Marraskuun alun hämärissä juhlittava Tampere Jazz Happening tarjoaa kuulijalle kulttuurisen turvapaikan syksyn pimeyden keskelle. Tänä vuonna ajatus kulttuurin valosta tuntui entistä osuvammalta, kun sotien ja Amerikan vaaliasetelmien pimeys tuntuu kaatuvan päälle. Lisäksi hallituksen suorastaan kulttuurivihamielisen leikkauspolitiikan seuraukset olivat festivaalin ohessa järjestetyn Suomen Jazzliiton vuosikokouksen pääaiheita. Kuitenkin musiikin monipuolisuus ja liiton yhdistyksissä kulttuurityötä tekevien päättäväisyys jättivät jälkeensä jossain määrin toiveikkaan mielen. 

Keskityin festivaaliraportissa Tullikamarin Pakkahuoneen ohjelmistoon, koska en yrittänytkään seurata Telakka-klubin kotimaisen jazzin tarjontaa.

Yrjö ja muut palkinnot

Festivaalin perjantai alkoi tuttuun tapaan Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinnon ja muiden huomionosoitusten jakamisella. Yrjön sai basisti Antti Lötjönen, monen yhtyeen vankka tukiranka, mutta myös säveltäjä ja oman yhtyeensä johtaja. Lötjösen ja Verneri Pohjolan Yrjö-setti oli puolen tunnin kestostaan huolimatta festivaalin kohokohtia, kahden toisensa hyvin tuntevan muusikon kaunis vuoropuhelu.

Yrjö-palkinnon lisäksi Jazzliitto palkitsi Andania-elämäntyöpalkinnolla joensuulaisen Jazzkerho-76:n puheenjohtajan Jari Hytin ja nuorille tarkoitetulla Taimi-palkinnolla laulaja, pianisti ja viulisti Helmi Antilan. Ylen jazzradion Varjo-Yrjön vastaanotti promoottori Olle Ekman.

Eurooppalaisia ääniä

Pianisti Kari Ikosen ja saksofonisti Manuel Hermian johtama Orchestra Nazionale della Luna (Kuun kansallisorkesteri) soittaa avaruuteen viittaavasta nimestään huolimatta hyvinkin maanläheistä nykyjazzia. Ehkä vahvimmat avaruuteen tai ainakin sci-fiin liittyvät mielikuvat syntyvät Ikosen toisen pääinstrumentin moogin värikkäistä soundeista ja villeistä kompeista. Moogin lisäksi Ikonen soitti tietenkin myös kehittämällään maqiano-laitteella preparoitua flyygeliä. joka sävyttää yhtyeen poljentoa arabialaisilla mausteilla.

Kun kotimainen Superposition korvasi esiintymisensä peruuttamaan joutuneen ruotsalaisen Tonbruket-yhtyeen, ei vaihdos ainakaan heikentänyt konsertin taiteellista tasoa. Superposition asettuu lavalle epätavalliseen muotoon. Saksofonistit Adele Sauros ja Linda Fredriksson seisovat eturivissä toisiaan vastapäätä, eivät siis yleisöön päin kääntyneenä ja basisti Mikael Saastamoinen ja rumpali Olavi Louhivuori soittavat toisessa rivissä puhaltajien takana. Keskittyneestä asettelusta syntyi keskittynyttä musiikkia, tarkasti soitettua kamarijazzia, jonka sävellykset olivat peräisin yhtyeen viime kesänä ilmestyneeltä toiselta albumilta.

Pianisti Aki Takasen johtama AVA Trio on kokoonpanoltaan poikkeuksellinen. Takasen ja saksofonisti Angelika Niescierin lisäksi triossa soittaa Vincent von Schlippenbach (tunnetaan myös nimellä DJ Illvibe), joka rakentaa komppeja ja taustoja levysoittimilla ja tuhdilla nipulla tiuhaan vaihtuvia vinyylilevyjä. Kun Aki Takasen piano jäi kokonaisuudessa hieman sivuosaan (poikkeuksena Carla Bleyn muistoksi soitettu kaunis pianosoolo “Ida Lupino”), suurimman vaikutuksen teki Angelika Niescierin väkevä saksofoni. 

Brittiläisen pianistin ja säveltäjän Zoe Rahmanin johtama oktetti soitti ilmeeltään valoisaa, huolellisesti toteutettua ja samalla rennosti svengaavaa jazzia. Oktetin musiikki oli festivaalin muuhun ohjelmaan verrattuna lähellä hyvin jazzin valtavirtaa ja sitä oli miellyttävä kuunnella sunnuntain Pakkahuoneen konserttikokonaisuuden avauksena. 

Jykevät äänivallit

Saksofonisti Mats Gustafssonin ja harmonikkataitelija Kimmo Pohjosen keikkaa markkinoitiin alkujuonnossa Suomi-Ruotsi -maaottelun hengessä. Painiottelun sijasta duo teki pikemminkin yhteistyötä ja rakensi parhaimmillaan uskomattoman muhkean äänivallin, jossa Gustafssonin baritonisaksofonin raaka soundi sekoittui Pohjosen sähköllä muokatun harmonikan pauhuun. 

Myös norjalainen Bushman’s Revenge käytti tehokeinonaan kovaa volyymia rockjazzia ja progea sekoittaneessa groovessaan. Yhtyeen rumpali Gard Nilssen ymmärtää jazzmuusikkona musiikin dynamiikan päälle ja niinpä trion musiikki ei ollut pelkkää paahtoa, vaan hiljaisillekin osuuksille löytyi paikkansa. Sen verran lujaa Bushman’s Revenge kuitenkin tykitti, että jouduin siirtymään eturivin kuvauspaikoilta salin takaosaan. 

Amerikkalaista jazzia

Tampere Jazz Happeningin vuoden 2024 painos nosti esille amerikkalaista jazzia ehkä enemmän kuin viime vuosina yleensä. Ensimmäisenä amerikkalaisena vieraana lavalle nousi myöhään perjantai-iltana saksofonisti David Murrayn kvartetti. Kun aloittelin aktiivista jazzin kuuntelua 1970-luvun loppupuolella, alkoi Murray saada näkyvyyttä jazzin julkisuudessa.

John Coltranen kuolemasta oli tuolloin kulunut vasta kymmenkunta vuotta ja suuren johtajan kaipuuta oli yhä ilmassa. Niinpä Murrayn hartioille aseteltiin mieluusti jazzin seuraavan suuren uudistajan viittaa. Murraysta ei johtohahmoa tullut, mutta tulipa kuitenkin aktiivinen ja runsaasti levyttänyt muusikko, joka on omien yhtyeiden lisäksi tuttu erityisesti World Saxophone Quartetin riveistä. 

Koska Murray on ollut tiedossani jo vuosikymmenien ajan, odotin Tampereen konsertilta aika paljon. Odotukset jäivät kuitenkin jossain määrin toteutumatta. Murrayn soundin tavaramerkkiä, saksofonin korkealle kurkottavia ylä-ääniä kuultiin aivan riittävästi ja kvartetin hellittämätön energia kuulosti uuvuttavalta. Samalla kokoonpanolla (Marta Sanchez, piano, Luke Stewart, basso, Russell Carter, rummut) levytetty ja aiemmin tänä vuonna ilmestynyt albumi “Francesca” (Intakt Records) on konserttikokemusta vivahteikkaampaa kuunneltavaa.

Jazzin ja runouden yhteyksillä on pitkät perinteet Langston Hughesista, Jack Kerouacista ja Amiri Barakasta alkaen. Jazz Happening tarjosi harvinaisen kurkistuksen tämän perinteen nykytilaan esittelemällä amerikkalaisen aja monetin (eli Aja Monet Bacquie) lavarunoutta. monetin vaikuttava esitys toi mukanaan festivaalin lavalle myrskyisän ulkomaailman, niin Gazan, ilmastonmuutoksen kuin kahtia jakautuneen kansakunnan (“Divided States of America”). monetin runoja säesti erinomaisen notkea jazzkvartetti, joka jätti tilaa runoille niiden tarvitseman tilan, mutta toisaalta astui esille painokkaastikin. 

Pakkahuoneen ohjelmiston viimeisenä yhtyeenä esiintyi Ethnic Heritage Ensemble, chicagolaisen AACM-yhteisön ympärille syntyneen verkoston jo klassinen edustaja, jossa ainoan alkuperäisjäsenen, lyömäsoittaja Kahil El’Zabarin lisäksi soittivat trumpetisti Corey Wilkes, baritonisaksofonisti Alex Harding ja sellollaan basistin roolistakin huolehtinut Ishmael Ali. Art Ensemble of Chicagon tapaan myös Ethnic Heritage Ensemblen soitinvalikoimaan kuuluu iso joukko pieniä instrumentteja, siis erilaisia kelloja ja pillejä tai vaikkapa peukalopiano. Kvartetti rakensi pitkiä meditatiivisia groovejaksoja, joissa El’Zabarin laululla oli tärkeä osansa, mutta kun El’Zabar istuutui tavallisen rumpusetin äärelle, syöksähti kvartetti väkevästi virtaavaan svengiin.

Festivaalilauantaina Pakkahuoneella esiintyi vielä neljäs amerikkalainen yhtye, Donald Harrison Quartet, jonka konserttia en jaksanut jäädä kuuntelemaan.

Valokuvauksesta

Olin hankkinut kuvausluvan ja istuin koko ajan eturivissä edellä mainitun Bushman’s Revengen keikan loppuosaa lukuun ottamatta. Noudatin vanhoja periaatteitani ja tyydyin istumapaikan tarjoamaan kuvakulmaan, ainoana poikkeuksena postauksen ensimmäinen kuva Kahil El’Zabarista, jota varten siirryin hetkeksi kuvaamaan lavan eteen.

Pakkahuone remonttiin

Tullikamarin Pakkahuone menee nyt remonttiin ja festivaali joutuu hakemaan uuden paikan ainakin kahdeksi vuodeksi. Uudesta tilasta ilmoitetaan myöhemmin. Ehkä nyt löytyy sellainen paikka, jossa osa ohjelmasta voidaan esittää akustisesti tai ainakin vähäisellä vahvistuksella. Sellaista pienimuotoiselle kamarijazzille ihanteellista tilaa Jazz Happeningilla ei ole ollut. 

Vuoden nuori taiteilija

Jazzin kuuntelun lisäksi ehdin piipahtaa myös Tampereen taidemuseossa, jossa oli esillä vuoden nuoren taiteilijan Suvi Sysin grafiikan ja kuvanveiston keinoja yhdistelevä hieno näyttely. Näyttely jatkuu vielä 12.1.2025 saakka ja se kannattaa ottaa käyntikohteeksi Tampereella.