Uutta Instagramissa

Sivun yläosaan päivittyy Instagram-tilini viisi viimeisintä kuvaa. Suoraan Instagram-tililleni pääset klikkaamalla alla olevaa kuvaketta:

Instagram

Share
Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Jazzpasuunaa Haaparannalla – Nils Landgren & Norrbotten Big Band

Nils Landgren soitti Norrbotten Big Bandin solistina 27.4. Haaparannan Folkets Husilla. Mukana oli myös kaksi muuta kovaa pasunistia, Arvid Ingberg ja Peter Dahlgren.

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Jukka Perko Tritone: Dizzy (We Jazz Records, 2017)

Jukka Perko Oulussa 2013

Jukka Perko palaa uuden trionsa levyllä uransa läpimurtovuosiin, kun hädin tuskin täysi-ikäinen nuorukainen pääsi trumpetisti Dizzy Gillespien ison orkesterin kiertueille vuosina 1987 ja 1988. Perko kertoo levynkansilehtisessä kiinnostavasti, kuinka nuoren muusikon unelmapesti onnistui oikeastaan sattumalta. Muistelmat 30 vuoden takaisista kiertueista ja kohtaamisista Gillespien, Jon Faddisin ja Sam Riversin kanssa ovat lähes yhtä olennainen osa levyä kuin itse musiikki.

Musiikillisesti ”Dizzy” ei kuitenkaan ole mikään kaihoisa matka saksofonistin nuoruusvuosiin tai pelkkä Gillespie-tribuutti. Jo yhtyeen triokokoonpano on pakottanut kolmikon miettimään aivan uudelleen alunperin lähinnä jazzkvintetille tai big bandille sävelletyn musiikin.

Kiperästi svengaava avausraita, Gillespien ”Bebop”, pureutuu suoraan bebopin ytimeen, siis Charlie Parkerin, Gillespien ja Max Roachin maailmaan. Muulloin trio seuraa mieluummin bebopin jälkeen syntyneitä tuoreempia jälkiä, usein mieleen tulevatkin Sonny Rollinsin triot tai jopa free jazz. Tritone tulkitsee nokkelasti sovitetut klassikot tuoreesti ja osoittaa samalla, että musiikin perinnettä voi kunnioittaa jalat tiukasti nykypäivässä.

Vaikka ”Vuoden valinnat” -listani on kovin triopainotteinen, täytyy ”Dizzykin” sinne lisätä muiten kolmikkojen joukkoon: Vuoden valinnat 2017.

Jukka Perko Tritone: Dizzy (We Jazz Records, 2017)
Jukka Perko, alttosaksofoni, Antti Lötjönen, basso, Teppo Mäkynen, rummut

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Alexi Tuomarila: Kingdom (Edition Records, 2017)

Alexi Tuomarila. Kuva: Dave Stapleton/Edition Records

Pianisti Alexi Tuomarilan yhteistyö basisti Mats Eilertsenin ja rumpali Olavi Louhivuoren kanssa on jatkunut jo pitkään. Trion ensimmäinen levy ”Constellation” ilmestyi vuonna 2006 norjalaisella Jazzaway-merkillä ja toinen levy ”Seven Hills” vuonna 2013 Edition Recordsin julkaisemana. Tuomarila ja Louhivuori ovat soittaneet myös Eilertsenin Skydive-kvintetissä sekä Tomasz Stańkon kvartetissa. Yhteiset kokemukset ovat muovanneet triosta juuri sellaisen keskustelevan yhteispelin taitajan ja yhtenä instrumettina soivan yhtyeen, jollaisia modernit pianotriot tapaavat olla.

Tuomarilan trio soittaa melodista musiikkia, kuten Stańkon kanssa soittaneelta pianistilta voidaan odottaa.  Trion musiikkia leimaa valoisa vaivattomuus, jota kuitenkin syventää hienostunut melankolia, mistä hieno esimerkki on Tuomarilan laulullinen ja lempeä melodia ”The Girl in a Stetson Hat”.

Sen sijaan Eilertsenin säveltämä “Rytter” maalaa tummempia sävyjä. Se ikään kuin pysähtyy tarkkailemaan jylhää maisemaa ja laajentaa levyn tunnelmia kansanlaulun vivahteilla. Levyn kohokohtiin kuuluu Louhivuoren sävellys ”Shadows”, joka avautuu pitkällä, pohdiskelevalla bassosoololla. Pianon ja rumpujen liittyessä mukaan yhtye löytää lopulta sekä kepeän svengin että ihastuttavan melodian ennen dramaattista päätöstä.

Levyn sävellykset ovat trion jäsenten käsialaa lukuunottamatta Bob Dylanin laulua ”The Times They Are A-Changin´”. Sävelmä on saavuttanut jonkin verran suosiota jazzmuusikoiden keskuudessa, ainakin Joshua Redman, Eero Koivistoinen ja Medeski, Martin & Wood yhdessä John Scofieldin kanssa ovat sitä tulkinneet. Tuomarilan versio muistuttaa Koivistoisen ”Hati-Hati”-levyn versiota, mikä ei ole ihme, sillä Tuomarilahan soitti myös levyn kvartetissa. Molemmissa versioissa folk-klassikko luetaan enemmän balladina vailla alkuperäisen version julistuksen särmää.

Kaikkiaan ”Kingdom” on vahva ja kaunis albumi, jonka jokaisesta kappaleesta trio muotoilee ehjän ja harkitun kokonaisuuden. Alexi Tuomarila Trio sijoittuu ehdottomasti kärkisijoille pianotriojen sarjassa, joka lienee jazzmaailman kaikkein kilpailluin sarja.

Levy kuuluu epäilyksettä Vuoden valinnat 2017 -listalleni.

Alexi Tuomarila: Kingdom (Edition Records, 2017)
Alexi Tuomarila, piano, Mats Eilertsen, basso, Olavi Louhivuori, rummut

Soittolistassa versioita Dylanin laulusta The Times They are A-Changin´

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Olli Hirvonen: New Helsinki (Edition Records, 2017)

Olli Hirvonen. Kuva: Mark Niskanen

New Yorkiin kotoutunut kitaristi Olli Hirvonen siirtyi omakustanteisen debyyttilevynsä (”Detachment”, 2014) jälkeen brittiläinen Edition Recordsin taiteilijaksi, Alexi Tuomarilan, Verneri Pohjolan ja Aki Rissasen rinnalle. Juuri ilmestyneellä toisella albumillaan Hirvonen lataa kuultavaksi itsevarman ja itsetietoisen annoksen intensiivistä nykyjazzia.

Levyllä soittaa taidokas nuoren polven amerikkalaismuusikoiden yhtye. Basisti Marty Kenney ja rumpali Nathan Ellman-Bell ovat esiintyneet Hirvosen kanssa jo muutaman vuoden ajan triona, joka pianisti Luke Marantz myötä on nyttemmin laajentunut kvartetiksi. Muusikoiden yhteinen soittokokemus kuuluu ja tuntuu vahvana svenginä, joka puskee musiikkia hellittämättä eteenpäin.

Tämän kvartetin lisäksi levyllä on mukana vielä kaksi puhaltajaa, saksofonisti Walter Smith III ja trumpetisti Adam O´Farrill, jotka ovat kokoonpanon toistaiseksi tunnetuimmat muusikot. Smith on soittanut mm. trumpetisti Ambrose Akinmurisen ja pianisti Aaron Parksin kanssa. Adam O´Farrill tunnetaan kuubalaisen muusikkosukunsa (isoisä orkesterinjohtaja Chico O´Farrill ja isä pianisti Arturo O´Farrill) lisäksi panoksestaan vaikkapa saksofonisti Rudresh Mahanthappan kehutulla ”Bird Calls” -levyllä. Smithin hieman rosoinen, mutta harkitseva saksofoni ja O´Farrillin väliin hauras trumpetti täydentävät oivallisesti toisiaan. Molemmat puhaltajat osoittavat kykynsä myös kiinnostavina solisteina.

Levyn potkaisee liikkeella energinen avausraita ”Arps”, jolla Hirvonen heti kättelyssä osoittaa, että voitto viime vuoden Socar Montreux Electric Guitar -kilpailussa ei tullut turhan päiten. Olli Hirvonen on ketteräsorminen kitaristi, jonka kirpeä soundi viiltää usein terävästi, mutta tavoittaa levyn suvantopaikoissa herkkää kuulauttakin.

Kokonaan Hirvosen sävellyksistä koottu ”New Helsinki” onnistuu monella tasolla ja on eräs vuoden vankimpia jazzuutuuksia. Se on oivallinen yhdistelmä sähkökitaran kiihkoa ja rockia sekä akustisten soittimien jazzsoundia, monipuolinen albumi, joka säilyttää jännitteensä alusta loppuun saakka.

Lisäsin levyn oikopäätä Vuoden valinnat 2017 -listalleni.

Olli Hirvonen: New Helsinki (Edition Records, 2017)
Olli Hirvonen, kitara, Walter Smith III, saksofoni, Adam O’Farrill, trumpetti, Luke Marantz, piano, sähköpiano, Marty Kenney, basso, Nathan Ellman-Bell, rummut

Olli Hirvonen New Helsinki – Gravity

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Jazzvalokuvauksen historiaa – Benjamin Cawthra: Blue Notes in Black and White

Benjamin Cawthra: Blue Notes in Black and White. Photography and jazz. (The University of Chicago Press, 2011)

Historian professori Benjamin Cawthra (California State University, Fullerton) käsittelee kirjassaan jazzvalokuvauksen historiaa 1930-luvun puolivälistä 1960-luvun lopulle. Kirja alkaa Life-lehden varhaisista kuvareportaaseista, joissa Charles Petersonin ja Gjon Milin kuvissa mustat jazzmuusikot vähitellen pääsivät ensimmäisen kerran esille.

Mustien ja valkoisten suhteet Yhdysvalloissa ovat varmasti niitä asioita, joita ulkopuolisen on vaikea täysin sisäistää. Rotukysymys onkin kirjan johtavia teemoja. Kirjassa kerrotaan ensin, kuinka valkoiset valokuvaajat (William Gottlieb, Herman Leonard, William Claxton, Dennis Stock) kuvasivat mustia muusikoita. Kun kirjassa siirrytään 1960-luvulle, esitellään mustien valokuvaajien, erityisesti Roy DeCavaran, töitä mustien muusikoiden kanssa.

Valokuvauksen ja rotukysymysten rinnalla kirja aihepiireihin kuuluvat myös levykansitaiteen kehittyminen, levy-yhtiöiden toiminta, valokuvat Dizzy Gillespien, Miles Davisin ja Sonny Rollinsin uran luojina sekä jazzlehtien (Down Beat ja Metronome) suhde valokuviin.

Lue lisää: Blue Notes in Black and White, kirjan nettisivut.

Benjamin Cawthra: Blue Notes in Black and White. Photography and jazz. (The University of Chicago Press, 2011)

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

3 x kotimainen soololevy – Rauhala, Hille & Ruokangas

Yksi muusikko, yksi instrumentti, yhden taiteilijan visio ja tavoitteena soololevy, siitä  asetelma, joka ainakin kotisohvalta käsin kuulostaa vaativalta. Yhdellä soittimella, ilman apua ei saa muista muusikoista tai soittimista, on epäilemättä vaikeaa rakentaa moni-ilmeinen ja kuulijan mielenkiintoa kannatteleva kokonaisuus.

Pianomusiikilla on jazzin piirissä tietenkin pisimmät sooloperinteet, jotka juontavat juurensa aina varhaisen jazzin alkuhämäriin ragtimen, stridepianon ja boogie-woogien aikoihin. Lisäksi klassisen musiikin käytännöt antanevat nekin hyvää selkänojaa pianisteille.

Muillakin soittimilla tehdään soololevyjä, mistä osoituksena on nyt esittelyssä kolme kotimaista sooloprojektia. Basisti Ville Rauhalan levy on jo vuodelta 2010, pianisti-säveltäjä Sid Hillen viime vuodelta ja kitaristi Heikki Ruokankaan uutuus on aivan uunituore.

Ville Rauhala: Freedom – Eight Episodes (Lumpeela Julkaisut, 2010)
Ville Rauhala; kontrabasso, Petteri Parviainen; luuttu, lyömäsoittimet Simo Laihonen; bongorummut

Ville Rauhala Raahessa 2014

Ostin Ville Rauhalan levyn Black Motor -trion Tornion keikalta muutama vuosi sitten. Jostain syystä levy kuitenkin päätyi niiden levyjen pinoon, jotka ovat jääneet huonolle kuuntelulle, suoraan sanottuna kuuntelematta. Nyt Ruokankaan ja Hillen soololevyjen innoittamana muistin Rauhalan levyn ja se sai ansaitsemansa uuden mahdollisuuden.

Rauhalan levyllä on kymmenen raitaa, esipuhe (”Prologue”), nimen mukaiset kahdeksan episodia ja jälkisanat (”Epilogue”). Äänessä on etupäässä Rauhala yksin bassonsa kanssa, mitä nyt lisävärinä hieman päällekkäisäänityksiä ja parilla raidalla muita soittajia.

Levyn äänitys on onnistunut. Basson tumma soundi tulee hyvin lähelle kuulijaa ja siitä levylle syntyy intiimi tunnelma. Rauhala soittaa bassoaan vahvasti ja levollisesti. Musiikki svengaa ja tuo mieleen vaikkapa Charles Minguksen klassisen jazzbasson.

Sid Hille: Ugetsu (Satna Music, 2017)
Sid Hille, piano, sähköpiano, theremin, syntesoijat, kantele, lyömäsoittimet, ääni, Jukka Perko, saksofoni, Virpi Taskila, ääni, Anni Elif Egecioglu, ääni, Teemu Viinikainen, kitara

Sid Hille Torniossa 2014

Pianisti ja säveltäjä Sid Hille on jättänyt pääinstrumenttinsa syrjemmälle ja on laajentanut ilmaisumahdollisuuksiaan muilla soittimilla soololevyllään ”Ugetsu”. Levyn nimi viitannee Kenji Mizoguchin japanilaiseen elokuvaklassikkoon ”Ugetsu – kalpean kuun tarinoita” (1953). Eipä olekaan mikään ihme, että albumi etenee vaivattomasti visuaalisten kuulokuvien virtana. Kyse ei todellakaan ole soolopianolevystä.

Ugetsun” elokuvallisten kohtausten joukosta kohoaa erityisesti esille kaksi raitaa, joilla Hille on käyttänyt muiden muusikoiden apua. Albumin ensimmäisen osan, vinyyliversion A-puolen, päättää ”Stillness”, jolla Jukka Perkon sopraanosaksofoni piirtää runollisia vetoja. Vastaavasti viimeinen raita, vinyylin B-puolen päätös, ”Stroll in the Park” laventaa soundimaailmaan Teemu Viinikaisen bluesvaikutteisen kitaran ja muun levyn leijailevaa liikettä määrätietoisemman grooven myötä.

Heikki Ruokangas: Monologues (Eclipse Music, 2017)
Heikki Ruokangas, kitarat, kitarasyntesoija

Heikki Ruokangas Torniossa 2017

On ilahduttavaa, että Eclipse Music ymmärtää tähyillä myös pohjoisen suuntaan etsiessään esittelemisen arvoista musiikkia. Oululainen kitaristi Heikki Ruokangas on ilman muuta muusikko, että hän ansaitsee tulla esitellyksi. ”Monologues” on Ruokankaan toinen albumi, sillä hän on ehtinyt julkaista aikaisemmin jo yhden levyn. Duolevy ”Change of Thought” yhdessä kitaristi Joni Nybergin kanssa ilmestyi vuonna 2015 lontoolaisella F-IRE-merkillä.

Uusi levy on esittelyssä olevasta kolmikosta ainoa täysin soolona soitettu levy. Tukena ei ole muita muusikoita, sen sijaan päällekäinäänityksiä jonkin verran. Puoli tuntia kestävä albumin rosoista laitaa edustavat mm. levyn avaava äänimaisemalla ”A Scene From the Play Liikkumattomat hissit”, ärhäkän sähköinen ”Pyramids” ja draaman kaareksi jännittyvä ”Kuutio”.

Toisella tyylilaidallaan levy esittelee kolme tuttua lainakappaletta, standardit ”Secret Love” ja ”Here´s That Rainy Day” sekä levyn päättävä kotimainen klassikko ”Sininen uni”. Samaan lyyriseen, pienten eleiden linjaan asettuu myös  herkkä ”Hailuoto”.

Rauhalan voimakas levy kohoaa mielessäni kolmikosta korkeimmalle. Toki myös Hillen äänimaisemat houkuttelevat mukaan matkalle ja Ruokankaan albumin lupaus tulevasta ilahduttaa.

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Vinyylilevyt esittelyssä – Vinyylin viehätys

Kokosin yhteen linkit blogiin ”Vinyylin viehätys” -otsikolla kirjoittamiani juttuja. Esittelen sarjassa itselleni tärkeitä tai itseäni kiinnostavia jazzlevyjä, joita kuuntelen vinyyleinä. Täydennän sarjaa silloin tällöin ilman aikataulua. Pääpaino ainakin tähän saakka on ollut 1970- ja 1980-luvuilla ilmestyneessä jazzissa. Mukaan on tähän mennessä päässyt vain pari uutta julkaisua.

Sarjan yhteenveto löytyy sivulta ”Vinyylin viehätys”.

Motto: Jos musiikki on hyvää, Spotify ei sitä pilaa ja jos musiikki on tylsää, ei vinyyli sitä pelasta!

2017_Haden4
2017_Haden2
Charlie Hadenin humaanit duot
stony
2015_double_double_you
2015_altschul
andersen4
rena_rama_landscapes
2015_transit
rudd_lacy
2014_loaded
toneff_fairytales
stanko
vesala_heavy_life
dejohnette
mingus_presents_mingus
be_still
Billy Harper: Black Saint
sjosten_roots_and_relations
don_pullen_sixth_sense
OldAndNewDreams.jpg
2017_Haden4 thumbnail
2017_Haden2 thumbnail
Charlie Hadenin humaanit duot thumbnail
stony thumbnail
2015_double_double_you thumbnail
2015_altschul thumbnail
andersen4 thumbnail
rena_rama_landscapes thumbnail
2015_transit thumbnail
rudd_lacy thumbnail
2014_loaded thumbnail
toneff_fairytales thumbnail
stanko thumbnail
vesala_heavy_life thumbnail
dejohnette thumbnail
mingus_presents_mingus thumbnail
be_still thumbnail
Billy Harper: Black Saint thumbnail
sjosten_roots_and_relations thumbnail
don_pullen_sixth_sense thumbnail
OldAndNewDreams.jpg thumbnail
Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina | Jätä kommentti

Vinyylin viehätys – Air: Air Song (India Navigation, 1982)

Air: Air Song (India Navigation, 1982)

Saksofonisti ja säveltäjä Henry Threadgill (s.1944) perusti Air-trion Chicagossa vuonna 1971 yhdessä basisti Fred Hopkinsin (1947-1999) ja rumpali Steve McCallin (1933-1989) kanssa. Threadgill oli saanut taideyliopisto Columbia Collegelta tilauksen esittää erään näytelmän musiikkina Scott Joplinin sävellyksiä. Air syntyi tätä projektia varten ja ideana oli esittää ragtimea ilman pianoa. Trio palasi myöhemmin uudestaan Joplinin musiikin pariin levyllään ”Air Lore” (Novus, 1979).

Trio muutti vuonna 1975 New Yorkiin ja otti tässä yhteydessä käyttöönsä nimen Air (Artist In Residence). Air levytti ensimmäisen albuminsa ”Air Song” syyskuussa 1975 ja japanilainen Why Not julkaisi levyn vielä samana vuonna. Nyt esillä oleva versio on India Navigation -levymerkin amerikkalainen julkaisu vuodelta 1982.

Air: Steve McCall, Fred Hopkins, Henry Threadgill. Kuva: Bobby Kingsley

Vaikka kaikki ”Air Songin” sävellykset ovat Threadgillin käsialaa, on trion musiikissa alusta pitäen läsnä muusikoiden välinen saumaton yhteistyö ja kaikki yhtyeen kolme saavat äänensä kuuluviin myös solisteina. Yhtyeen paikoin humoristinen soundi ja ote nousee free jazzin perinteestä ja yhtye käyttää musiikissaan free jazzin parissa kehittynyttä kieltä. Kuitenkin trio esittää nimenomaan sävellyksiä ja sen musiikki henkii vahvaa muodon tajua.

Air Songilla” on neljä pitkää, 11-13 minuuttia kestävää raitaa. Threadgill soittaa kaikilla raidoilla eri instrumenttia, mikä oli tyypillistä myöhemmilläkin levyillä. Levyn avaa voimalla sevngaava ”Untitled Tango” jolla Threadgill soittaa tenorisaksofonia. Huomio kiinnittyy Steve McCallin dynaamiseen rumputyöskentelyyn. Threadgill kertoi jälkeenpäin haastattelussa, kuinka McCall kiinnitti hyvin paljon huomiota rumpusettinsä viritykseen. Threadgillin mielestä kyse oli afrikkalaisen musiikin vaikutuksesta.

A-puolen toinen raita on arvoituksellisesti nimetty ”Great Body of the Riddle or Where Were the Dodge Boys When My Clay Started to Slide”. Siinä Threadgill soittaa pitkän baritonisoolon. Sooloa voi kuunnella hyvänä esimerkkinä Threadgillin tavasta improvisoida. Hän välttää kliseitä ja tuntuu lataavaan soittoonsa tunteen jostain merkityksellisestä.

B-puolen avaa intensiivinen ”Dance of the Beast”, joka alkaa Hopkinsin ja McCallin pitkällä duetolla. Sitten esiin ryöpsähtää Threadgillin tulinen alttosaksofoni, joka hehkuu ja polttaa Eric Dolphyn ja Albert Aylerin hengessä. Levyn päättää albumin nimikappale, joka avautuu Thradgillin huilun johdolla lyyrisenä balladina, kerää matkan varrella lisää voimaa ja kaartuu lopussa jälleen hiljaisuuteen. ”Air Song” oli trion reilut kymmenen vuotta kestäneen (jos mukaan lasketaan rumpalinvaihdoksen jälkeinen New Air) levytystaipaleen komea alku ja samalla yksi sen kohokohdista, yhä vakuuttava ja kuuntelua kestävä teos.

Lisätietoja:
Henry Threadgill Discography; ruotsalaisen Lars Bäckströmin kokoama laaja diskografia
Interview with Henry Threadgill; Ethan Iverson teki laajan haastattelun Henry Threadgillin kanssa.

Air: Air Song (India Navigation, 1982)
Henry Threadgill, saksofonit, huilu, Fred Hopkins, basso, Steve McCall, rummut

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Jaska Lukkarinen Trion Origami vie jazzklubin parhaille paikoille

Jaska Lukkarinen Trio, Kuudes Linja, Helsinki, 2012.

Rumpali Jaska Lukkarisen trion konserttiäänitys vuoden 2015 We Jazz -festivaalilta säteilee elävän jazzin viehätystä. Intiimi äänitys vie kuulijan jazzklubin parhaille paikoille seuraamaan vuosia yhdessä soittaneen kolmikon pitkälle hiotunutta ja herkkävaistoista yhteistyötä. Trio soittaa hyvin vaivattoman tuntuisesti ja onnistuu välittämään musiikin pienetkin yksityiskohdat rennosti ja oivaltavasti.

Konsertin ja levytyksen ehkäpä hienoin idea lepää levyn sävellysten varassa. Trio nimittäin keskittyy soittamaan säveltäjä Valtteri Laurell Pöyhösen melodista musiikkia, joka Lukkarisen triolle sävellettyä nimikappaletta lukuunottamatta on tullut tutuksi Dalindéo-yhtyeen ja Ricky-Tick Big Bandin levyiltä. Onkin antoisaa verrata alkuperäisiä, isommilla kokoonpanoilla soitettua musiikkia trion riisutumpiin ja samalla moniulotteisiin versioihin. Trion toteutus on yhtäaikaa klassinen, ajankohtainen ja hyvin kaunis.

Kuuntelin levyä promo-cd:ltä ja Spotifysta. ”Origamin” varsinainen versio on tietenkin vinyyli-lp. Tämä huokuttelevasti ja huolellisesti tuotettu laitos (katso esittelyvideo) on kai pakko laittaa tilaukseen. On myös selvää, että levy nousee ”Vuoden valinnat 2017”-listalleni. Listaa voi käydä lukemassa täältä: Vuoden valinnat 2017. Alkuvuoden kuuntelusuositusten joukkoon on päätynyt aika monta muutakin triolevyä.

Jaska Lukkarinen Trio: Origami (We Jazz Records, 2017)
Jussi Kannaste, tenorisaksofoni, Antti Lötjönen, basso, Jaska Lukkarinen, rummut

Jaska Lukkarinen Trio: Pengerkadulla

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Craig Tabornin Daylight Ghosts (ECM, 2017) palaa hiljaisella tulella

Craig Taborn (Kuva: ECM/John Rogers)

Pianisti Craig Tabornin musiikki on epäilemättä jazzia. Siinä soi jazz soundi ja siinä improvisaatiolla olla tärkea osa. Tabornin musiikin rakenne kuitenkin paljon perinteistä teema-soolot-teema -ajattelua mutkikkaampi. Sävellykset ja koko yhtyeen improvisaatiot liittyvät yhteen eläväksi organismiksi, joka alati kasvaa ja kehittyy.

Taborn on olluut kiinnostunut elektronisesta musiikista jo 11-vuotiaasta saakka, jolloin hän sai vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi Moog-syntesoijan. Nyt uudella levyllä akustiset soittimet ja elektroniset äänet liittyvät yhteen vaivihkaa ja saumatta, tavalla joka, väistämättä tuo mieleen pianisti Vijay Iyerin ja trumpetisti Wadada Leo Smithin duolevyn (Lue Valon kuvia -arvio: a cosmic rhythm with each stroke).

Daylight Ghosts” on kaunista musiikkia, se ei käy kuulijan päälle, vaan mieluummin palaa hiljaisella tulella. Ja kuitenkin levyn intensiteetti jättää kuulijaan pysyvän jäljen ja vahvan merkityksen tunteen.

Craig Taborn: Daylight Ghosts (ECM, 2017)
Craig Taborn, piano, elektroniikka, Chris Speed, tenorisaksofoni, klarinetti, Chris Lightcap, basso, bassokitara, Dave King, rummut, sähköiset lyömäsoittimet

Lienee selvää, että ”Vuoden valinnat” -ehdokaslista täydentyi jälleen uudella ehdokkaalla.

ECM:n esittelyvideo

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti