Uutta Instagramissa

Sivun yläreunaan päivittyy nyt Instagram-tilini neljä viimeisintä valokuvaa.

PrintFriendlyJaa sivu
Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina | Jätä kommentti

Django – Vallaton virtuoosi

Noël Balen: Django. Vallaton virtuoosi (Aviador Kustannus, 2014)

Noël Balen: Django. Vallaton virtuoosi (Aviador Kustannus, 2014)

Marraskuun alussa vuonna 1928 kitaristi Django Reinhardt (1910 -1953) oli juuri mennyt naimisiin ja oli aloittamassa yhteistyötä brittiläisen orkesterinjohtajan Jack Hyltonin kanssa. Lupaavan nuoren kitaristin ura näytti katkeavan ennen kuin se pääsi kunnolla alkamaankaan, kun romanileirin vankkurissa asunut Reinhardt loukkaantui vakavasti yöllisessä tulipalossa ja hänen vasemman kätensä pikkusormi ja nimetön vammautuivat lopullisesti.

Nuorukainen ei kuitenkaan lamaantunut vammoihinsa, vaan harjoitteli hellittämättä ja kehitti itselleen uuden soittotavan, jonka avulla hän pystyi kompensoimaan soittokelvottomat sormet. Vakava onnettomuus kenties jopa auttoi Djangoa löytämään omaperäisen ja ennenkuulumattoman soundinsa. Reinhardtista kehittyi lopulta ensimmäinen eurooppalainen jazzmuusikko, joka kohosi virtuoosimaisena instrumentalistina ja tyylin luojana amerikkalaisten veroiseksi.

Nyt uusi Aviador Kustannus on julkaissut suomennoksen ranskalaisen Noël Balenin kirjoittamasta Django Reinhardt -elämänkerrasta. Jazzia käsitteleviä kirjoja ilmestyy Suomessa harvakseltaan ja useimmat niistä ovat olleet amerikkalaista alkuperää. Eurooppalaista jazzia esittelevä kirja on siis tervetullut uutuus.

Kirja on rakenteeltaan varsin perinteinen elämä ja teokset -periaatteella kerrottu kuvaus taiteilijan elämästä. Tarina alkaa kiertelevän perheorkesterin mukana vietetyistä varhaisvuosista ja siirtyy sormien vammautumisen kautta ensimmäisiin levytyksiin musettelaulajien säestäjänä. Matka jatkuu taiteellisesti merkittävään yhteistyöhön viulisti Stephane Grappellin kanssa. Kumppanuus tuotti 1930-luvun lopulla Quintette du Hot Club de France -yhtyeen klassiset levytykset.

Elämänkerran kiintoisin luku käsittelee sotavuosien Ranskaa, jossa jazz saattoi elää yllättävän vapaasti natsimiehityksestä huolimatta. Jazzin ystäväksi mainitun saksalaisen upseerin Dietrich Schulz-Höhnin toiminnasta Djangon ja muiden jazzmuusikoiden suojelijana olisi mieluusti lukenut enemmänkin.

Sodan jälkeen Djangon flirttaili jazzin uuden tyylin, bebopin, kanssa ja teki vaisuksi jääneen yrityksen valloittaa Amerikan jazzyleisöä. Viimeisinä vuosinaan Reinhardt vetäytyi pitkiksi ajoiksi maaseudulle kalastelemaan ja hänen kitaransa hiljeni vähitellen. Django Reinhardt kuoli 16.5.1953 vain 43-vuotiaana.

Balen kuvaa Django Reinhardtin uraa muusiikkona kirjassa lähinnä levyssessioiden kautta, mikä on ymmärrettävää, levytykset kun ovat vallattoman epäsovinnaisesti eläneen Reinhardtin elämän parhaiten dokumentoitu osa. Kirjailija käy levytyksiä läpi kronologisesti ja kärsivällisesti, mutta studioiden kautta tarkasteltuna kuva taiteilijan elämästä jää värikkäästä kielestä huolimatta hieman yksiväriseksi.

Julkaistu Pohjolan Sanomissa 30.9.2014.

2014_reinhardt

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keith Jarrett – Charlie Haden: Last Dance (ECM Records, 2014)

2014_haden_jarrett

Amerikkalainen jazzbasisti Charlie Haden (1937-2014) aloitti uransa perheyhtyeessä, joka esiintyi USA:n Keskilännen radioasemilla ja esitti kantrimusiikkia. Haden lauloi radiolähetyksissä ensimmäisen kerran jo kaksivuotiaana pikkupoikana. Kun polio vaurioitti hänen äänihuuliaan, Haden siirtyi soittamaan bassoa. Vuonna 1951 Haden kuuli konsertissa saksofonisti Charlie Parkerin soittoa ja musiikkityyli vaihtui kantrista jazziksi.

Haden muutti 1950-luvun lopulla Los Angelesiin, missä hän aloitti yhteistyön saksofonisti Ornette Colemanin kanssa. Haden oli mukana Colemanin kvartetin klassisissa levytyksissä (1959-1961), jotka raivasivat rohkeasti tilaa free jazzille. Nämä levytykset kuulostavat yhä edelleen tuoreilta ja kuuluvat kaikkein hienoimpien jazzlevytysten joukkoon.

Myöhemmin Hadenin Liberation Music Orchestra yhdisti kansalaisaktivismia, maailman sorrettujen puolesta tunnettua myötätuntoa ja ison orkesterin jazzia. Vaikka jotkut Hadenin kannanotot (esim. kappaleet ”Song For Che” ja ”Chairman Mao”) tuntuvat jälkikäteen naivin romanttisilta, on hänen poliittisestikin latautunut musiikkinsa sydämellistä ja aina aidon kuuloista.

Hadenin ura hiipui hiljalleen viime vuosien aikana. Lapsena sairastetun polion jälkikomplikaatiot veivät vähitellen soittajan voimat ja Haden kuoli viime heinäkuussa 76-vuotiaana. Valitettavan osuvasti otsikoitu ”Last Dance” oli viimeinen Hadenin elinaikana julkaistu levytys. Vuonna 2007 yhdessä pianisti Keith Jarrettin kanssa äänitetyt duokappaleet ovat peräsin samasta levytyssessioista kuin jo aikaisemmin ilmestynyt ”Jasmine” (ECM, 2010).

Jarrett-Haden_Last_Dance

Pitkäaikaiset yhteistyökumppanit keskittyvät viimeisellä levyllään tulkitsemaan tuttuja standardikappaleita, amerikkalaisen musiikin aarteita, jotka jälleen kerran osoittautuvat päteviksi musiikillisen keskustelun lähtökohdiksi. Duon useimmat vuoropuhelut ovat kestoltaan kymmenen minuutin molemmin puolin, joten hienovaraisesti muotoilujen teemojen jälkeen molemmille jää hyvin tilaa improvisoinnille.

Kaksikon intiimit ja keskittyneet improvisaatiot liikkuvat verkkaisesti balladitunnelmissa, vain pianisti Bud Powellin ”Dance Of The Infidels” liikkuu hieman rivakammin svengaten. Musiikki on vähäeleistä, Keith Jarrettkin väläyttää virtuoosin taitojaan vain paikoitellen. Haden soittaa tyypilliseen tapaansa yksinkertaisen selkeästi ja hänen tunnistettava bassosoundinsa erottuu hiljaista lämpöä hehkuen duolevytyksen pelkistetystä äänikuvasta.

”Last Dance” on luonnollista musiikkia, jonka soittajien ei tarvitse enää esittää mitään. Musiikki virtaa levollisesti ja hiljenee kahden viimeisen raidan, Cole Porterin ”Every Time We Say Goodbye” ja Gordon Jenkinsin ”Goodbye”, surumielisiin jäähyväisiin.

Julkaistu Pohjolan Sanomissa 30.9.2014.

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Polaroid-kuvia


 
Kuvasin tänä aamuna pienen sarja Polaroid-kuvia Torniosta ja Haaparannalta. Ostin Polaroid-kameran pari vuotta sitten. (Lue Ensituntuma Polaroidiin.)

Polaroidilla kuvatessa suhtautumisen kuvaamiseen täytyy olla aivan erilainen kuin digitaalisella kameralla kuvatessa. Tekniseen tarkkuuteen ei ainakaan kannata pyrkiä, mikä yllättäen tuntuu vapauttavalta, vaikka toisaalta kuvien määrä on rajallinen jo ihan taloudellisesti ajateltuna.

Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Vinyylin viehätys – Radka Toneff & Steve Dobrogosz: Fairytales

Radka Toneff & Steve Dobrogosz: Fairytales (Odin, 1982)

Radka Toneff & Steve Dobrogosz: Fairytales (Odin, 1982)

Norjalainen laulaja Radka Toneff (1952 – 1982) levytti helmikuussa 1982 yhdessä pianisti Steve Dobrogoszin kanssa levyn ”Fairytales”. Albumi jäi saman vuoden lokakuussa itsemurhan tehneen laulajan viimeiseksi levytykseksi.

Levyn ohjelmisto on mielenkiintoinen sekoitus hyvin valittuja lainakappaleita ja duon omia sävellyksiä. Varsinaisia jazzstandardeja levyllä edustaa vain A-puolen päätösraita ”My Funny Valentine” ja B-puolen avaava ”Nature Boy”. Lisäksi levyllä kuullaan mm. Jimmy Webbin ”Moon Is A Harsh Mistress”, Elton Johnin ”Come Down In Time” ja Dudley Mooren ”Before Love Went Out Of Style”.

Toneff välttää laulajan kaikkea turhaa koristeellisuutta ja värittää ilmaisuaan pienillä eleillä. Myös Dobrogoszin pianosäestys soi pelkistettynä ja kuulaana. ”Fairytales” on siis hyvin suoraa, pelkistettyä ja vangitsevaa musiikkia.

Radka Toneffin varhaisesta ja traagisesta kuolemasta huolimatta (tai osaksi juuri sen takia) ”Fairytales” on kohonnut arvostetuksi klassikoksi, kulttilevyksikin. Levy on eniten myyty norjalainen jazzlevy ja se valittiin vuonna 2011 Morgenbladet-lehden asiantuntijaäänestyksessä kaikkien aikojen norjalaiseksi levyksi, siis kaikki genret huomioonottaen. Tuoreimpana tunnustuksena valitsi Jazznytt-lehti levyn syksyn 2014 numerossaan norjalaisen jazzin 50 keskeisimmän teoksen joukkoon.

Radka Toneff & Steve Dobrogosz: Fairytales (Odin, 1982)

Radka Toneff – Lonely Woman (live, 1982)

Videolla Radka Toneff laulaa Ornette Colemanin sävellyksen ”Lonely Woman”. Mukana ovat myös Arild Andersen, jonka hieno bassointro aloittaa esityksen sekä pianisti Jon Balke ja rumpali Alex Riel.

Tallennettu kategorioihin Jazz, Levyhyllystä, Valon kuvia suosittelee | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Syksyä

 

Instagram-tilin käyttö houkuttelee rajaamaan muitakin kuvia neliön muotoon. Kuvasarjassa on esille syksyn lehtiä Torniosta vuonna 2014.

Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kenny Wheeler (1930 – 2014)

Kenny Wheeler performing with the United Jazz + Rock Ensemble, 1992. Kuva by Krajazz

Kenny Wheeler performing with the United Jazz + Rock Ensemble, 1992. Kuva by Krajazz/Wikipedia

Kanadalainen, Britanniassa uransa ajan vaikuttanut, trumpetisti, flyygelitorven soittaja, säveltäjä ja yhtyeenjohtaja Kenny Wheeler kuoli 18.9.2014 84-vuotiaana. Samalla vaikeni eräs jazzin omaperäisimmistä ja kauneimmista äänistä.

Lue lisää:
Kenny Wheeler obituary; laaja muistokirjoitus The Guardian-lehdestä
Vapaasti leijuvaa jazzia; ihastelen bloggauksessa Wheelerin levyä ”Angel Song”.

Kenny Wheeler Group – Hotel Le Hot (1992)
Yhtyeessä soittavat Kenny Wheeler, flyygelitorvi, John Abercrombie, kitara, John Taylor, piano, Palle Danielsson, basso, Peter Erskine, rummut.

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Jazz Finland 2014 – Kuvasarja


 
Jazz Finland -festivaali esitteli Helsingissä suomalaista jazzia kansainvälisille jazzvaikuttajille. Noin puolen tunnin napakat esittelykeikat olivat riittävän pitkiä valokuvaamiselle. Kuvasarjassa on esillä tunnelmia Musiikkitalon Black Boxin konsertista (19.9.2014)  sekä Korjaamon molemmilta lavoilta (20.9.2014).

Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Matt Bauder & Day In Pictures – Night Shades

Matt Bauder & Day In Pictures: Night Shades (Clean Feed, 2014)

Matt Bauder & Day In Pictures: Night Shades (Clean Feed, 2014)

Amerikkalainen saksofonisti Matt Bauder (s.1976) kulkee jazzin kentän vasenta laitaa. Hän liikkuu siellä, missä free jazzin, kaikenlaisen kokeellisen avantgarden ja indie rockin polut risteilevät. Niinpä hänen soittokumppaneitaan ovat olleet mm. Anthony Braxton, Bill Dixon, Taylor Ho Bynum, Roscoe Mitchell ja Ken Vandermark.

Day In Pictures -kvintetti on eräs Bauderin monista projekteista. Yhtye julkaisi alkuvuodesta toisen levynsä ”Night Shades”, jolta paljastuu jazzin perinteitä kunnioittava nykyjazzyhtye. Yhtyeen keinovalikoimaan kuuluvat free jazzille ja vapaalle improvisoinnille ominaiset rujot soundit. Samalla yhtye hallitsee svengaavan jazzin keinot ja osaa piirtää hienovaraisia piirtoja.

”Night Shades” on vivahteikas levy, jolta voi kuulla Masada-yhtyeen mieleentuovaa poljentoa (”Octavia Minor”), rentoa perussvengiä (”Weekly Resolution”), yötunnelmissa hiipivää yllättävän perinteistä balladijazzia (”Starr Wykoff”), vapaasti kelluvaa free jazzia (”August and Counting”), tiheän jännittävää tunnelmaa (”Rule of Thirds”) ja tyyliteltyä New Orleans -poljentoa (”Night Shades”). Yhtyeen hallittu yhteispeli takaa sen, että albumista muotoutuu yhtenäinen kokonaisuus.

Matt Bauderin saksofonissä yhdistyvät vankan harteikas soundi ja vanhan jazzin lämpö, mitä Nate Wooleyn epäsovinnaisesti ja ahdistuneen särkyneesti soiva trumpetti oivallisesti täydentää. Pianisti Kris Davis jää turhan piiloon äänikuvan laidalle, mutta osoittautuu kuitenkin solistina älykkääksi ajattelijaksi ja jännittäväksi improvisoijaksi. Jason Ajemian ja Tomas Fujiwara on elastinen komppipari, jonka varassa levyn moni-ilmeisyys hengittää ja svengaa.

Matt Bauder, tenorisaksofoni, Nate Wooley, trumpetti, Kris Davis, piano, Jason Ajemian, basso, Tomas Fujiwara, rummut

Matt Bauder & Day In Pictures: Night Shades (Clean Feed, 2014)

Tallennettu kategorioihin Jazz, Levyhyllystä, Valon kuvia suosittelee | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Dave Douglas & Uri Caine: Present Joys – aitoa juurimusiikkia

Dave Douglas & Uri Caine: Present Joys (Greenleaf Music, 2014)

Dave Douglas & Uri Caine: Present Joys (Greenleaf Music, 2014)

Sacred Harp” -laulu on alunperin Yhdysvaltojen Uuden-Englannin alueella 1700-luvun lopulla 1800-luvun alussa syntynyt tapa esittää hengellistä kuoromusiikkia. Sittemmin etelävaltojen maaseudulle siirtynyt ja siellä vieläkin elävä laulutapa perustuu erityisiin yksinkertaistettuihin nuotteihin, joiden avulla laulajat pystyvät laulamaan kuorona ilman varsinaista nuotinlukutaitoa tai musiikillista koulutusta.

Uudella levyllään ”Present Joys” trumpetisti Dave Douglas on hakenut innoitusta tästä vanhasta ja primitiivisestä perinteestä. Mutta Douglas ei olisi Douglas, jos hän olisi tyytynyt pelkkiin vanhojen sävelmien cover-versioihin. Albumin kymmenestä sävelmästä näet vain kolme on alkuperäisiä virsiä. Loput seitsemän kappaletta ovat Douglasin omia sävellyksiä, joiden suhde perinteiseen materiaaliin ei ole suoraviivainen.

Present Joys” on duolevy, jolla Douglasin kumppanina soittaa pianisti Uri Caine. Kaksikko on tehnyt vuosien varrella paljon yhteistyötä erilaisissa projekteissa. Virtuoosimaisen soittimenhallinnan ja improvisointitaidon lisäksi molempia muusikoita yhdistää avoin suhtautuminen erilaisiin musiikkiperinteisiin.

Uusi levy on jatkumo kaksi vuotta sitten ilmestyneelle ”Be Still” -levylle, jolla Douglas ensimmäisen kerran lähestyi jazzia amerikkalaisen hengellisen musiikin näkökulmasta. Alkuperäisten Sacred Harp -sävelmien pohjalta syntyneet kappaleet, ”Soar Away” ja ”Bethel” ovat jylhän yksinkertaisia ja hartaita virsisävelmiä. Myös Douglasin ”Supplication” on nimensä mukaisesti harras ja nöyrä. Sen sijaan nimikappale, vanha Sacred Harp -sävelmä ”Present Joys”, svengaa suorastaan huolettomasti ja jopa lainaa Charlie Parkerin syntistä ja urbaania bebopia (”Now´s The Time”).

Levyn päätös on vaikuttava, kun Uri Cainen herkkä ja abstrakti pianosoolo ”Old Putt” liukuu yhteen päätösraidan ”Zero Hour” kanssa. Yleisilmeeltään hillitty ”Present Joys” yhdistää vanhoja perinteitä ja älykästä improviointia. Levy on tiivis kokonaisuus, noin 42 minuuttia aitoa juurimusiikkia. Dave Douglas teki sen jälleen, nimittäin hienon ja moni-ilmeisen jazzlevyn.

Dave Douglas & Uri Caine: Present Joys (Greenleaf Music, 2014)

Dave Douglas & Uri Caine Torinon jazzfestivaaleilla 2014

Holly Springs Sacred Harp Convention: Present Joys

Alan Lomaxin vuonna 1982 tallentama esimerkki sacred harp -laulusta

Tallennettu kategorioihin Jazz, Levyhyllystä, Valon kuvia suosittelee | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti