin ja The Individual Beingsin keikan jälkeen saaneeni riittävän annoksen musiikkia, joten vetäydyin majapaikkaan ja jätin illan kolmannen yhtyeen Mestizin suosiolla väliin. 

Lauantain konsertit

Lauantain ensimmäinen jakso alkoi todella mielenkiintoisella nykymusiikin ja jazzin yhdistelmällä. Kuubalaislähtöinen pianisti Aruán Ortiz oli kaivanut esille 1980-luvulta pianisti Anthony Davisin, huilisti James Newtonin ja sellisti Abdul Wadudin musiikkia, joka ilmestyi alunperin kahdella Gramavision-levymerkin julkaisemalla albumilla “I’ve Known Rivers” (1982) ja “Trio²” (1989). Näistä ehkä jo unohtumaan päässeiden mestariteoksista Ortiz oli tehnyt sekä omia versioita että säveltänyt aivan uusia kappaleita. Syntyi keskittynyttä ja kirkasta kamarimusiikkia, jossa huilisti Laura Cocksin virtuositeetti suorastaan häikäisi. Ja Davisin, Newtonin ja Wadudin alkuperäiset vinyylit on nyt pakko kaivaa esille levyhyllystä.

Mikko Innasen johtama Juhlayhtye toi suomalaisen jazzin juhlavuoden komeasti arvopaikalle Tampere Jazz Happeningin päälavalle. Eri sukupolvia yhdistävä yhtye soitti oivaltavasti valittuja näytteitä suomalaisen jazzin historiasta ja nykypäivästä, kuten keikan avannut (kenties) ensimmäinen suomalainen jazzkappale “Muistan sua Elaine”, joka kätevästi juhlista iski yhdellä iskulla kaksi kärpästä ja juhlisti myös John Coltranen syntymän muistoa. Lisäksi kuultiin sävellykset Seppo Kantoselta, Juhani Aaltoselta, Otto Donnerilta, Anni Elifiltä ja Heikki Sarmannolta. 

Innasen Juhlayhtyeen peruskokoonpanossa soittivat johtajan lisäksi kitaristi Teemu Viinikainen, pianisti Kirke Karja, basisti Eero Tikkanen ja rumpali Mika Kallio. Heidän lisäksi lavalle nousi myös vieraita: saksofonisti Adele Sauros, laulaja Selma Savolainen ja erityisesti Juhani Aaltonen, jonka huimaa huilunsoittoa ei ikä tunnu painavan. Yhtyeen esityksestä muotoutui eräs festivaalin kohokohdista, jota kuunnellessa ajatus karkasi muistelemaan nostalgisesti menneitä, siis kaikkia niitä tilaisuuksia, joissa lavalle nousseita muusikoita olen saanut kuunnella, esimerkkinä vain Aaltosen keikat Torniossa Kalottjazz & Blues -festivaalin alkuvuosina 1980-luvun puolivälissä. 

Konsertin kolmantena esiintyi sveitsiläinen pianotrio Colin Vallon Trio, joka on viime vuosina levyttänyt ECM-levymerkille. Ja hyvin ECM-henkinen esitys saatiinkin, siis avaria maisemia, melankolisia melodiota ja minimalistista kehittelyä. Trio tietää mitä tekee ja tekee sen taitavasti ja tarkasti kuin sveitsiläinen kellokoneisto. Ehkäpä ripaus rasvaa svengin ja huumorin muodossa olisi voidellut koneiston notkeammaksi ja yllättävämmäksi.

Kuten jo alussa viittasin, jäi lauantain toinen konserttikokonaisuus itselleni vieraaksi. Kenties sekä hollantilainen Benjamin Herman Trio että ranskalainen Kolinga olivat klubimusiikkeineen hieman vieraassa ympäristössä Pakkahuoneen konserttilavalla. Hollantilainen saksofonisti Benjamin Herman on tullut kotimaassaan tunnetuksi nimenomaan ns. tanssijazzin kentällä. Niinpä ei ollut ihme, että yhtye soitti rytmisesti hyvin selväpiirteistä ja vetävää musiikkia. Pakko oli kuitenkin ihmetellä, miksi sekä Herman että japanilainen vieras Tomoaki Baba kierrättivät saksofoniensa äänen  koko ajan efektilaitteiden läpi ja muokkasivat saksofoniensa soundin niin elottomaksi.

Konsertin toinen esiintyjä Kolinga yhdisti indie rockin aineksia afrikkalaisen musiikin elementteihin. Tästä keitoksesta jäi päällimmäiseksi mieleen itselleni ennen tuntematon soitin, trumpetin kokoon kutistettu venttiilipasuuna eli flugabone, jolla Vianney Desplantes soitti taitavasti ketteriä kuvioita. Perjantai-illan tavoin siirryin puolilta öin majapaikkaan ja illan viimeinen esiintyjä Manu Delago & Max ZT jäi kuuntelematta.

Sunnuntain konsertit

Jos perjantain jälkimmäisen konsertin sisältö ei itseäni erityisemmin koskettanut, mahtuivat Pakkahuoneen sunnuntain kaikki kolme konserttia oikein hyvin oman jazzkiinnostukseni piiriin. Tarjolla oli kolme erilaista yhtyettä sekä samalla kolme erilaista ja hyvin perusteltua näkökulmaa nykyjazziin.

Iltapäivän konsertin aloitti hollantilais-norjalainen kvartetti Beiggja. Vaikka yhtye julkaisi debyyttilevynsä (“Morning”, 2025) norjalaisella Hubro-levymerkillä, sopisi sen jylhän surumielisiä maisemia maalaileva musiikki mainiosti myös ECM-levymerkille muiden norjalaisten levytysten jatkoksi. Yhtyeen musiikki liikkuu siis tutussa maastossa ja käyttää tuttuja keinoja. Beiggja toteuttaa kuitenkin musiikkiinsa tavattoman kauniisti, keskittyneesti ja koskettavasti. Erityisesti mieleen jäivät niin Mats Ellertsenin vankka kontrabasso kuin hollantilaisen Kika Sprangersin kuulaat saksofonit.

Basso valtasi tietenkin keskeisen roolin myös ranskalaisen basistin Claude Tchamitchianin johtaman Poetic Power -trion intensiivisessä musiikissa. Vaikka Tchamitchianin väkivahva basso kannattelee koko yhtyettä, eivät trion muut jäsenet, moni-ilmeinen rumpali Eric Echampard ja saksofonisti Christophe Monniot, tyydy mihinkään sivuosiin. Monniot käytti soitossaan paikoitellen efektilaitteita avartamaan soundia, tuottamaan sähkökitaran kaltaista säröä tai jopa soittamaan saksofonia puhaltamatta. Monniot hyödynsi mielestäni elektroniikkaa huomattava vivahteikkaammin verrattuna Hermaniin ja Babaab lauantain.

Pakkahuoneen viimeisenä yhtyeenä esiintyi festivaalin ainoa kokonaan amerikkalainen yhtye, vibrafonisti Joel Rossin johtama Good Vibes. Nuoret muusikot esittivät Rossin kunnianhimoiset sävellykset itsevarmasti ja svengaavasti Rossin akustinen jazz oli hieno päätös festivaalille, joka tarjoili jälleen kerran aimo annoksen hienoa musiikkia.

Jazzliiton kokous

Festivaalin aikana kokoontuivat myös Suomen Jazzliiton jäsenyhdistykset viettämään omia jazzpäiviään. Vapaamuotoisen keskustelun lisäksi ohjelmaan kuului myös virallista kokousohjelmaa, mm. toimintasuunnitelman ja strategian käsittelyä. Liiton puheenjohtajaksi toiselle kahden vuoden toimikaudelle valittiin Jari Perkiömäki. Osallistuin kokoukseen Riverside Jazzin edustajana.

Valokuvauksesta

Olin hakenut saanut festivaaleille kuvausluvan, jonka mukaan kuvata sai kunkin esityksen kymmenen ensimmäisen minuutin aikana. Koetin noudattaa ohjetta pääosin, mutta täytyy tunnustaa, että jossain esityksissä kamera nousi esille myös myöhäisemmässä vaiheessa. Kymmenen minuuttia on kuitenkin lyhyt aika saada käsitys siitä, miten muusikot lavalla toimivat tai millaisia tyypillisiä liikkeitä he toistavat. Myös lavan valaistus vaihtelee esityksen mittaan ja kaikkein paras valo on harvoin aivan konsertin alussa.

Noudatin vanhoja periaatteitani ja tyydyin valitsemani istumapaikan tarjoamaan kuvakulmaan, enkä noussut kertaakaan kuvaamaan muualta. Jos siis joku basisti jäi nuottitelineiden tai muiden muusikoiden taakse, tyydyin tyynesti tilanteeseen.