Uutta Instagramissa

Sivun yläosaan päivittyy Instagram-tilini viisi viimeisintä kuvaa. Suoraan Instagram-tililleni pääset klikkaamalla alla olevaa kuvaketta:

Instagram

Share
Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Kunniaa klassikolle Django Bates: Saluting Sgt. Pepper

Beatlesin albumiklassikko ”Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band” saattaa hyvinkin olla rockin historian merkittävin yksittäinen levytys. Sen julkaisemisesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Juhlavuosi on tietenkin tuonut mukanaan erilaisia muistohankkeita, joista kenties merkittävin on albumin julkaiseminen uudelleen, uutena versiona, joka on uskollisempi alkuperäiselle monoversiolle.

Brittiläinen pianisti/säveltäjä Django Batesin kunnianosoitus ”Salutin Sgt. Pepper” (Edition Records, 2017) on Beatlesin musiikin ja big band -jazzin riemukas yhdistelmä. Siinä missä Beatles teki kaleidoskooppimaisen musiikkinsa käyttämällä nerokkaasti hyväksi aikansa studiotekniikka, Bates sovittaa koko albumin värikkääksi ison orkesterin musiikiksi. Batesin tulkinta on hyvin uskollinen alkuperäiselle musiikille, kaikki levyn melodiat soivat tuttuina ja tunnistettavia, tutussa ja turvallisessa järjestyksessä.

Olen harvoin erityisemmin pitänyt jazzmuusikoiden Beatles-tulkinnoista. Ne ovat vaikuttaneet välttämättömältä pahalta, siis periaatteella ”otetaan mukaan joku tuttu kappale, jonka muutkin kuin jazzin harrastajat tuntevat”. Django Bates on kuitenkin siis jättänyt alkuperäiset melodiat rauhaan, hän ei yritäkään vääntää niitä jazzin kielelle. Sen sijaan ison orkesterin hyväntuulisissa, suorastaan nerokkaan kekseliäissä osuuksissa jazz välähtää oivaltavasti. Koko ajan Beatlesin musiikki säilyy pääosassa.

Levyllä Batesin visiota toteuttaa taidokas Frankfurt Radio Big Band ja tanskalainen Eggs Laid By Tigers, ”singing-songwriting, working-playing jazz-folk-rock poetry trio”. Trion laulajan Martin Ullits Dahlin vakuuttava laulusuoritus kruunaa koko projektin onnistumisen. Mielihyvin liitän levyn kuuntelusuositusteni listalle: Vuoden valinnat 2017.

Django Bates & Frankfurt Radio Big Band: Saluting Sgt. Pepper (Edition Records, 2017)

Konserteissa Frankfurin radio-orkesterin lisäksi Batesin versiota toteuttavat Tanskan Radion Big Band, UMO ja ja mikä hienointa myös Luulajan Norrbotten Big Band, joka tuo esityksen Tornioon Lappian Musiikkitalolle torstaina 26.10.2017.

Lisätietoja: Tornion konsertin Facebook-sivu

A Day in the Life – Django Bates and Frankfurt Radio Big

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Tampere Jazz Happening 2017 – jazzia ilman rajoja

Tämän vuoden Tampere Jazz Happeningin ohjelma luo nykyjazziin jopa poikkeuksellisen kansainvälisen näkökulman. Festivaali katsoo laajalle jazzin synnyinseutujen ulkopuolelle ja amerikkalainen jazz ohjelmassa selvästi vähemmistössä. Amerikkalaisen jazzin huippunimiäkin ohjelmasta toki löytyy; esimerkiksi saksofonisti Steve Coleman oman yhtyeensä kanssa, rumpali Hamid Drake New Zion -triossa sekä saksofonisti Oliver Lake ja pianisti Aaron Parks rivimiehinä monikansallisissa kokoonpanoissa.

Jazzin kansainvälisyyttä moni-ilmeisesti esittelevän ohjelman rinnalla jatkuu vahva panostus kotimaiseen jazziin. Suomalaisen jazzin merkittävin vuosittainen tunnustus, Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinto, jaetaan jo totuttuun tapaan Tampereella. Lisäksi festivaalin toinen pääareena, Telakan klubi, keskittyy kokonaan suomalaisen jazzin ajankohtaisiin yhtyeisiin.

Tämän vuoden ohjelmassa ei ole oikeastaan yhtään ns. vahvaa henkilökohtaista suosikkia, siis sellaista esiintyjää, jonka esitystä etukäteen kovasti odottaisin. Viime vuoden festivaalilla sellaisia olivat erityisesti Charles Lloydin kvartetti ja The Necks.

Toki olen jonkin verran kuunnellut Steve Colemanin musiikkia eikä saksofonisti Evan Parkerkaan (The Fifth Man -yhtye) ole täysin vieras. Parkerin muistan lähinnä Alexander von Schlippenbachin trion klassisilta improvisaatiolevyiltä. Niinpä festivaali tarjoaa mainion lähtökohdan kuunnella musiikkia avoimin korvin ilman vanhojen mieltymysten ja ennakko-odotuksien taakkaa.

Liitän näytteeksi näistä itselleni uusista nimistä ranskalaisen saksofonistin Thomas de Pourqueryn Supersonic-yhtyeen räväkän esityksen huhtikuulta 2017

Thomas de Pourquery Supersonic: Give The Money Back

Lisätietoja: Tampere Jazz Happening 2017, ohjelma + info

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Vinyylin viehätys – Air: Air Raid (India Navigation, 1984)

Saksofonisti ja säveltäjä Henry Threadgillin johtaman merkittävän Air-trion toinen albumi ”Air Raid” äänitettiin yhden päivän aikana (15.7.1976) New Yorkissa. Japanilainen Why Not-levymerkki julkaisi levyn ensimmäisen kerran heti samana vuonna. Esillä oleva uudempi painos on vuodelta 1984 ja sen julkaisi amerikkalainen India Navigation.

Yhtyeen debyyttialbumin (”Air Song”, 1975) tavoin toisellakin levyllä on neljä raitaa, kaksi kummallakin levypuoliskolla. Levyn avaa dramaattisesti sen nimikappale, jonka Threadgill puhaltaa käyntiin pistävä-äänisellä suonalla, jota levyn kannessa kutsutaan nimellä ”chinese musette”. Tämä kiinalainen puupuhallin vaihtuu kuitenkin pian alttosaksofoniksi ja kappale jatkuu vahvasti svengaavana free jazzina ja päättyy lopulta läpikuultavan hentoihin bassoääniin. A-puolen toinen raita, tummanpuhuvan melodinen ja karun kaunis ”Midnight Sun” on levyn mieleenpainuvin esitys. Jazzkriitikko Gary Giddins kuulee siinä Sonny Rollinsin vaikutusta: ”one of Threadgill´s melodious Rollins-inspired themes (the Rollins swagger transmuted by the jagged cry of Threadgill´s alto”.

B-puolen ensimmäinen raita on huiman monivaiheinen, yli 16 minuuttia kestävä ”Release”, jolla Threadgill taituroi huilullaan. Myös Fred Hopkinsin basso ja Steve McCallin rummut saavat myös runsaasti soolotilaa ja he käyttävät saamansa tilan vaikuttavasti, soittimiaan monipuolisesti esitellen. Levyn viimeinen kappale ”Through a Keyhole Darkly” on tenorisaksofonin johtama free jazz-balladi, joka vie levyn levollisesti ja intensiivisesti päätökseensä. ”Air Raid” on tasapainoinen kokonaisuus, hyvin onnistunut seuraaja vuonna 1975 ilmestyneelle debyyttilevylle ”Air Song”.

Lue perustietoja trion historiasta ja yhtyeen ensimmäisen levyn esittely: Air Song.

Air: Air Raid (India Navigation, 1984)
Henry Threadgill, saksofonit, huilu, Fred Hopkins, basso, Steve McCall, rummut

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Hannu Luntiala: Jazzia Jumalan armosta. Juhani Aaltosen tarina

Juhani Aaltonen Raahen Rantajatsien soolokonsertissa kesällä 2014

Hannu Luntiala on kirjoittanut saksofonisti Juhanin Aaltosen elämäkerran ”Jazzia Jumalan armosta”. Kirjan takakannessa teosta luonnehdidaan ”elämäkerraksi” , siis lainausmerkeissä. Uskoakseni lainausmerkit viittaavat siihen, että kyseessä ei ole perinteinen taitelijaelämäkerta, joka laittaa päähenkilän elämän ja teokset oikeaan järjestykseen.

Luntiala on sen sijaan tavoitellut epäsovinnaisempaa otetta, kuvaamalla samalla kirjan kirjoittamisprosessia ja musiikin kirjoittajassa herättämiä mielenliikkeitä. Tämän kaiken yhteensovittaminen ei kuitenkaan ole täysin onnistunut. Toki Aaltosen elämänvaiheet varhaisista sotalapsikokemuksista alkaen ja free jazzin löytämisen kautta uskoontuloon ja uran uuteen nousuun saakka käydään kirjassa suurin piirtein kronologisesti läpi.

Pääosan kirjasta vievät Aaltosen haastattelut. Ne ovat kirjan ehdottomasti parasta antia ja Luntiala on selvästi nähnyt paljon vaivaa niiden eteen.  Haastatteluista käy ilmi Aaltosen läheinen suhde erityisesti Heikki Sarmannon, mutta myös Edward Vesalan ja Henrik Otto Donnerin kanssa.

Mielenkiintoinen tiedonmurunen on, kuinka ECM-levymerkin Manfred Eicher ehdotti Aaltoselle laajaa yhteistyötä, josta tämä kuitenkin kieltäytyi. Toisin valitsemalla Aaltonen olisi saattanut päätyä samankaltaisille urapoluille kuin Jan Garbarek tai Tomasz Stańko, mutta Aaltonen valitsi toisin. ”Ehkä siinä kohdassa rohkeus petti”, toteaa Aaltonen.

Aaltosen uran ja haastattelujen lisäksi Luntiala on ympännyt mukaan myös runoilija Jyrki Pellisen, joka selvästi on kirjoittajalle merkityksellinen kirjailija. Pellisellä ei kuitenkaan ole suoranaisia liittymäkohtia Aaltoseen ja hänen musiikkiinsa, joten runojen sitaatit ja kuvaukset kirjoittajan kohtaamisista Pellisen kanssa jäävät itse asian kannalta aivan irrallisiksi.

Kirjassa esitellään vielä Aaltosen uran keskeisiä levytyksiä otsikolla ”Matkalla”. Nämä jaksot kuvaavat lähinnä Aaltosen levyjen kirjoittajassa herättämiä tunteita, mikä on varsin epäkiinnostava näkökulma. Esimerkistä käy pätkä, joka liittyy Arild Andersenin kvartetin ”Shimri”-levyyn (ECM, 1979): ”On hiljaista, muita ei ole. Vihreä luonto haluaa myös kuulla tarinan. puro hidastaa kulkuaan, linnut eivät laula” (s. 142). Lukija ei saa mielenkiintoisen ja hienon levyn taustoista mitään uutta informaatiota.

Kirjassa on muutenkin aivan liikaa löysää tekstiä, liikaa toistoja, liikaa lauseita ilman verbejä. Otan toisen esimerkin, joka koskee Heikkia Sarmantoa (s. 104): ”Jos Aaltosen ura on pitkä, arvostettu ja monipuolinen, samaan yltää Sarmanto. Tai kenties vielä sen ylikin. Vaikka arvioinneilla ja vertauksilla ei olekaan merkitystä, ainakaan kohteidensa mielessä. Soittamista, säveltämistä ja sovittamista. Vaikka arvioinneilla ja vertauksilla ei olekaan merkitystä, ainakaan kohteidensa mielessä. Tärkeintä on saada aikaan musiikkia, joka elää. ” Tällaista tekstiä on raskasta lukea.

Juhani Aaltonen on suomalaisen jazzin peruskiviä, joka on varmasti ansainnut elämäkertakirjansa. ”Jazzia Jumalan armosta” täyttää odotukset vain osittain. Laajat haastattelut ovat arvokasta dokumentointia, mutta kokonaisuutena kirjasta jää hajanainen ja viimeistelemätön jälkimaku.

Hannu Luntiala: Jazzia Jumalan armosta. Juhani Aaltosen tarina (Aviador Kustannus, 2017)

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Vinyylin viehätys – Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri (We Jazz/ Grotto, 2017)

Pauli Lyytisen Magnetia Orkesterin ensin cd:nä julkaistusta levystä ”I” on nyt saatavilla myös neljän raidan vinyylilevy. Idea on mainio, sillä kymmentuumainen vinyylilevy tiivistää osuvasti albumin teemat.

Lue aiempi juttu Eclipse Musicin julkaisemasta cd-versiosta: Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri: I (Eclipse Music, 2017).

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Kaksi kitaraa – Vilkka Wahl & Teemu Viinikainen

Vilkka Wahl. Kuva: Seppo Wahl

Turkulaislähtöinen kitaristi Vilkka Wahl on kulkenut suomalaiselle jazzmuusikolle epätavallista reittiä. Wahl on opiskellut Grazissa Itävallassa ja työskennellyt sen jälkeen Wienissä freelance-muusikkona ja opettajana.

Kvintettinsä esikoislevylle Wahl on koonnut mielenkiintoisen ja pätevän yhtyeen. Teemu Åkerblomin ja Mikko Arlinin komppiparin lisäksi yhtyeessä soittavat vibrafonisti Severi Pyysalo ja slovenilainen, nykyään New Yorkissa vaikuttava saksofonisti Jure Pukl.

Kokonaan Wahlin sävellyksien varaan koottu ”Nebula” soi selkeästi modernin mainstream äänellä. Levy on siis selkeästi jazzia, sellaista joka svengaa vaivatta ilman seikkailuja lajin raja-aidoilla. Musiikki on selkeän melodista, jopa niin melodista, että teemoja on mukava hyräillä mukana.

Vaikka levy ei tarjoa yllätyksiä, se kestää ja vaatii tarkkaa kuuntelua. Silloin esiin nousevat Wahlin hienovaraisen puhdaslinjainen kitara, Puklin ilmeikäs saksofoni ja tietenkin Pyysalon aina niin taidokas vibrafoni.

Vilkka Wahl Quintet: Nebula (Eclipse Music, 2017)
Vilkka Wahl, kitara, Jure Pukl, saksofoni, Severi Pyysalo, vibrafoni, Teemu Mattson, basso, Mikko Arlin, rummut

Teemu Viinikainen @Tampere Jazz Happening 2016

Kitaristi Teemu Viinikaisen uuden trion uuden levyn nimi viittaa tietenkin Viinikaiseen ensimmäiseen omaan levyyn ”Tales of Robert Dickson” (KSJazz, 2005). Pidin aikoinaan levystä niin paljon, että hänen triolevynsä (”Nyt!” ja ”Hit It!”, Prophone Records, 2011 & 2014) tuntuivat hienoista hetkistään huolimatta jotenkin jäävän debyyttiä aavistuksen vaisuimmiksi kokonaisuuksiksi. (Lue Valon kuvia -arvio: Tales of Robert Dickson)

Nyt tämä Robert Dickson palaa takaisin ja samalla Viinikainen esittelee uuden, mielenkiintoisen trion, jossa basson sijasta soivat Mikael Myrskogin sähköpiano ja Moog. Trion hieman epätavallinen kokoonpano, jossa sähköpiano on korvaa kompissa basson, muokkaa soundia aikaisempaan trioon verrattuna kulmikkaampaan ja rosoisempaan suuntaan. Viinikaisen kitarassa on nyt sopivasti lisää säröä ja vahvaa vääntöä. Niinpä Viinikaisen levy pääsee mukaan Vuoden valinnat 2017 – listalle muiden kiinnostavien triojen joukkoon.

Teemu Viinikainen III: Return of Robert Dickson (Eclipse Music, 2017)
Teemu Viinikainen, kitara, Mikael Myrskog, Rhodes ja Moog, Joonas Riippa, rummut

01_Viinikainen_Digipak_6_Conv.indd
wahl_nebula
01_Viinikainen_Digipak_6_Conv.indd thumbnail
wahl_nebula thumbnail
Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Stephen Shore: The Nature of Photographs

Amerikkalainen valokuvaaja Stephen Shore on tullut tunnetuksi yhdentekeviltä vaikuttavien näkymien ja arkisten esineiden kuvaajana. Hän kuuluu myös niihin valokuvaajiin, jotka toivat värivalokuvan osaksi valokuvataidetta.

Shore kirjoittaa turvautuneensa valokuvausta opettaessaan ensin oppikirjana John Szarkowskin kirjaan The Photographer´s Eye. Se onkin ilmiselvä esikuva Shoren omalle valokuvan ominaisuuksia analysoivalle teokselle ”The Nature of Photographs”. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1998, mutta tässä esittelyssä käsillä on kirjan vuoden 2007 uusi laitos.

Shore on valinnut kirjaan 86 kuvaa. Kuvien joukossa on tuntemattomien kuvaajien otoksia, vanhoja kuvia 1800-luvun lopulta, valokuvauksen klassikoiden että uuden valokuvataiteen keskeisten nimien töitä. Shore on poiminut esimerkkiensä joukkoon myös useita omia kuviaan. Pääosin valitus kuvat edustavat Shoren oman ilmaisun kaltaista pelkistettyä ja emotionaalisesti pidättyväistä linjaa.

Kirja jakaantuu neljään pääjaksoon eli neljään tasoon, joiden kautta valokuvia voidaan lähestyä:

  • The Physical Level eli kuvan fyysiset ominaisuudet, kuten koko, väri, mustavalkoinen
  • The Depictive Level, perinteiset valokuvauksen keinot, kuten kuvakulma, valotusaika, rajaus, syvyysterävyys
  • The Mental Level, kyse on kuvan ja katsojan aivoissa syntyvän kuvan erosta. Valokuvauksen keinoilla valokuvaajan luoma kuva synnyttää katsojassa esimerkiksi kauneuden tai totuudellisuuden kokemuksen
  • Mental Modelling, valokuvaaja työskentelee omien mentaalisten malliensa rajoissa. Äärimmäisenä esimerkkinä Shore kuvittelee kuvaajan, jonka maailmaan sopii vain auringonlaskukuvat. Mallit ovat usein tiedostamattomia, mutta valokuvaaja voi tietoisesti laajentaa havaintokykyään.

Shore tekee eroa maalaustaiteeseen. Kun taidemaalari aloittaa tyhjästä kankaasta ja rakentaa sille kuvaan, valitsee valokuvaaja alati muuttuvan todellisuuden sekamelskan keskeltä aiheensa ja antaa sille rakenteen, tekee omilla keinoillaan valokuvan. ”The Nature of Photographs” on viisas kirja, jonka äärelle kannattaa palata toistuvasti.

Stephen Shore: The Nature of Photographs. Phaidon, 2007.

Share
Tallennettu kategorioihin Kirjat, Valokuvaus | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Valto Pernu Photo Marathon 2017 -tehtävät ja tulokset

Valto Pernu Photo Marathon kilpailtiin jälleen Iissä. Olin ilmoittautunut mainioon kuvaustapahtumaan, johon olen osallistunut kahdesti aikaisemmin. Pahaksi onneksi kaaduin pyörällä ja loukkasin sen verran lonkkaani, että osallistuminen täytyi peruuttaa. Kokemuksesta tiesin, että kaksitoista tuntia pyörän päällä ympäri Iin kirkonkylää on sen verran rasittavaa touhua, että oli turha riskeerata hyvin alkanutta toipumista.

Tämän vuoden aiheet olivat tuttuun tapaan aika vaikeat:

1. Mitä tapahtuu, kun tuntemattomat kohtaavat?
2. Mitä tapahtuu kotona?
3. Mitä tapahtuu kylillä?
4. Mitä tapahtuu pään sisällä?
5. Mitä tapahtuu alasti?
6. Mitä tapahtuu viikonlopun huumassa?

Kilpailukuviin ovat esillä VPPM:n sivuilla ja siellä kaikilla oli mahdollisuus äänestää omaa suosikkisarjaansa: Äänestys. Äänestys päättyi 26.8.2017, mutta kaikki kuvasarjat ovat sivulla vielä tutkittavissa.

Kuvaustehtävistä viides näyttää vaikeimmalta. Monet näyttivät kuvanneen itseään. Ehkä olisin itsekin vetäytynyt majapaikkaan jonkinlaista omakuvaa kuvaamaan. Toki alastomuuden voi käsittää myös laajemmin, esim. paljaus, tyhjyys, mutta eipä ole helppoa kuvata näitäkään käsitteitä. Äänestin parhaaksi sarjaksi Joel Karppasen sarjaa, josta välittyy yhtenäinen näkemys.

Kilpailun tulokset (numerot viittaavat kilpailunumeroihin):

Vuoden paras avantgardekuva: Janne Rajala (39) – tehtävä 3
Vuoden paras reportaasikuva: Heikki Annala (5) – tehtävä 2
Vuoden paras runopoikakuva: Antti Leino (16) – tehtävä 2
Vuoden paras trio: Joel Karppanen (34) – tehtävät 4, 5 ja 6
Paras yksittäinen kuva: Tiina Wallin (10) – tehtävä 5
Paras iiläisyyttä kuvaava sarja: Sakari Piippo (28)
Yleisöäänestyksen voittaja: Risto Korva (33)
Pääpalkinnon voitti parhaalla sarjalla Miikka Pirinen (36)

Share
Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Vinyylin viehätys – Eero Koivistoinen: Labyrinth (Svart Records, 2017)

Svart Records on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla tuplavinyylinä Eero Koivistoisen parhaimmistoon kuuluvan ”Labyrinth”-levyn. Toukokuussa 1977 äänitetty levy ilmestyi alunperin saman vuonna Love Recordsilla. Nyt 40 vuotta julkaisunsa jälkeen julkaistu uusi painos on komea laitos.

Avautuvien kansien sisältä löytyy löytyy siis kaksi LP:tä. Ensimmäinen sisältää alkuperäisen levyn sellaisenaan ja toiselle vinyylille on koottu vaihtoehtoisista otoista levyn toinen versio. Bonuksena paketista löytyy vielä singlelevy, jolla on kaksi versiota Labyrinthin ulkopuolelle jääneestä kappaleesta ”Meat & Potatoes”.

Labyrinth” on ilman muuta suomalaisen jazzin lujatekoinen klassikko, joka kuulostaa yhä tuoreelta ja ajankohtaiselta. Levyllä soittaa yhtyeenjohtajan lisäksi pianisti Vladimir Shafranov, basisti Pekka Sarmanto ja rumpali Reino Laine. Kvartetti soittaa keskittyneesti ja intensiivisesti läpi suurimmalta osalta Koivistoisen vahvoista sävellyksistä koostuvan levyn. Ainoastaan albumin viimeisellä raidalla yhtye tulkitsee herkkänä balladina tutun kansansävelmän ”Yksi ruusu on kasvanut laaksossa”.

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

John Abercrombie (1944 -2017)

John Abercrombie Kuva: John Rogers/ECM Records

Amerikkalainen kitaristi John Abercrombie kuoli 72-vuotiaan 22.8.2017. Abercrombie nousi esille 1960-luvun lopulla ensimmäisiin rockjazzyhtyeisiin kuuluneessa Dreams-yhtyeessä, jonka johtajana toimi rumpali Billy Cobham. Abercrombie aloitti 1970-luvun alussa yhteistyön saksalainen ECM-levymerkin ja sen maineikkaan tuottajan Manfred Eicherin kanssa.

Yhteistyö jatkui vuosikymmeniä ja Abercrombiesta tuli eräs levy-yhtiön keskeisistä taiteilijoista ja samalla nykyjazzin merkittävimmistä kitaristeista. Abercrombien viimeiseksi jäänyt levy ”Up and Coming” ilmestyi viime tammikuussa ECM:n julkaisemana.

Abercrombie kääntyi läpimurtovuosien rockjazzista lyyrisempään suuntaan. Lopulta hän päätyi aina kamarimusiikkia ja free jazzia lähentyvään ilmaisuun kvartetissan, jossa soittivat mm. viulisti Mark Feldman ja rumpali Joey Baron.

Abercrombie esiintyi vuosia sitten trionsa kanssa Haaparannalla. Triossa soitti rumpuja varmasti Adam Nussbaum ja bassoa muistaakseni Lars Danielsson. Konsertista on jo aikaa, enkä onnistunut varmistamaan ajankohtaa.

Lue New York Timesin muistokirjoitus ja läpileikkaus Abercrombien urasta: John Abercrombie, Lyrical Jazz Guitarist, Dies at 72

John Abercrombie – Dave Holland – Jack DeJohnette – Homecoming

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti