Valokuvanäyttely tulossa!

Videolla perustiedot kesän valokuvanäyttelystäni. Lue lisätietoja: Jazzkuvia.

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Uutta Instagramissa

Sivun yläosaan päivittyy Instagram-tilini viisi viimeisintä kuvaa. Suoraan Instagram-tililleni pääset klikkaamalla alla olevaa kuvaketta:

Instagram

Share
Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Lindha & Fabian Kallerdahl: The Thrill Is Gone (Hoob Records, 2018)

Lindha & Fabian Kallerdahl. Kuva: Loui Kallerdahl

Ruotsalainen muusikkopariskunta Lindha ja Fabian Kallerdahl (laulu/ääni ja piano) esittävät tuoreella duolevyllään sekä vapaasti improvisoitua musiikkia että tulkintoja hyvin valituista lainakappaleista. Noin 37 minuuttia kestävän tiiviin albumin lainoja ovat Paul WilliamsinDream Away” (myös Frank Sinatran levyttämä), Duke Ellingtonin klassikko ”I Got It Bad And That Ain’t Good” sekä musikaalisävelmät ”Send In The Clowns” ja ”The Thrill Is Gone”. Nimikappale on peräisin 1930-luvun alusta ja sitä ovat tulkinneet mm. Ella Fidzgerald, Chet Baker ja Monica Zetterlund. (Kyse ei siis ole B.B.Kingin samannimisestä blueskappaleesta.)

Lindha Kallerdahl on äänitaiteilija, joka perinteisen laulun lisäksi käyttää ääntään instrumentin tavoin ja hyödyntää epäsovinnaisiakin tapoja tuottaa ääniä. Improvisaatioissa hän huutaa, mutisee, kuiskailee, kirkuu, huokailee ja tavoittelee väliin joikumaisia soundeja. Duetot ovat ilmeikkään äänitaiteen ja hienovaraisesti muokatun, pelkistetyn pianon yhteispeliä.

Laulajan ja pianistin apuna levyllä vierailevat basisti Josef Kallerdahl ja trumpetisti Emil Strandberg, kumpikin kahdella raidalla. Albumi jakaantuu turhan selvästi kahteen osaan. Sävelletyn materiaalin tulkinnat onnistuvat improvisaatioita vahvemmin. Näin herkkä popballadi ”Dream Away” sekä Strandbergin trumpetin värittämät ”The Thrill Is Gone” ja ”Send In The Clowns” ovat levyn parasta antia. Niillä hienot melodiat ja Kallerdahlin voimakas lauluilmaisu ovat vaikuttavassa tasapainossa.

Materiaalin hienoisesta epätasapainosta huolimatta levyyn kannattaa tutustua. Siispä lisään sen ”Vuoden valinnat 2018” -listalle.

Lindha & Fabian Kallerdahl: The Thrill Is Gone (Hoob Records, 2018)
Lindha Kallerdahl, ääni, Fabian Kallerdahl, piano, Josef Kallerdahl, basso, Emil Strandberg, trumpetti

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Tornionjoki tulvii 2018

Tornionjoen vedenpinta nousi tavanomaista korkeammalle ja vesi uhkasi tulvia kaupungin alueelle. Kuvasarjassa on vaikutelmia tulvavedestä ja tulvaan varautumisesta toukokuun puolivälissä 2018. Onneksi vesi ei noussut ennustettuun huippukorkeuteen ja suurilta vahingoilta vältyttiin.

Share
Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Lassy: Moves (Membran, 2018)

Timo Lassy, Raahen Rantajatsit 2016

Timo Lassyn tuore ”Moves” on hänen tähän mennessä suurisuuntaisin työnsä, vinyyliversiona komeaksi tuplaksi levittäytyvä albumi. Kymmenvuotisjuhlaansa viettävän vakiokokoonpanon, Timo Lassy Bandin, lisäksi levyllä soittaa joukko vieraita, joista kahdeksasta vaskisoittajasta koottu Ricky-Tick Big Band Brass on näyttävin ja kuuluvin. Muita vieraita ovat saksofonisti Eero Koivistoinen kahdella raidalla sekä laulajat Joyce Elaine-Yuille ja Paleface kumpikin omilla soolokappaleillaan.

Ensikuulemalta voimakkaimmin esille nousevat juuri kappaleet, joilla Ricky-Tick Big Bandin puhaltajat soittavat Valtteri Laurell Pöyhösen sovittamia vaskiosuuksia. Avausraita ”Q&A” vie ajatuksia Coltranen suuntaa ja ”Northern Express” svengaa väkevästi. Digeliuksen Emu Lehtisen muistolle omistettu ”Lashes” kirjoittaa vaikuttavan muistokirjoituksen, yhtä aikaa vahvan ja surumielisen. ”Elegy for a Free Spirit” on Pöyhösen säveltämä klassinen jazzballadi, joka kunnioittaa puolestaan Henrik Otto Donnerin muistoa.

Uusilla kuuntelukerroilla esille nousevat jo levyn muutkin kappaleet. Eero Koivistoinen on mukana sekä omalla kappaleellaan ”Casa de Ferro” että Lassyn sävellyksellä ”E71”, jonka nimi viittaa Koivistoisen ikään levytysaikaan. Kahden tenoristin johdolla yhtye soittaa intensiivisesti ja tunkeutuu kohti jazzin lujaa ydintä.

Toki Timo Lassy Band toimii omana itsenään ilman vieraita. Nimikappaleella ”Moves” kuullaan jännittävän moniulotteinen pianosoolo, kaipauksen täyteinen balladi ”Love Spirit” keinahtelee lempeästi, ”Adriatic” kiitää kepeästi ja Mäkysen ”Sundown At Sunset” hiippailee illanhämyn tunnelmissa ennen.

Laulusolistien tähdittämät kappaleet jäävät itselleni hieman täytekappaleiksi. Joyce Elaine-Yuillen laulama ”Harlem´s Way” on ilman muuta pätevää souljazzia. Sen sijaan Palefacen osuus päätösraidalla ”Trouble” ei ainakaan minun kohdallani toimi loppuhuipennuksena, mikä saattaa olla paitsi makuasia myös sukupolvikysymys. Kaiken kaikkiaan ”Moves” on erittäin kypsä ja monipuolinen levytys, Lassyn uran tähänastinen pääteos.

Moves” siirtyy tietenkin muiden kuuntelusuositusten joukkoon Vuoden valinnat 2018 -listalle.

Timo Lassy: Moves (Membran, 2018)
Timo Lassy, tenorisaksofoni, Georgios Kontrafouris, piano, kosketinsoittimet, Antti Lötjönen, basso, Teppo Mäkynen, rummut, Abdissa Assefa, lyömäsoittimet, Ricky-Tick Big Band Brass johtajanaan Valtteri Laurell Pöyhönen, Eero Koivistoinen, tenorisaksofoni, Joyce Elaine-Yuille, Paleface, laulu

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Gourmet: En Garde (Fiasko Records, 2018)

Mikko Innanen

Gourmet-yhtye on jännittävä sekstetti, joka poimii ainekset musiikkiinsa monista lähteistä. Yhtyeen uudella albumilla voi kuulla häivähdyksiä itäeurooppalaisista etnorytmeistä, bluesista, countrysta, New Orleans -jazzista, Ayler/Brötzmann-henkisistä free jazz -marsseista, vapaasta improvisaatiosta, vanhasta iskelmänostalgiasta ja Pariisin tunnelmista. Paikoin levy tuo mieleen myös jotkut Henry Threadgillin kappaleista.

Yhtyeen hieman vinksahtanut huumori ja rosoisen lämmin pasuunan, hanurin ja tuuban värittämä soundi yhdistää kaikki sekalaiset ainekset omaperäiseksi Gourmet-ilmeeksi. Noin tunnin mittaisena albumi on hieman liian pitkä ja turhan monelle taholle kurkottava, jotta sinänsä vahvasti, värikkäästi ja taitavasti soitettu levy veisi täysin mukanaan.

Gourmet on niitä yhtyeitä, joiden musiikki vangitsee väkevimmin konserttitilanteessa (katso alta video viime vuoden Jazzahead!-festivaalilta). Niinpä jään odottamaan tulevan kesän Raahen Rantajatseja ja Gourmetin keikkaa yhdessä Raahen Laulu -sekakuoron kanssa. Sillä välin ”En Garde” -levyn tarttuvat melodiat, kuten avausraita ”Louis XIV” ja ”Roy”, saavat soida mielessä.

Gourmet on kuitenkin niin persoonallinen yhtye, että ”En Garde” päätyy varauksistani huolimatta muiden kuuntelusuositusteni joukkoon: Vuoden valinnat 2018.

Gourmet: En Garde (Fiasko Records, 2018)
Mikko Innanen, saksofonit, Esa Onttonen, kitara, Ilmari Pohjola, pasuuna, Veli Kujala, hanuri, Petri Keskitalo, tuuba, Mika Kallio, rummut

Gourmet – Pink Camel (live at jazzahead! 2017)

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

F#: The Wannsee Punk (Satnamusic, 2018)

Sid Hille Torniossa 30.11.2017

Pari vuotta sitten aloittanut Sid Hillen uusi trio F# erottuu ainakin kahdessa suhteessa Hillen aikaisemmista projekteista. Ensinnäkin akustisen pianon äärellä yleensä nähty Hille keskittyy F#-yhtyeessä sähköön eli soittaa sähköpianoa, syntesoijaa ja thereminiä. Lisäksi F#:n musiikki on kokonaan improvisoitua, kun Hillen aiemmat yhtyeet Platypus Ensemblesta Camerata-kamariorkesteriin ovat nojautuneet vahvasti sävellettyyn materiaaliin. Hillen kumppaneina triossa soittavat basisti Jori Huhtala ja rumpali Markus Ketola. Trion tuoreella debyyttilevyllä on mukana myös virolainen laulaja ja äänitaiteilija Liina Saar, jonka ääntä kuullaan kolmella raidalla.

Nimestään huolimatta levyn yhteys punkrockiin jää lähes kokonaan levyn kansikuvan visuaalisen ilmeen varaan, vaikka sekä levyn hurja avaus ”Scream” että nimikappale toki haastavat jazzin perinteisiä arvoja. Albumin kolme kohokohtaa pelaavat kuitenkin hiljaisemmilla tehokeinoilla. ”Suru” on melankolinen ja levollinen äänimaalaus, jossa Liina Saarin kuulas ääni on pääosassa. ”Abstract Counterpoint” kehittyy vähitellen kieppuvaksi grooveksi, jota Ketolan rummut ilmeikkäästi värittävät. Levyn päättävä ”Mood Swings” on lähes kolmetoista minuuttia kestävä matka. Hapuilevasta alusta trio rakentaa albumin perinteisintä svengiä pursuavan jakson, josta lopulta laskeudutaan hiljaisuuteen.

F#: The Wannsee Punk (Satnamusic, 2018)
Sid Hille, Fender Rhodes, theremin, micobrute, Jori Huhtala, basso, Markus Ketola, rummut, Liina Saar, ääni

F# esiintyi syksyllä 2017 Torniossa Aineen taidemuseolla. Trion vieraana oli tuolloin itävaltalainen multi-instrumentalisti Herbert Könighofer. Katso kuvasarja Tornion keikalta: Sid Hille F# feat. Herbert Könighofer Aineen taidemuseolla Torniossa.

F#: Suru

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Kari Ikonen Trio: Wind, Frost & Radiation (Ozella Music, 2018)

Pianisti Kari Ikosen trio on onnistunut lähes mahdottomassa tehtävässä. Se nimittäin on pystynyt luomaan itselleen sellaisen oman soundin, jolla se erottuu lukuisten muiden taitavien pianotriojen joukosta ja erottuu nimenomaan edukseen.

Trion persoonallinen ilme tiivistyy vaikkapa yhtyeen kolmannen levyn raidalla ”Beatemente”. Ikosen surumielisessä melodiassa ja improvisaatiossa soi jazzin ja klassisen lisäksi aavistus salaperäistä itää. Trion soundin ainesosia ovat vielä ripaus preparoitua pianoa, trion uuden basistin Olli Rantalan kirkas jousisointi sekä Markku Ounaskarin aikaa ja tilaa jäsentävä rumpujen soitto.

Albumilla on tietenkin myös muita kohokohtia. Tšernobylin alueen aavekaupungin mukaan nimetty ”Pripyat” ja armenialaisen Aram HatšaturjaninWaltz” sarjasta ”Naamiaiset” jatkavat ”Beatementen” tasapainottelua syvän melankolian ja kirkkaan valoisuuden välillä.

The Roaring Frost ilmestyi alunperin vuonna 1913 kirjassa The Shepherdess, and other verses.

Ikosella on ollut mukava tapana tehdä uusia versioita omista sävellyksistään. Nyt uuden tulkinnan saa Karikko-yhtyeen ensimmäiseltä levyltä (Karikko, Fiasko Records, 2001) peräisin oleva ”Kuru”. Ensimmäisen version sopraanosaksofonin, sähkökitaran ja pianon soinnit pelkistyvät jousella soitetun basson ja pianon dialogiksi.

Laulaja Mia Simanainen vierailee raidalla ”The Roaring Frost”, joka perustuu englantilaisen kirjailijan Alice Meynellin (1847-1922) tekstiin. Pelkistetyn vahva runo jättää jälkeen kysymysmerkinsä. Myöskään Ikosen hieno albumi ei avaudu suoralta kädeltä, ei tyhjene yhdellä kuuntelulla, vaan jättää kuulijalle vahvan halun palata sen pariin uudestaan.

Kari Ikosen kolme pianotriolevyä ovat varmasti eräs suomalaisen jazzin hienoimmista kokonaisuuksista. Siispä on selvää, että ”Wind, Frost & Radiation” pääsee tämän vuoden kuuntelusuositusten joukkoon Vuoden valinnat 2018 -listalle.

Kari Ikonen Trio: Wind, Frost & Radiation (Ozella Music, 2018)
Kari Ikonen, piano, Olli Rantala, basso, Markku Ounaskari, rummut

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Jazzkuvia-näyttely kesäkuussa

Pidän kesäkuussa 2018 valokuvanäyttelyn ”Jazzkuvia”, jossa esittelen valokuvia jazzmuusikoista. Näyttelyssä on yli neljäkymmentä mustavalkoista valokuvaa, jotka on kuvattu jazzkonserteissa vuosien 2006 ja 2017 välillä.

Miksi kuvaan jazzkuvia?
Näyttely aiheeksi on tarkasti rajattu jazzmuusikot. Tavoittelen kuvillani suppeaa aihepiiriä laajempaa valokuvauksen ilmaisua. Kuvissani toistuu valon ja varjon yhteispeli, joka luo kuviin tilan tuntua. Kuvat tallentavat ja pysäyttävät liikettä eli aikaa. Kuvissa esiintyy hyvin keskittyneitä ihmisiä, jotka valokuva tallentaa taiteellisen työn äärellä. Jazzmuusikot
toimivat yleensä valtakulttuurin marginaalissa ja luovat siellä taiteellisesti kunnianhimoista musiikkia. He ansaitsevat tulla kuvatuiksi.

Miksi mustavalkoisia kuvia?
Jazzvalokuvaus sai alkunsa mustavalkoisten valokuvien valtakaudella. Mustavalkoisuus liittää kuvani osaksi jazzkuvauksen perinnettä, jonka taitajien töistä olen saanut innoitusta omaan kuvaukseeni. Tällaisia kuvaajia ovat esimerkiksi William Claxton, Roy DeCavara ja Lee Tanner. Lisäksi mustavalkoisuus pelkistää lavavalojen luonnottomat värit mustan, valkoisen ja harmaiden sävyiksi.

Jazzin kuvaamisesta
Jazzia soitetaan yleensä konserteissa, joissa yleisö on tullut kuuntelemaan esiintyjää, ei seuraamaan kameran kanssa heiluvaa valokuvaajaa. Niinpä yritän parhaani mukaan noudattaa Roy DeCavaran periaatteita:

I respect what I’m looking at. I do not intrude. I stay back, and I wait until something happens. And then I take my picture, and then I wait again. I do not get up in front of people and poke my camera in their faces. I sit back and keep as quiet and invisible as I can, and I wait.

Näin jazzmuusikoiden kuvaaminen muistuttaa hieman kalastusta. Saalista tulee, jos on tullakseen.

Jazzkuvia
Tornion kaupungintalon näyttelytila
19.-29.6.2018

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Martti Vesala Soundpost Quintet: Stars Aligned (Ozella Music, 2018)

Martti Vesala. Kuva: Carl Bergman

Hyvin jazzyhtye elää parhaimmillaan kuin monimutkainen organismi, jossa jokainen osa tietää tehtävänsä. Siinä samalla yhtyeen musiikki ylittää yksittäisten jäsentensä panoksen ja kokonaisuus on siis enemmän kuin osiensa summa. Näin ajateltuna jazzia voidaan toteuttaa monenlaisilla kokoonpanoilla ja monista tyylillisistä näkökulmista lähtien.

Miles Davisin ja muiden modernistien käsissä 1960-luvun akustinen jazz hiottiin täydelliseen muotoonsa, jossa muusikoille annetaan riittävästi vapautta ilmaista itseään mielin määrin improvisoimalla. Toisaalta elegantin melodiset sävellykset rajaavat soittajien pelikentän aika tarkasti.

Jos jazzista olisi aivan pakko valita vain ja ainoastaan yksi tyylisuunta ja vain yksi aikakausi autiolle saarella kuunneltavaksi, päätyisin todennäköisesti valitsemaan juuri tämän 1960-luvun akustisen jazzin sellaisena kuin Miles Davis ja Wayne Shorter sen toteuttivat.

Trumpetisti Martti Vesala ja Soundpost Quintet ovat valinneet samoin, kun he keskittyvät musiikissaan 1960-luvun amerikkalaiseen jazziin. Toisella levyllään kvintetti jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäisellä levyllään päätyi (Helsinki Soundpost, Ozella Music, 2016).

Yhtyeen kokoonpanokin on säilynyt muuttumattomana ja kvintetti toteuttaa valitsemansa tyylin juuri kuin elävä, reagoiva organismi, siis hyvä jazzyhtye. Levyn kaikki sävellykset ovat edelleen Vesalan kynästä. Niissä kuuluu 1960-luvun amerikkalaisen jazzin ymmärrys ja sisäistäminen. Ja musiikki on raikasta kuin lähdevesi.

Jazzinsa täydellisyyteen saakka hioneet Miles Davis ja Wayne Shorter etsivät kuitenkin 1960-luvun lopulla uusia teitä. Davis vaihtoi vähitellen muusikkonsa ja siirtyi samalla sähköön. Shorter kiinnostui myös fuusiosta ja perusti Joe Zawinulin kanssa Weather Report -yhtyeen. Ehkäpä seuraavalla levyllään Soundpost Quintetinkin kannattaa poiketa uuteen suunntaan kahden ensimmäisen levyn tallaamalta polulta.

Stars Aligned” on svengaavaa jazzia, jonka paikka on ”Vuoden valinnat 2018” -listalla.

Martti Vesala Soundpost Quintet: Stars Aligned (Ozella Music, 2017)
Martti Vesala, trumpetti, flyygelitorvi, Pope Puolitaival, tenorisaksofoni, alttohuilu, Joonas Haavisto, piano, Juho Kivivuori, basso, Ville Pynssi, rummut

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Vinyylin viehätys – Cecil Taylor Quartet: Looking Ahead! (Contemporary Records, 1959)

Cecil Taylorin debyyttilevy ”Jazz Advance” oli ilmestynyt kaksi vuotta aikaisemmin kuin kesäkuussa 1958 äänitetty toinen studiolevy ”Looking Ahead!”. Tässä vaiheessa Taylor liikkui levyillään jännittävästi modernin jazzin ja avantgarden rajalla. Taylor itse soitti jo tunnistettavan ainutlaatuisella tavallaan, ei kuitenkaan vielä niin raivoisan intensiivisesti kuin myöhemmin. Muut muusikot sen sijaan soittivat yhtyeen johtajaa perinteisemmin ja suoraviivaisemmin svengaten.

Basisti Buell Neidlinger (1936-2018) ja rumpali Denis Charles (1933-1998, levynkannessa Dennis, joka on väärä kirjoitusasu) kuuluivat 1950- ja 60-lukujen vaihteessa Taylorin yhteistyökumppaneihin. He olivat komppiparina mukana muillakin Taylorin ensimmäisillä levytyksillä. Vibrafonisti Earl Griffithin Taylor mainitsee ohimennen yhteistyökumppaninaan A.B. Spellmanin haastattelukirjassa ”Four Lives in the Bebop Business”.  Paljon muuta tietoa vibrafonistista ei löydykään ja ”Looking Ahead!” on hänen ainoa merkittävä levytyksensä.

Onnistuneen albumin kruunaa Dennis Stockin hieno kansikuva.

Cecil Taylor Quartet: Looking Ahead! (Contemporary Records, 1959)
Cecil Taylor, piano, Earl Griffith, vibrafoni, Buell Neidlinger, basso, Denis Charles, rummut

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Cecil Taylor (1929 – 2018)

Cecil Taylor. Kuva: Peter Gannushkin

Amerikkalainen pianisti Cecil Taylor kuoli 5.4.2018 89-vuotiaana. Taylor tunnettiin äärimmäisen tinkimättömänä oman tiensa kulkijana, joka ei koskaan tehtyt taiteensa kanssa kompromisseja. Vaikka Taylor soitti ensimmäisillä, 1950-luvun jälkipuoliskolla ilmestyneillä, levyillään myös standardikappaleita, käsitteli hän niitäkin omalla ainutlaatuisella ja uuttaluovalla tavallaan. Taylorin debyyttilevy ”Jazz Advance” (1956) on Brian Mortonin mukaan radikaali ja sen tulkinnat veitsenteräviä sekä syvän melodisia.

Taylor jätti 1960-luvulla lopullisesti standardit ja siirtyi yhä abstraktimpaan suuntaan, jossa hän hylkäsi oikeaoppisen jazzin perinteiset arvot. Samaan aikaan alkoi pitkään jatkunut yhteistyö alttosaksofonisti Jimmy Lyonsin kanssa. Lyonsin saksofoni piti abstraktia free jazzia soittaneen Taylorin kuitenkin kiinni jazzin perinteessä ja bluesissa. Myös rumpalit Sunny Murray ja Andrew Cyrille kuuluivat Taylorin yhtyeiden ydinjoukkoon.

Taylorin musiikki ei suinkaan ole kokonaan improvisoitua, vaikka ennalta sävellettyä materiaalia ainakin minun on vaikea hahmottaa monesti massiivisen energian keskeltä. Vuonna 1966 ilmestyneet kaksi Blue Note -levyä (”Conquistador!” ja ”Unit Structures”) perustuu pitkälti sävellyksiin. Myös esimerkiksi ison orkesterin albumi ”Winged Serpent (Sliding Quadrants)” (Soul Note, 1984) kuulostaa siltä kuin siinä olisi sävellettyä materiaalia.

Sain kuulla Tayloria kolmessa eri konsertissa. Ensimmäinen oli Turku Jazz -festivaalilla 1980-luvun puolivälissä, kun Taylor soitti soolokonsertin Sibelius-museossa. En ollut tuolloin vielä kuunnellut montakaan Taylorin levyä, mutta älysin kuitenkin mennä paikalle. Jotain Taylorin voimasta kertoo se, että konsertista on jäänyt mieleeni kirkas mielikuva, vaikka yksityiskohtia en tietenkään enää muista.

Seuraavan kerran kuulin Tayloria kahdessa Raahen Rantajatsien konsertissa vuonna 1998, ensin yhtyeen kanssa Fantin lavalla (muistikuva: Taylor lavalla ja selän takana pulina tarjoilualueelta) ja sitten sekä soolona että uudelleen yhtyeen kanssa koulun juhlasalissa. Raahessa esiintyi Taylorin eurooppalainen kvartetti (eli Harri Sjöström, saksofoni, Tristan Honsinger, sello, Teppo Hauta-Aho, basso ja Paul Lovens,rummut), jolta ei ilmeisesti koskaan tallennettu musiikkia.

Taylorin musiikki on usein järkälemäistä ja äärimmäisen intensiivistä. Kappaleet saattavat olla koko levyn mittaisia, eivätkä totutut jazzin kuuntelemisen tavat aina auta. Toisaalta hänen pianonsoittonsa kohoaa välillä selittämättömältä tuntuvalle tasolle, jossa energia ja lyyrisyys yhtyvät. Taylor loi oman, täysin uniikin maailmansa, jossa kuuntelijalla riittää tutkittavaa, löydettävää. Ja elettävää, sillä Taylorin musiikki vaatii aikansa.

Tutustu lisää:
Cecil Taylor, Pianist Who Defied Jazz Orthodoxy, Is Dead at 89; Ben Ratliffin muistokirjoitus ja läpileikkaus Taylorin urasta New York Timesissa
Cecil Taylor 1929 – 2018; Brian Mortonin erinomainen teksti Orkesterjournalissa (ruotsiksi)
The World of Cecil Taylor; Ethan Iversonin muistosanat
Gary Giddins- Backstage Interview on Cecil Taylor; jazzkriitikko Gary Giddins avaa Taylorin musiikkia mielenkiintoisessa haastattelussa (video).

Cecil Taylor – Free Improvisation #3
Pianosoolo vuodelta 1981, elokuvasta ”Imagine The Sound

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | 3 kommenttia