Uutta Instagramissa

Sivun yläosaan päivittyy Instagram-tilini viisi viimeisintä kuvaa. Suoraan Instagram-tililleni pääset klikkaamalla alla olevaa kuvaketta:

Instagram

Share
Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Jazzkuvia-näyttely 2018

Valokuvanäyttelyni ”Jazzkuvia” oli esillä Tornion kaupungintalon näyttelytilassa 19.-29.6.2018. Näyttelyn kuviin voi tutustua myös tämän verkkoversion avulla.

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Yokada: stillness & sirens (disorder, 2018)

Yokada on ruotsalainen pianotrio, jossa soittavat pianisti Alex Zethson, basisti Johan Berthling ja rumpali Johan Holmegård. Kolmikko on soittanut monissa free jazziin tai laajemmin kokeelliseen musiikkiin suuntautuvissa kokoonpanoissa, kuten Fire! Orchestra, Angles 9 tai trumpetisti Goran Kajfešin yhtyeet. Holmegård on mukana myös vaihtoehtorockia soittavassa Dungen-yhtyeessä.

Näistä lähtökohdista käsin kuunneltuna ”stillness & sirens” on yllättävän perinteinen pianotrion jazzlevy, jolla elää free jazzia edeltävän ajan omaperäisten pianistien Andrew Hillin ja Herbie Nicholsin henki. Hillin vuonna 1964 ilmestyneellä ”Judgement”-levyllä on kappale nimeltä ”Yokada Yokada” ja ehkäpä trion nimi juontuu tästä kappaleesta, tyylillinen yhteys on ainakin selkeä.

Noin 31-minuuttinen albumi koostuu seitsemästä Alex Zethsonin sävellyksestä. Niistä rakentuu näkökulmiltaan vaihteleva kokonaisuus. Levyn avaa hypnoottisen bassokuvion varassa kulkeva ”portrait of a portrait”, jonka taivallus hidastuu välillä mietiskelevän pianosoolon ajaksi. Matkaa jatkavat tummasävyinen balladi ”marbles”, hermostunutta energiaa pursuava Andrew Hill -kunnianosoitus ”faceless”, raivokkaasti svengaava ”impossible revolution” ja herkkä balladi ”cloudspotting”.

Kaksi viimeistä raitaa, ”henry´s vacation” ja ”repeat, dance, forget”, viittaavat Herbie Nicholsin ja miksei myös Thelonious Monkin suuntaan, molemmat alle kolmeminuuttisia tiivistelmiä albumin teemoista. Kulmikas ”repeat, dance, forget” on levyn parhaita raitoja, joka päättää tiiviin albumin napakasti.

Yokadan konstailematon levy pääsee Vuoden valinnat 2018 -listalle muiden kuuntelusuositusten joukkoon.

Yokada: Stillness & Sirens (disorder, 2018)
Alex Zethson, piano, Johan Berthling, basso, Johan Holmegård, rummut

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | 1 kommentti

Otis Sandsjö: Y-OTIS (We Jazz, 2018)

Otis Sandsjö. Kuva: Hagen Moeller

Ruotsalainen saksofonisti Otis Sandsjö yhtyeineen on We Jazz -levymerkin ensimmäinen ulkomainen kiinnitys. Berliinissä toimivan saksofonistin yhtyeessä soittavat myös ruotsalainen basisti/tuottaja Frans Petter Eldh sekä itävaltalainen kosketinsoittaja Elias Stemeseder ja saksalainen rumpali Tilo Weber. Kansainvälistymisen lisäksi Sandsjön albumi merkitsee myös We Jazzin kurkottamista elektronisen musiikin suuntaan, siis vielä enemmän kuin Teppo Mäkysen 3TM-yhtyeen levyllä, joka yhdisti kiinnostavasti akustisia soittimia ja sähköääniä.

Sähköisistä soittimista huolimatta ”Y-OTIS” on hyvin kaukana esimerkiksi fuusiojazzin soundeista. Sen sijaan levyllä vallitsee avantgarden älyllinen henki, joka liikkuu täysin tavanomaisen ja tutun teema-soolot-teema -ajattelun ulkopuolella. Nyt jazzin ja elektronisen musiikin ainekset liukenevat itsepintaisen rytmin kannattelemiksi äänimaisemiksi, jotka epäterävinä kuultavat kuin värillisten lasikerrosten läpi. Sandsjön musiikki ei nosta mieleen suoria ja selviä vertailukohtia, vaan se on kiehtovan omaäänistä ilmaisua.

Y-OTIS” pääsee tietenkin tämän vuoden kuuntelusuositusten joukkoon: Vuoden valinnat 2018.

Otis Sandsjö: Y-OTIS (We Jazz, 2018)
Otis Sandsjö, saksofonit, klarinetti, koskettimet, Elias Stemeseder, kosketinsoittimet, Frans Petter Eldh, basso, koskettimet, Tilo Weber, rummut

Otis Sandsjö: YUNG
Sandsjön musiikki ja videon visuaalinen ilme pelaavat mielestäni hienosti yhteen.

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Lindha & Fabian Kallerdahl: The Thrill Is Gone (Hoob Records, 2018)

Lindha & Fabian Kallerdahl. Kuva: Loui Kallerdahl

Ruotsalainen muusikkopariskunta Lindha ja Fabian Kallerdahl (laulu/ääni ja piano) esittävät tuoreella duolevyllään sekä vapaasti improvisoitua musiikkia että tulkintoja hyvin valituista lainakappaleista. Noin 37 minuuttia kestävän tiiviin albumin lainoja ovat Paul WilliamsinDream Away” (myös Frank Sinatran levyttämä), Duke Ellingtonin klassikko ”I Got It Bad And That Ain’t Good” sekä musikaalisävelmät ”Send In The Clowns” ja ”The Thrill Is Gone”. Nimikappale on peräisin 1930-luvun alusta ja sitä ovat tulkinneet mm. Ella Fidzgerald, Chet Baker ja Monica Zetterlund. (Kyse ei siis ole B.B.Kingin samannimisestä blueskappaleesta.)

Lindha Kallerdahl on äänitaiteilija, joka perinteisen laulun lisäksi käyttää ääntään instrumentin tavoin ja hyödyntää epäsovinnaisiakin tapoja tuottaa ääniä. Improvisaatioissa hän huutaa, mutisee, kuiskailee, kirkuu, huokailee ja tavoittelee väliin joikumaisia soundeja. Duetot ovat ilmeikkään äänitaiteen ja hienovaraisesti muokatun, pelkistetyn pianon yhteispeliä.

Laulajan ja pianistin apuna levyllä vierailevat basisti Josef Kallerdahl ja trumpetisti Emil Strandberg, kumpikin kahdella raidalla. Albumi jakaantuu turhan selvästi kahteen osaan. Sävelletyn materiaalin tulkinnat onnistuvat improvisaatioita vahvemmin. Näin herkkä popballadi ”Dream Away” sekä Strandbergin trumpetin värittämät ”The Thrill Is Gone” ja ”Send In The Clowns” ovat levyn parasta antia. Niillä hienot melodiat ja Kallerdahlin voimakas lauluilmaisu ovat vaikuttavassa tasapainossa.

Materiaalin hienoisesta epätasapainosta huolimatta levyyn kannattaa tutustua. Siispä lisään sen ”Vuoden valinnat 2018” -listalle.

Lindha & Fabian Kallerdahl: The Thrill Is Gone (Hoob Records, 2018)
Lindha Kallerdahl, ääni, Fabian Kallerdahl, piano, Josef Kallerdahl, basso, Emil Strandberg, trumpetti

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Tornionjoki tulvii 2018

Tornionjoen vedenpinta nousi tavanomaista korkeammalle ja vesi uhkasi tulvia kaupungin alueelle. Kuvasarjassa on vaikutelmia tulvavedestä ja tulvaan varautumisesta toukokuun puolivälissä 2018. Onneksi vesi ei noussut ennustettuun huippukorkeuteen ja suurilta vahingoilta vältyttiin.

Share
Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Lassy: Moves (Membran, 2018)

Timo Lassy, Raahen Rantajatsit 2016

Timo Lassyn tuore ”Moves” on hänen tähän mennessä suurisuuntaisin työnsä, vinyyliversiona komeaksi tuplaksi levittäytyvä albumi. Kymmenvuotisjuhlaansa viettävän vakiokokoonpanon, Timo Lassy Bandin, lisäksi levyllä soittaa joukko vieraita, joista kahdeksasta vaskisoittajasta koottu Ricky-Tick Big Band Brass on näyttävin ja kuuluvin. Muita vieraita ovat saksofonisti Eero Koivistoinen kahdella raidalla sekä laulajat Joyce Elaine-Yuille ja Paleface kumpikin omilla soolokappaleillaan.

Ensikuulemalta voimakkaimmin esille nousevat juuri kappaleet, joilla Ricky-Tick Big Bandin puhaltajat soittavat Valtteri Laurell Pöyhösen sovittamia vaskiosuuksia. Avausraita ”Q&A” vie ajatuksia Coltranen suuntaa ja ”Northern Express” svengaa väkevästi. Digeliuksen Emu Lehtisen muistolle omistettu ”Lashes” kirjoittaa vaikuttavan muistokirjoituksen, yhtä aikaa vahvan ja surumielisen. ”Elegy for a Free Spirit” on Pöyhösen säveltämä klassinen jazzballadi, joka kunnioittaa puolestaan Henrik Otto Donnerin muistoa.

Uusilla kuuntelukerroilla esille nousevat jo levyn muutkin kappaleet. Eero Koivistoinen on mukana sekä omalla kappaleellaan ”Casa de Ferro” että Lassyn sävellyksellä ”E71”, jonka nimi viittaa Koivistoisen ikään levytysaikaan. Kahden tenoristin johdolla yhtye soittaa intensiivisesti ja tunkeutuu kohti jazzin lujaa ydintä.

Toki Timo Lassy Band toimii omana itsenään ilman vieraita. Nimikappaleella ”Moves” kuullaan jännittävän moniulotteinen pianosoolo, kaipauksen täyteinen balladi ”Love Spirit” keinahtelee lempeästi, ”Adriatic” kiitää kepeästi ja Mäkysen ”Sundown At Sunset” hiippailee illanhämyn tunnelmissa ennen.

Laulusolistien tähdittämät kappaleet jäävät itselleni hieman täytekappaleiksi. Joyce Elaine-Yuillen laulama ”Harlem´s Way” on ilman muuta pätevää souljazzia. Sen sijaan Palefacen osuus päätösraidalla ”Trouble” ei ainakaan minun kohdallani toimi loppuhuipennuksena, mikä saattaa olla paitsi makuasia myös sukupolvikysymys. Kaiken kaikkiaan ”Moves” on erittäin kypsä ja monipuolinen levytys, Lassyn uran tähänastinen pääteos.

Moves” siirtyy tietenkin muiden kuuntelusuositusten joukkoon Vuoden valinnat 2018 -listalle.

Timo Lassy: Moves (Membran, 2018)
Timo Lassy, tenorisaksofoni, Georgios Kontrafouris, piano, kosketinsoittimet, Antti Lötjönen, basso, Teppo Mäkynen, rummut, Abdissa Assefa, lyömäsoittimet, Ricky-Tick Big Band Brass johtajanaan Valtteri Laurell Pöyhönen, Eero Koivistoinen, tenorisaksofoni, Joyce Elaine-Yuille, Paleface, laulu

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Gourmet: En Garde (Fiasko Records, 2018)

Mikko Innanen

Gourmet-yhtye on jännittävä sekstetti, joka poimii ainekset musiikkiinsa monista lähteistä. Yhtyeen uudella albumilla voi kuulla häivähdyksiä itäeurooppalaisista etnorytmeistä, bluesista, countrysta, New Orleans -jazzista, Ayler/Brötzmann-henkisistä free jazz -marsseista, vapaasta improvisaatiosta, vanhasta iskelmänostalgiasta ja Pariisin tunnelmista. Paikoin levy tuo mieleen myös jotkut Henry Threadgillin kappaleista.

Yhtyeen hieman vinksahtanut huumori ja rosoisen lämmin pasuunan, hanurin ja tuuban värittämä soundi yhdistää kaikki sekalaiset ainekset omaperäiseksi Gourmet-ilmeeksi. Noin tunnin mittaisena albumi on hieman liian pitkä ja turhan monelle taholle kurkottava, jotta sinänsä vahvasti, värikkäästi ja taitavasti soitettu levy veisi täysin mukanaan.

Gourmet on niitä yhtyeitä, joiden musiikki vangitsee väkevimmin konserttitilanteessa (katso alta video viime vuoden Jazzahead!-festivaalilta). Niinpä jään odottamaan tulevan kesän Raahen Rantajatseja ja Gourmetin keikkaa yhdessä Raahen Laulu -sekakuoron kanssa. Sillä välin ”En Garde” -levyn tarttuvat melodiat, kuten avausraita ”Louis XIV” ja ”Roy”, saavat soida mielessä.

Gourmet on kuitenkin niin persoonallinen yhtye, että ”En Garde” päätyy varauksistani huolimatta muiden kuuntelusuositusteni joukkoon: Vuoden valinnat 2018.

Gourmet: En Garde (Fiasko Records, 2018)
Mikko Innanen, saksofonit, Esa Onttonen, kitara, Ilmari Pohjola, pasuuna, Veli Kujala, hanuri, Petri Keskitalo, tuuba, Mika Kallio, rummut

Gourmet – Pink Camel (live at jazzahead! 2017)

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

F#: The Wannsee Punk (Satnamusic, 2018)

Sid Hille Torniossa 30.11.2017

Pari vuotta sitten aloittanut Sid Hillen uusi trio F# erottuu ainakin kahdessa suhteessa Hillen aikaisemmista projekteista. Ensinnäkin akustisen pianon äärellä yleensä nähty Hille keskittyy F#-yhtyeessä sähköön eli soittaa sähköpianoa, syntesoijaa ja thereminiä. Lisäksi F#:n musiikki on kokonaan improvisoitua, kun Hillen aiemmat yhtyeet Platypus Ensemblesta Camerata-kamariorkesteriin ovat nojautuneet vahvasti sävellettyyn materiaaliin. Hillen kumppaneina triossa soittavat basisti Jori Huhtala ja rumpali Markus Ketola. Trion tuoreella debyyttilevyllä on mukana myös virolainen laulaja ja äänitaiteilija Liina Saar, jonka ääntä kuullaan kolmella raidalla.

Nimestään huolimatta levyn yhteys punkrockiin jää lähes kokonaan levyn kansikuvan visuaalisen ilmeen varaan, vaikka sekä levyn hurja avaus ”Scream” että nimikappale toki haastavat jazzin perinteisiä arvoja. Albumin kolme kohokohtaa pelaavat kuitenkin hiljaisemmilla tehokeinoilla. ”Suru” on melankolinen ja levollinen äänimaalaus, jossa Liina Saarin kuulas ääni on pääosassa. ”Abstract Counterpoint” kehittyy vähitellen kieppuvaksi grooveksi, jota Ketolan rummut ilmeikkäästi värittävät. Levyn päättävä ”Mood Swings” on lähes kolmetoista minuuttia kestävä matka. Hapuilevasta alusta trio rakentaa albumin perinteisintä svengiä pursuavan jakson, josta lopulta laskeudutaan hiljaisuuteen.

F#: The Wannsee Punk (Satnamusic, 2018)
Sid Hille, Fender Rhodes, theremin, micobrute, Jori Huhtala, basso, Markus Ketola, rummut, Liina Saar, ääni

F# esiintyi syksyllä 2017 Torniossa Aineen taidemuseolla. Trion vieraana oli tuolloin itävaltalainen multi-instrumentalisti Herbert Könighofer. Katso kuvasarja Tornion keikalta: Sid Hille F# feat. Herbert Könighofer Aineen taidemuseolla Torniossa.

F#: Suru

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Kari Ikonen Trio: Wind, Frost & Radiation (Ozella Music, 2018)

Pianisti Kari Ikosen trio on onnistunut lähes mahdottomassa tehtävässä. Se nimittäin on pystynyt luomaan itselleen sellaisen oman soundin, jolla se erottuu lukuisten muiden taitavien pianotriojen joukosta ja erottuu nimenomaan edukseen.

Trion persoonallinen ilme tiivistyy vaikkapa yhtyeen kolmannen levyn raidalla ”Beatemente”. Ikosen surumielisessä melodiassa ja improvisaatiossa soi jazzin ja klassisen lisäksi aavistus salaperäistä itää. Trion soundin ainesosia ovat vielä ripaus preparoitua pianoa, trion uuden basistin Olli Rantalan kirkas jousisointi sekä Markku Ounaskarin aikaa ja tilaa jäsentävä rumpujen soitto.

Albumilla on tietenkin myös muita kohokohtia. Tšernobylin alueen aavekaupungin mukaan nimetty ”Pripyat” ja armenialaisen Aram HatšaturjaninWaltz” sarjasta ”Naamiaiset” jatkavat ”Beatementen” tasapainottelua syvän melankolian ja kirkkaan valoisuuden välillä.

The Roaring Frost ilmestyi alunperin vuonna 1913 kirjassa The Shepherdess, and other verses.

Ikosella on ollut mukava tapana tehdä uusia versioita omista sävellyksistään. Nyt uuden tulkinnan saa Karikko-yhtyeen ensimmäiseltä levyltä (Karikko, Fiasko Records, 2001) peräisin oleva ”Kuru”. Ensimmäisen version sopraanosaksofonin, sähkökitaran ja pianon soinnit pelkistyvät jousella soitetun basson ja pianon dialogiksi.

Laulaja Mia Simanainen vierailee raidalla ”The Roaring Frost”, joka perustuu englantilaisen kirjailijan Alice Meynellin (1847-1922) tekstiin. Pelkistetyn vahva runo jättää jälkeen kysymysmerkinsä. Myöskään Ikosen hieno albumi ei avaudu suoralta kädeltä, ei tyhjene yhdellä kuuntelulla, vaan jättää kuulijalle vahvan halun palata sen pariin uudestaan.

Kari Ikosen kolme pianotriolevyä ovat varmasti eräs suomalaisen jazzin hienoimmista kokonaisuuksista. Siispä on selvää, että ”Wind, Frost & Radiation” pääsee tämän vuoden kuuntelusuositusten joukkoon Vuoden valinnat 2018 -listalle.

Kari Ikonen Trio: Wind, Frost & Radiation (Ozella Music, 2018)
Kari Ikonen, piano, Olli Rantala, basso, Markku Ounaskari, rummut

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Jazzkuvia-näyttely kesäkuussa

Pidän kesäkuussa 2018 valokuvanäyttelyn ”Jazzkuvia”, jossa esittelen valokuvia jazzmuusikoista. Näyttelyssä on yli neljäkymmentä mustavalkoista valokuvaa, jotka on kuvattu jazzkonserteissa vuosien 2006 ja 2017 välillä.

Miksi kuvaan jazzkuvia?
Näyttely aiheeksi on tarkasti rajattu jazzmuusikot. Tavoittelen kuvillani suppeaa aihepiiriä laajempaa valokuvauksen ilmaisua. Kuvissani toistuu valon ja varjon yhteispeli, joka luo kuviin tilan tuntua. Kuvat tallentavat ja pysäyttävät liikettä eli aikaa. Kuvissa esiintyy hyvin keskittyneitä ihmisiä, jotka valokuva tallentaa taiteellisen työn äärellä. Jazzmuusikot
toimivat yleensä valtakulttuurin marginaalissa ja luovat siellä taiteellisesti kunnianhimoista musiikkia. He ansaitsevat tulla kuvatuiksi.

Miksi mustavalkoisia kuvia?
Jazzvalokuvaus sai alkunsa mustavalkoisten valokuvien valtakaudella. Mustavalkoisuus liittää kuvani osaksi jazzkuvauksen perinnettä, jonka taitajien töistä olen saanut innoitusta omaan kuvaukseeni. Tällaisia kuvaajia ovat esimerkiksi William Claxton, Roy DeCavara ja Lee Tanner. Lisäksi mustavalkoisuus pelkistää lavavalojen luonnottomat värit mustan, valkoisen ja harmaiden sävyiksi.

Jazzin kuvaamisesta
Jazzia soitetaan yleensä konserteissa, joissa yleisö on tullut kuuntelemaan esiintyjää, ei seuraamaan kameran kanssa heiluvaa valokuvaajaa. Niinpä yritän parhaani mukaan noudattaa Roy DeCavaran periaatteita:

I respect what I’m looking at. I do not intrude. I stay back, and I wait until something happens. And then I take my picture, and then I wait again. I do not get up in front of people and poke my camera in their faces. I sit back and keep as quiet and invisible as I can, and I wait.

Näin jazzmuusikoiden kuvaaminen muistuttaa hieman kalastusta. Saalista tulee, jos on tullakseen.

Jazzkuvia
Tornion kaupungintalon näyttelytila
19.-29.6.2018

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Avainsanoina , | Jätä kommentti