Uutta Instagramissa

Sivun yläosaan päivittyy Instagram-tilini viisi viimeisintä kuvaa. Suoraan Instagram-tililleni pääset klikkaamalla alla olevaa kuvaketta:

Instagram

Share
Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Kalottjazz & Blues Festival 2017

Pohjois-Suomen perinteikäs jazztapahtuma Kalottjazz & Blues -festivaali on lähtenyt rohkeasti muuttamaan ilmettään. Kun festivaali jätti viime kesänä vanhan pääpaikkansa Pikisaaren eikä saanut tilalle oikein mitään kunnollista, oli uusien vaihtoehtojen hakeminen suorastaan välttämätöntä.

Kolealla säällä oli toki osansa alakulossa, mutta Umpitunneli toimi jazzkonsertin paikkana huonosti viime kesänä.

Viime kesän jazzkonsertti ravintola Umpitunnelin pihalla oli suoranainen pohjakosketus festivaalin pitkän historian aikana. Nyt festivaali tiivistyi kaksipäiväiseksi eli se tapahtuu 30.6. – 1.7.2017. Konsertit keskittyvät Aineen taidemuseolle ja museon takana olevalle piha- ja puistoalueelle. Vain kirkkokonsertti soitetaan festivaalialueen ulkopuolella, sekin aivan lähellä Tornion kirkossa.

Jopa ikiaikainen bluesilta on siirretty Folkets Husilta taidemuseon pihalle pystytettävään telttaan. Näin kaikki tapahtumat ovat muuttaneet Haaparannalta Tornion puolelle. Toki valtakunnan raja on uuden konserttipaikan vieressä aivan kivenheiton päässä.

Ohjelmistoltaan festivaali jatkaa vanhoilla jäljillään, kun ohjelmassa sekoittuvat lähinnä jazz ja blues. Viime kesän maailmanmusiikin kokeilua ei siis enää jatkettu. Vahvin panos ohjelmaan tulee Suomen puolelta. Tuttuja Kalottjazz-kävijöitä ovat Honey B. & T-Bones sekä Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta. Pyysalo ja Hurmerinta esiintyvät yhdessä Kauko Röyhkän kanssa Turmion suurherttuat -ohjelmistolla. Osmo Ikonen Swings lupaa swingversioita vaikkapa Ray Charlesin ja Stevie Wonderin lauluista ja Nina Mya tuo vanhan kotikaupunkinsa kirkkoon gospelyhtyeensä.

Ruotsalaista musiikkia edustuvat tyylikäs perinteisen kitarajazzin tulkki Tomas Janzon sekä usein ennenkin festivaalilla esiintynyt Ramblin´ Minds -yhtye. Ohjelmisto on siis laadukas, mutta samalla hieman yllätyksetön ainakin jazzin ystävän näkökulmasta. Kokonaisuutena ohjelmisto ja uudet järjestelyt lupaavat kuitenkin uutta alkua ja uutta suuntaa viime kesänä jo väsyneeltä vaikuttaneelle tapahtumalle, mikä on näin entisen festivaaliaktiivin kannalta hyvin ilahduttavaa.

Lisätietoja ja täydellinen ohjelma: Kalottjazz & Blues Festival 2017

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Raahen Rantajatsit 2017

Raahen Rantajatsit

Raahen Rantajatsit soitetaan jälleen heinäkuun lopulla 27.-29.7.2017. Viime kesäksi onnistuneesti uudistunut tapahtuma jatkaa samalla ohjelmarakenteella. Päätapahtumat sijoittuvat siis Ruiskuhuoneen rantalavalle. Myös teatterin lavalla ja sisäpihalla soi. Erikoisin konserttipaikka on Raahen edustalla sijaitseva Iso-Kraaselin saari, jonka pookin alle mahtuu kaksi muusikkoa soittamaan.

Maria Laura Baccarini & Régis Huby

Festivaali sanoo kutsuvansa kuulijoitaan retkelle jazzin rajamaille. Lähempi ohjelmaan tutustuminen paljastaa, että väitteelle on vahvat perusteet. Nuori suomalainen OK:KO -kvartetti on ehkä lähinnä perinteistä jazzilmaisua. Muuten festivaalin tarjonnassa soi vaikkapa minimalismi (Maarja Nuut), rock ja afrikkalaiset rummut (Raoul Björkenheim & Senegal Drums), jazz ja kuorolaulu (Orchestra Nazionale della Luna & sekakuoro Raahen Laulu) ja ranskalainen klassinen musiikki (Ikui Doki).

Rantajatsit on korkeatasoinen festivaali, jonka viihtyisät konserttipaikat ja rohkeasti rakennettu ohjelma lupaavat jälleen hienoja musiikkielämyksiä. Pitkäaikaisena festivaalin ystävänä uskallan ehdottomasti suositella matkaa Raaheen.

Raahen Rantajatsit

Kuvat ovat kesän 2016 Rantajatseilta.

Lisätietoja & ohjelma: Rantajatsit 2017

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Tim Daisy, Ken Vandermark & Michael Thieke: Triptych (Relay Recordings, 2017)

Vanha tapa tehdä jazzlevyjä oli perin yksinkertainen. Muusikot kokoontuivat studioon ja soittivat niin kauan, kunnes koossa oli tarvittava määrä kelvollista musiikkia. Usein koko levyn äänittämiseen riitti yksi työpäivä.

Rumpali Tim Daisy sekä kaksi puhaltajaa Ken Vandermark ja Michael Thieke tekivät tuoreen levynsä juuri tällä tavalla. Yhden päivän aikana viime joulukuussa syntyi noin puolen tunnin mittainen albumi. Levyllä on kolme Daisyn sävellystä, joilla kolmikko esiintyy yhdessä sekä viisi soolo- tai duoimprovisaatiota.

Tämä yksinkertainen asetelma on tuottanut varsin vähäeleistä musiikkia. Trioesitykset erottuvat selkeimmin levyn kokonaisuudesta. Niiden kevyt svengi viittaa jazzin perinteisiin, kun soolot ja duot ovat puolestaan vapaita improvisaatioita, soundipiirroksia. Lyhyt albumi tuntuu syntyneen vain soundien ja muusikoiden välisen kommunikaation vuoksi.

Musiikki karttaa suuria teemoja, eikä se liity lainkaan ajankohtaisiin trendeihin. Sitä ei ole julkaistu edes muodikkaasti vinyylinä, vaan pelkistettyyn koteloon pakattuna cd:nä ja digitaalisena albumina. ”Triptych” tarjoaa kuulijalle koruttoman ja ajattoman tuokion puhtaasti akustisten soundien äärellä, vain Daisyn rumpusoolon loppu häipyy harmaaseen radiokohinaan.

Tämä hiljainen kuuntelyelämys päätyi mukaan Vuoden valinnat 2017 -listalleni.

Tim Daisy, Ken Vandermark & Michael Thieke: Triptych (Relay Recordings, 2017)
Tim Daisy, rummut, lyömäsoittimet, radiot, Ken Vandermark, tenorisaksofoni, bassoklarinetti, Michael Thieke, klarinetti

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Verneri Pohjola: Pekka (Edition Records, 2017)

Verneri Pohjola Raahen Rantajatseilla kesällä 2015

Trumpetisti Verneri Pohjola ehti tehdä komean uran muusikkona, ennen kuin tunsi itsensä valmiiksi tarttumaan isänsä Pekka Pohjolan musiikkiin ja käsittelemään musiikillisesti kulmikasta isäsuhdettaan. Projekti toteutui ensimmäisen kerran kesän 2016 Viapori Jazz -festivaalilla, kun festivaalin taiteellinen johtaja Jukka Perko ehdotti konserttia teemalla ”Verneri Pohjola Plays Pekka Pohjola”.

Verneri Pohjola kokosi festivaalia varten uuden yhtyeen, jonka onnistuneet esiintymiset saivat hyvän vastaanoton. Nyt on vuorossa Edition Recordsin julkaisema albumi, yksinkertaiselta nimeltään ”Pekka”, jolla soittaa edelleen sama kokoonpano.

Pekka Pohjolan sävellykset ovat keskeinen osa suomalaisen progemusiikin ja rockjazzin historiaa. Ne ansaitsevat uusia tulkintoja ja ne myös kestävät tarkastelun uusista näkökulmista. Verneri Pohjolan tulkinnat ovat lopulta varsin uskollisia alkuperäisten sävellysten vahvoille ideoille ja melodioille, siis mistään radikaalista uudelleenluennasta tai varsinkaan isänmurhasta ei ole kyse.

Kaikkiaan ”Pekka” on tuoretta ja uljasta musiikkia, kaikkein uljaimpana soi Pohjolan voimallinen trumpetti. Vahvan kokonaisuuden keskellä huomiota vaativat myös lukuisat oivaltavat yksityiskohdat, kuten esimerkiksi ”Inke and Me” -kappaleen lopussa bassolla ja sähköpianolla ihastuttavasti muovailtu kaunis teema.

Tyylillisesti levy suuntautuu pikemminkin kohti Miles Davisin 1960-luvun lopun jazzia kuin Pekka Pohjolan fuusiota. Vaikkapa akustinen basso sähköbasson asemasta antaa levylle alkuperäistä musiikkia jazzillisemman sävyn.

Nykyjazzissa muusikot soittavat useimmiten omia sävellyksiään, toki myös uusia tulkintoja vakiintuneista standardisävelmistä tehdään ahkerasti. Sen sijaan yllättävän harvoin muusikot tarttuvat jonkin toisen säveltäjän teoksiin. Kotimaisina esimerkkeinä mieleen nousee Jaska Lukkarisen trion tulkinnat Valtteri Laurell Pöyhösen sävellyksistä tältä vuodelta ja jo hieman kauempaa Nordic Trinityn Edward Vesala -levytys. ”Pekka” on oiva lisä tähän sarjaan. Lisäksi levy houkutteli ainakin minut palaamaan jälleen myös Pekka Pohjolan levyjen pariin.

Levy pääsi mukaan Vuoden valinnat 2017 -listalleni.

Verneri Pohjola: Pekka (Edition Records, 2017)
Verneri Pohjola, trumpetti, Tuomo Prättälä, Fender Rhodes, Teemu Viinikainen, kitara, Antti Lötjönen, basso, Mika Kallio, rummut

Verneri Pohjola Group jazzahead! 2017 -tapahtumassa

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Kari Ikonen: Ikonostasis (Ozella Music, 2017)

Kari Ikonen, Tampere Jazz Happening, 2016

Kari Ikosen uutuus on selkeästi Ikosen soololevy, Ikosen visioista rakennettu albumi, jolla piano- että Moog-soolojen lisäksi on duoesityksiä klarinetisti Louis Sclavisin ja veteraanirumpali Bob Mosesin kanssa. Lisäksi trumpetisti Mathias Eick liittyy Ikosen ja Mosesin seuraksi yhden trioesityksen ajaksi

Levyn nimi viitannee (mahdollisen sanaleikin ohella) ortodoksisen kirkon ikonostaasiin eli kuvaseinään, joka kirkon hyvin näkyvänä rakenteena erottaa kirkkosalin alttarista. Symbolisella tasolla ikonostaasi on näkyvän maailman ja näkymättömän maailman rajalla. Vaikka joissakin sävellysten nimissä on viittauksia uskonnolliseen sisältöön (”Prophétes”, ”Sacrament” ja ”Trinity”), ainakaan ilmeisiä yhteyksiä ortodoksiseen musiikkiin ei kuulu.

Sen sijaan Ikosen pianotrion ohjelmistosta tutun armenialaisen musiikin kaikuja tuntuu häivähtävän yli 14 minuuttia kestävällä trioraidalla ”Trinity”. Se on levyn vaikuttavin (ja pisin) esitys, jolla Mathias Eickin yhtä aikaa hauras ja majesteetillinen trumpetti on pääosassa. Trion musiikkia olisin mieluusti kuunnellut enemmänkin, ehkäpä tätä Pori Jazzeilla kesällä 2016 äänitettyä materiaalia julkaistaan vielä lisää jossain yhteydessä.

Levyn soundimaailmaa hallitsee pianoa enemmän kuitenkin Ikosen toinen instrumentti, Moog-syntesoija, jonka taitajaksi Ikonen on vähitellen kehittynyt. Niinpä Ikonen saa soittimesta irti rikkaita sävyjä, pelkkää ujellusta paljon syvempiä soundeja. Moog kieppuu villeissä pyörteissä Sclavisin klarinetin kanssa ”Prophétes”, piirtää eksoottisen kuvan itämaisesta basaarista (”Catubada De Tehran”) tai herkistelee hienovaraisin piirroin (”Sinephony” ja ”Cappella Nella Luna).

”Ikonostasis” on rohkea levy, jota on mahdoton luokitella valmiisiin lokeroihin, sen verran moneen suuntaan se tavoittelee. Useista kokoonpanoistaan ja näkökulmistaan huolimatta levy on yllättävän kiinteä kokonaisuus, Ikosen vahvojen näkemysten yhteen liimaama teos.

Lisäsin levyn Vuoden valinnat 2017 -listalle.

Kari Ikonen: Ikonostasis (Ozella Music, 2017)
Kari Ikonen, piano, Moog, Fender Rhodes, Ra-Kalaam Bob Moses, rummut, Louis Sclavis, klarinetti, bassoklarinetti, Mathias Eick, trumpetti

Kari Ikonen & Louis Sclavis Keravan kirkossa 2016

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Jazzpasuunaa Haaparannalla – Nils Landgren & Norrbotten Big Band

Nils Landgren soitti Norrbotten Big Bandin solistina 27.4. Haaparannan Folkets Husilla. Mukana oli myös kaksi muuta kovaa pasunistia, Arvid Ingberg ja Peter Dahlgren.

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Jukka Perko Tritone: Dizzy (We Jazz Records, 2017)

Jukka Perko Oulussa 2013

Jukka Perko palaa uuden trionsa levyllä uransa läpimurtovuosiin, kun hädin tuskin täysi-ikäinen nuorukainen pääsi trumpetisti Dizzy Gillespien ison orkesterin kiertueille vuosina 1987 ja 1988. Perko kertoo levynkansilehtisessä kiinnostavasti, kuinka nuoren muusikon unelmapesti onnistui oikeastaan sattumalta. Muistelmat 30 vuoden takaisista kiertueista ja kohtaamisista Gillespien, Jon Faddisin ja Sam Riversin kanssa ovat lähes yhtä olennainen osa levyä kuin itse musiikki.

Musiikillisesti ”Dizzy” ei kuitenkaan ole mikään kaihoisa matka saksofonistin nuoruusvuosiin tai pelkkä Gillespie-tribuutti. Jo yhtyeen triokokoonpano on pakottanut kolmikon miettimään aivan uudelleen alunperin lähinnä jazzkvintetille tai big bandille sävelletyn musiikin.

Kiperästi svengaava avausraita, Gillespien ”Bebop”, pureutuu suoraan bebopin ytimeen, siis Charlie Parkerin, Gillespien ja Max Roachin maailmaan. Muulloin trio seuraa mieluummin bebopin jälkeen syntyneitä tuoreempia jälkiä, usein mieleen tulevatkin Sonny Rollinsin triot tai jopa free jazz. Tritone tulkitsee nokkelasti sovitetut klassikot tuoreesti ja osoittaa samalla, että musiikin perinnettä voi kunnioittaa jalat tiukasti nykypäivässä.

Vaikka ”Vuoden valinnat” -listani on kovin triopainotteinen, täytyy ”Dizzykin” sinne lisätä muiten kolmikkojen joukkoon: Vuoden valinnat 2017.

Jukka Perko Tritone: Dizzy (We Jazz Records, 2017)
Jukka Perko, alttosaksofoni, Antti Lötjönen, basso, Teppo Mäkynen, rummut

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Alexi Tuomarila: Kingdom (Edition Records, 2017)

Alexi Tuomarila. Kuva: Dave Stapleton/Edition Records

Pianisti Alexi Tuomarilan yhteistyö basisti Mats Eilertsenin ja rumpali Olavi Louhivuoren kanssa on jatkunut jo pitkään. Trion ensimmäinen levy ”Constellation” ilmestyi vuonna 2006 norjalaisella Jazzaway-merkillä ja toinen levy ”Seven Hills” vuonna 2013 Edition Recordsin julkaisemana. Tuomarila ja Louhivuori ovat soittaneet myös Eilertsenin Skydive-kvintetissä sekä Tomasz Stańkon kvartetissa. Yhteiset kokemukset ovat muovanneet triosta juuri sellaisen keskustelevan yhteispelin taitajan ja yhtenä instrumettina soivan yhtyeen, jollaisia modernit pianotriot tapaavat olla.

Tuomarilan trio soittaa melodista musiikkia, kuten Stańkon kanssa soittaneelta pianistilta voidaan odottaa.  Trion musiikkia leimaa valoisa vaivattomuus, jota kuitenkin syventää hienostunut melankolia, mistä hieno esimerkki on Tuomarilan laulullinen ja lempeä melodia ”The Girl in a Stetson Hat”.

Sen sijaan Eilertsenin säveltämä “Rytter” maalaa tummempia sävyjä. Se ikään kuin pysähtyy tarkkailemaan jylhää maisemaa ja laajentaa levyn tunnelmia kansanlaulun vivahteilla. Levyn kohokohtiin kuuluu Louhivuoren sävellys ”Shadows”, joka avautuu pitkällä, pohdiskelevalla bassosoololla. Pianon ja rumpujen liittyessä mukaan yhtye löytää lopulta sekä kepeän svengin että ihastuttavan melodian ennen dramaattista päätöstä.

Levyn sävellykset ovat trion jäsenten käsialaa lukuunottamatta Bob Dylanin laulua ”The Times They Are A-Changin´”. Sävelmä on saavuttanut jonkin verran suosiota jazzmuusikoiden keskuudessa, ainakin Joshua Redman, Eero Koivistoinen ja Medeski, Martin & Wood yhdessä John Scofieldin kanssa ovat sitä tulkinneet. Tuomarilan versio muistuttaa Koivistoisen ”Hati-Hati”-levyn versiota, mikä ei ole ihme, sillä Tuomarilahan soitti myös levyn kvartetissa. Molemmissa versioissa folk-klassikko luetaan enemmän balladina vailla alkuperäisen version julistuksen särmää.

Kaikkiaan ”Kingdom” on vahva ja kaunis albumi, jonka jokaisesta kappaleesta trio muotoilee ehjän ja harkitun kokonaisuuden. Alexi Tuomarila Trio sijoittuu ehdottomasti kärkisijoille pianotriojen sarjassa, joka lienee jazzmaailman kaikkein kilpailluin sarja.

Levy kuuluu epäilyksettä Vuoden valinnat 2017 -listalleni.

Alexi Tuomarila: Kingdom (Edition Records, 2017)
Alexi Tuomarila, piano, Mats Eilertsen, basso, Olavi Louhivuori, rummut

Soittolistassa versioita Dylanin laulusta The Times They are A-Changin´

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Olli Hirvonen: New Helsinki (Edition Records, 2017)

Olli Hirvonen. Kuva: Mark Niskanen

New Yorkiin kotoutunut kitaristi Olli Hirvonen siirtyi omakustanteisen debyyttilevynsä (”Detachment”, 2014) jälkeen brittiläinen Edition Recordsin taiteilijaksi, Alexi Tuomarilan, Verneri Pohjolan ja Aki Rissasen rinnalle. Juuri ilmestyneellä toisella albumillaan Hirvonen lataa kuultavaksi itsevarman ja itsetietoisen annoksen intensiivistä nykyjazzia.

Levyllä soittaa taidokas nuoren polven amerikkalaismuusikoiden yhtye. Basisti Marty Kenney ja rumpali Nathan Ellman-Bell ovat esiintyneet Hirvosen kanssa jo muutaman vuoden ajan triona, joka pianisti Luke Marantz myötä on nyttemmin laajentunut kvartetiksi. Muusikoiden yhteinen soittokokemus kuuluu ja tuntuu vahvana svenginä, joka puskee musiikkia hellittämättä eteenpäin.

Tämän kvartetin lisäksi levyllä on mukana vielä kaksi puhaltajaa, saksofonisti Walter Smith III ja trumpetisti Adam O´Farrill, jotka ovat kokoonpanon toistaiseksi tunnetuimmat muusikot. Smith on soittanut mm. trumpetisti Ambrose Akinmurisen ja pianisti Aaron Parksin kanssa. Adam O´Farrill tunnetaan kuubalaisen muusikkosukunsa (isoisä orkesterinjohtaja Chico O´Farrill ja isä pianisti Arturo O´Farrill) lisäksi panoksestaan vaikkapa saksofonisti Rudresh Mahanthappan kehutulla ”Bird Calls” -levyllä. Smithin hieman rosoinen, mutta harkitseva saksofoni ja O´Farrillin väliin hauras trumpetti täydentävät oivallisesti toisiaan. Molemmat puhaltajat osoittavat kykynsä myös kiinnostavina solisteina.

Levyn potkaisee liikkeella energinen avausraita ”Arps”, jolla Hirvonen heti kättelyssä osoittaa, että voitto viime vuoden Socar Montreux Electric Guitar -kilpailussa ei tullut turhan päiten. Olli Hirvonen on ketteräsorminen kitaristi, jonka kirpeä soundi viiltää usein terävästi, mutta tavoittaa levyn suvantopaikoissa herkkää kuulauttakin.

Kokonaan Hirvosen sävellyksistä koottu ”New Helsinki” onnistuu monella tasolla ja on eräs vuoden vankimpia jazzuutuuksia. Se on oivallinen yhdistelmä sähkökitaran kiihkoa ja rockia sekä akustisten soittimien jazzsoundia, monipuolinen albumi, joka säilyttää jännitteensä alusta loppuun saakka.

Lisäsin levyn oikopäätä Vuoden valinnat 2017 -listalleni.

Olli Hirvonen: New Helsinki (Edition Records, 2017)
Olli Hirvonen, kitara, Walter Smith III, saksofoni, Adam O’Farrill, trumpetti, Luke Marantz, piano, sähköpiano, Marty Kenney, basso, Nathan Ellman-Bell, rummut

Olli Hirvonen New Helsinki – Gravity

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Jazzvalokuvauksen historiaa – Benjamin Cawthra: Blue Notes in Black and White

Benjamin Cawthra: Blue Notes in Black and White. Photography and jazz. (The University of Chicago Press, 2011)

Historian professori Benjamin Cawthra (California State University, Fullerton) käsittelee kirjassaan jazzvalokuvauksen historiaa 1930-luvun puolivälistä 1960-luvun lopulle. Kirja alkaa Life-lehden varhaisista kuvareportaaseista, joissa Charles Petersonin ja Gjon Milin kuvissa mustat jazzmuusikot vähitellen pääsivät ensimmäisen kerran esille.

Mustien ja valkoisten suhteet Yhdysvalloissa ovat varmasti niitä asioita, joita ulkopuolisen on vaikea täysin sisäistää. Rotukysymys onkin kirjan johtavia teemoja. Kirjassa kerrotaan ensin, kuinka valkoiset valokuvaajat (William Gottlieb, Herman Leonard, William Claxton, Dennis Stock) kuvasivat mustia muusikoita. Kun kirjassa siirrytään 1960-luvulle, esitellään mustien valokuvaajien, erityisesti Roy DeCavaran, töitä mustien muusikoiden kanssa.

Valokuvauksen ja rotukysymysten rinnalla kirja aihepiireihin kuuluvat myös levykansitaiteen kehittyminen, levy-yhtiöiden toiminta, valokuvat Dizzy Gillespien, Miles Davisin ja Sonny Rollinsin uran luojina sekä jazzlehtien (Down Beat ja Metronome) suhde valokuviin.

Lue lisää: Blue Notes in Black and White, kirjan nettisivut.

Benjamin Cawthra: Blue Notes in Black and White. Photography and jazz. (The University of Chicago Press, 2011)

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti