Uutta Instagramissa

Sivun yläosaan päivittyy Instagram-tilini viisi viimeisintä kuvaa. Suoraan Instagram-tililleni pääset klikkaamalla alla olevaa kuvaketta:

Instagram

Share
Tallennettu kategorioihin Valokuvaus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Nate Chinen: Playing Changes. Jazz for the New Century

Amerikkalaisen jazzkriitikon Nate Chinenin kirjan nimi ”Playing Changes” viittaa sekä improvisoivan solistin kulkuun sävellyksen sointukulun ohjaamana että tietenkin nykypäivän jazzin vaiheisiin maailman muutosten keskellä. Kirja kertoo amerikkalaista jazzista ja sen keskeisistä nimistä trumpetisti Wynton Marsaliksesta saksofonisti Kamasi Washingtoniin, joita molempia on omana aikanaan luonnehdittu jazzin pelastajiksi.

Wynton Marsalis tuli jazzin eturiviin aikana, jolloin fuusiojazzin, avantgargejazzin ja ennenkaikkea rockmusiikin runtelema jazzin valtavirta oli kuivumassa tai oli ainakin virtaamassa kuihtuneena ja julkisuudelta piilossa. Tähän tilanteeseen musiikin pelastajaksi löydettiin nimenomaan Marsalis, jonka ideana oli nostaa jazz ”Amerikan klassisen musiikin” asemaan.

Chinen kuvaa tätä Pyrrhoksen voitoksi, jossa jazz sai arvostetun aseman, mutta muuttui samalla vaarattomaksi ja hieman tylsäksi. Tässä tilanteessa tarvittiin taas pelastusta, jota monet hakevat Kamasi Washingtonista ja hänen massiivisen ”Epic”-levyn spirituaalisesta jazzista.

Chinen haluaa maalata jazzista kuitenkin Messias-tarinoita moni-ilmeisemmän kuvan. Hän esittelee joukon 1990-luvulla ja 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana jazzin kentälle nousseita muusikoita. Näin tarkemman esittelyn saavat esimerkiksi Brad Melhdau, Dave Douglas, Steve Coleman, Vijay Iyer ja Mary Halvorsen. Vaikka olen seurannut joidenkin edellä mainittujen muusikoiden uraa jo vuosia, nämä esseemuotoiset esittelyt sisältävät uuttakin tietoa, kuten pianisti Jason Moranin aktiivinen musiikin ja nykytaiteen yhdistäminen.

Omat kappaleensa saavat jazzin koulutus sekä jazzin ja hip-hopin tai muiden mustan tanssimusiikin muotojen yhteys. Sen sijaan eurooppalainen jazz jää kirjassa lähes huomiotta, vaikka Tomasz Stańko mainitaan ja Lontoon nuoren jazzin nykyinen kukoistus saa ansaitsemansa huomion. Kokonaan uutta tietoa on myös katsaus kiinalaisen jazzin kenttään, mutta kaikkiaan New York Timesin kriitikon näkökulma on hyvin amerikkalainen.

Kirjan jokaisen luvun yhteyteen Chinen on koonnut muutaman levyn suosituslistan ja lisäksi vielä kirjan loppuun laajemman 129 levyn luettelon 2000-luvun keskeisistä levyistä ”The 129 Essential Albums of Twenty-First Century (So Far)”.

Nate Chinen: Playing Changes. Jazz for the New Century. Pantheon Books, 2018.

Nate Chinen on amerikkalainen jazzkriitikko, joka on kirjoittanut New York Timesiin ja Jazz Times -lehteen sekä toimittanut jazzohjelmia radioasemille. Hyllystäni löytyy Newportin jazzfestivaalipomon ja tuottajan George Weinin omaelämäkerta ”Myself Among Others”, jonka toinen kirjoittaja Chinen on.

Lisätietoa: Playing Changes – kirjan nettisivuilla mm. edellä mainitun keskeisten levytysten listalta löytyvien levyjen arvioita.

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Here´s To Us: Animals, Wild and Tame (Hoob Records, 2018)

Here´s To Us – Susana Santos Silva, Josef Kallerdahl, Lisen Rylander Löve, Nils Berg. Kuva: Magnus Bergström

Here´s To Us on uusi ruotsalainen yhtye, jonka instrumenttivalikoimasta voi päätellä jo ennen levyn kuuntelemista, että kvartetti soittaa kamarijazziin päin suuntautuvaa musiikkia. Levykannen taustatiedot muovaavat nekin kuulijan odotuksia. Levyn sävellysten nimet perustuvat nimittäin Vilhelm Mobergin tunnettuun romaaniin ”Maastamuuttajat”, joka kertoo 1850-luvun ruotsalaisista Amerikan siirtolaisista.

Pitkän merimatkan siirtolaiset aikana yrittivät opetella englannin kieltä ja sävellysten nimet perustuvat heidän käyttämänsä oppikirjan kappaleiden otsikoihin, kuten ”Djur, vilda och tama” (levyn nimikappale siis), ”Naturen och werlden” tai ”Wäxter och blommor”.  Syntyy mielikuvia rohkean ja lopullisen elämänmuutoksen tehneistä ihmisistä vakavassa elämäntilanteessa.

Animals, Wild and Tame” pitkälti täyttää ennakkotietojen synnyttämät musiikilliset odotukset. Erilaisista jazzyhteyksistä tunnettujen muusikoiden tiivis kamarikollektiivi soittaa rajoja ylittävää musiikkia, jossa solistin ja säestyksen, improvisoidun ja sävelletyn sekä jazzin ja nykymusiikin rajat kokonaan häipyvät. Vajaat neljäkymmentä minuuttia kestävä albumi tarjoaa musiikkia, jonka virsimäiset melodiat, hillityn rauhalliset tempot, hienovarainen ja saumaton kommunikaatio yhdistävät hallituksi kokonaisuudeksi.

Levy on ulkoisesti ja eleiltään vaatimaton, mutta musiikillisesti syvällinen  ja se päätyy valonkuvia -blogin kuuntelusuositusten joukkoon Vuoden valinnat 2018 -listalle.

Here´s To Us: Animals, Wild and Tame (Hoob Records, 2018)
Josef Kallerdahl, basso, Lisen Rylander Löve, tenorisaksofoni, Nils Berg, bassoklarinetti, huilu, Susana Santos Silva, trumpetti

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Jazzia Ilosaaressa! – hieno kolmen bändin kokonaisuus

Mopo – Linda Fredriksson, Eero Tikkanen, Eeti Nieminen

Jazzkerho-76 on varmaankin Suomen aktiivisin jazzyhdistys, joka on jo vuosien ajan tarjonnut säännöllisesti ja laajasti musiikkia Joensuun jazzyleisölle. Kärsivällisellä ja pitkäjänteisellä työllä Jazzkerho-76 on onnistunut löytämään toimintatavan, joka tavoittaa riittävän yleisömäärän ja säilyttää samalla ohjelmiston korkean taiteellisen tason.

Tästä elävänä todisteena kuultiin yhdistyksen syksyn päätapahtuma Ilosaaren Kerubin salissa. Ohjelmaan oli harkiten valittu kolme aivan erilaista yhtyettä, joiden noin tunnin mittaisista konserteista rakentui kuulijan kannalta antoisa draaman kaari.

Illan aloitti Mopo-trio, joka esitti levyiltään tuttuja kappaleita. Mopo nivoo intesiiviseen esitykseensä rosoista räväkkyyttä (ehkä sitä yhtyeeseen liitettyä ”punkjazzia”) ja musiikillista huumoria, joka on toki hauskoja kappaleiden nimiä syvällisempää tapaa katsella maailmaa. Yhä kypsempään ilmaisuun yltävä Mopo astuu rohkeasti altaan syvään päähän ja soittaa yhä vahvempaa jazzia, jossa kaikki trion jäsenet pääsevät loistamaan solisteina.

Signe – Josefiina Vannesluoma, Riikka Keränen, Kaisa Mäensivu, Selma Savolainen

Lauluyhtye Signe oli minulle uusi tuttavuus, joka heti siirtyi ehdottomasti seurattavien nimien joukkoon. Kvartetin moniulotteinen esitys yhdisti vesivärin kuulaita sointeja, kansanmusiikin yksinkertaisen kauniita sävelmiä, perinteisempiä lauluyhtyejazzin keinoja ja antiikin lyriikan tekstejä. Kaisa Mäensivun kontrabasso toi mukanaan matalien äänten tukea ja jazzin henkeä.

Illan päätteeksi kuultiin saksofonisti Joonatan Raution johtama kunnianosoitus oman saksofonigenren luoneelle Michael Breckerille. Juonnossaan Rautio kertoi, että häntä jo kauan kutsuttu ”Suomen Rekkeriksi. Niinpä suora Breckerin sävellyksiin keskittyvä tribuuttiprojekti oli lopulta täysin luonteva ajatus. Kotimaan huippuvirtuooseista koottu kvartetti näyttikin sitten vastustamattomasti, kuinka valtavalla energialla ladattua voimajazzia soitetaan.

Music of Michael Brecker – Jukkis Uotila, Joonatan Rautio, Timo Hirvonen, Varre Vartiainen, Jussi Lehtonen

Näin ilta kaartui Mopon välillä free jazzin kielellä soitetusta rutistuksesta Signen kamarimusiikillisen laulamusiikin kautta Raution ja kumppaneiden fuusiojazzilla ja funkilla maustettuun svengiin. Onnistunut kokonaisuus oli onnistuneen ohjelmasuunnittelun riemuvoitto.

Lisätietoja: Jazzkerho-76, yhdistyksen nettisivut

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , | 1 kommentti

Alder Ego: II (We Jazz Records, 2018)

Joonas Leppänen, Turku Jazz 2018

Jazzissa improvisaation ja sävellyksen välisiä suhteita on ratkottu pitkään ja useammalla eri tavalla. Vapaassa improvisaatiossa pärjätään kokonaan ilman sävellyksen tukea (tai kahletta). Bebopissa ja sen sukulaistyyleissä musikaalisävelmien harmonia antoi improvisoijan tarvitsemat tukipuut. Vanhalle sointupohjalle keksittiin aivan uusi melodia ja syntynyttä sävelmää käytettiin monesti vain lyhyenä merkkinä kappaleen alussa ja lopussa.

Rumpali Joonas Leppänen on säveltänyt kaikki kappaleet Alder Ego -yhtyeen toiselle levylle. Levyn kansitekstissä Leppänen kertoo hakevansa jatkuvasti tasapainoa improvisaation ja sävellysten välillä, mikä onkin nykyjazzin käytännöissä yleisempi tapa lähestyä ongelmaa. Leppäsen mielestä muusikoille on tarpeen antaa vapaus ja tila itseilmaisulle, mutta toisaalta hän haluaa ohjata sävellysten rakenteilla musiikin kulkua.

Uuden levyn sävellykset pitävät soittajat niin lujasti otteessaan, että tasapaino on nyt jopa enemmän sävellyksiin päin kallellaan. Useista sooloista huolimatta muusikot eivät säntää erityiseen vapaaseen irrotteluun, selvästikään svengin juhla ei ole tämän levyn idea.

Päävastuun sooloista kantavat yhtyeen puhaltajat. Trumpetisti Tomi Nikku ja saksofonisti Jarno Tikka sooloilevat molemmat intensiivisen karheasti ja kiertävät kaukaa kuluneet kliseet. Kahdella raidalla vierailee vibrafonisti Ilkka Uksila, itselleni uusi nimi, joka tuo osuudellaan levylle ilmavaa keveyttä ja lisäsävyjä.

Alder Ego tarjoaa siis harkittua ja varsin rauhallisissa tempoissa etenevää jazzia. Vinyylilevyn mittaan, 38 minuuttiin, mahtuvasta albumista tulee tiivis ja jämäkkä kokonaisuus, jolle sävellysten rinnalla tukevan perustan valavat Teemu Åkerblomin vakaasti askeltava basso ja varsin hienovaraisen dynaamisilla keinoilla operoiva säveltäjä itse.

We Jazz toteuttaa levytuotannoissaan vanhaa hyvää käytäntöä ja liittää levyihin mukaan laajat ja informatiiviset levykansitekstit. Näin on asianlaita myös Alder Egon levyllä, jolla Joonas Leppäsen haastatteluun perustuva teksti valottaa ansiokkaasti sekä Leppäsen että yhtyeen vaiheita.

Alder Egon uutuus kuuluu epäilemättä vuoden 2018 kuuntelusuositusten listalle Vuoden valinnat 2018.

Alder Ego: II (We Jazz Records, 2018)
Tomi Nikku, trumpetti, Jarno Tikka, tenorisaksofoni, Teemu Åkerblom, basso, Joonas Leppänen, rummut, Ilkka Uksila, vibrafoni

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Sanna Ruohoniemi: Start from Nothing (Eclipse Music, 2018)

Sanna Ruohoniemi @Kalottjazz & Blues 2018, Tornio

Laulaja Sanna Ruohoniemi esiintyi viime kesänä ruotsalaisen yhtyeensä kanssa Torniossa Kalottjazz & Blues -festivaaleilla. Tapahtuman päiväkonsertissa Ruohoniemi osoittautui raikkaan omaperäiseksi laulajaksi, jonka lauluissa jazz kietoutui yhteen kansanmusiikin ja hienojen äänikokeilujen kanssa.  Nuorten muusikkojen yhteistyö toimi ja heidän innostuksensa välittyi lämpimästi kuulijoille. Yhtye soitti vielä talon orkesterina illan jameissa ja tällöin paljastuivat Ruohoniemen taidot jazzstandardienkin tulkkina.

Ruohoniemen toinen levy ”Start from Nothing” jakaantuu materiaaliltaan kahteen osaan. Levyllä on neljä sävellystä, joilla Ruohoniemen lauluääni soi yhtenä instrumenttina muiden joukossa.  Näistä vaikuttavin on ”Day of Thirst”, free jazzinkin keinoja hyödyntävä tumma balladi. Varsinkin Joona Toivasen preparoitu piano ja David Bennetin saksofoni hallitsevat äänimaisemaa yhdessä kuulaan lauluäänen kanssa.

Loput neljä kappaletta ovat  sitten lauluja tavanomaisessa mielessä. Tosin tulkinta eteläpohjalaisesta kansanlaulusta ”Luullahan jotta on lysti olla” yhdistelee molempia lähestymistapoja. Jazzmielessä perinteisin laulu ”Bakom fasaden” poikkeaa tyylillisesti muusta levystä ja on kuin aivan toisen levyn ohjelmistoa. Levyn päättää vaikuttavasti kaikesta turhasta riisuttu melankolinen ”Solivagant”, eräs hienoimmista viime aikoina kuulemistani lauluista. Pysäyttävästä lopusta huolimatta levystä jää mieleen hieman hajanainen vaikutelma.

Sanna Ruohoniemi on niitä nuoria muusikoita, joiden musiikkia ja uraa kannattaa seurata. Niinpä varauksista huolimatta ”Start from Nothing” nousee kuuntelusuositusten joukkoon Vuoden valinnat 2018 -listalle.

Sanna Ruohoniemi: Start from Nothing (Eclipse Music, 2018)
Sanna Ruohoniemi, laulu, Erik Tengholm, trumpetti, David Bennet, alttosaksofoni, Joona Toivanen, piano, Arvid Jullander, basso, Simon Andersson, rummut

Luullahan jotta on lysti olla

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Phronesis: We Are All (Edition Records, 2018)

Phronesis. Kuva: Peter van Breukelen

Vuonna 2005 perustettu Phronesis-trio on julkaissut nyt kahdeksannen levynsä, joka on samalla viides brittiläisellä Edition Records -merkillä. Viime vuonna ilmestynyt ”The Behemoth” oli yhteistyö saksalaisen Frankfurt Radio Big Bandin kanssa. Uudella levyllään Phronesis palaa jälleen pelkän trion voimin.

Aiemmilta levyiltä tuttuun tapaan yhtye jakaa vastuun sävellyksistä tasan, siis jokainen trion jäsen on saanut levylle kaksi sävellystä. Myös musiikillisesti trio jatkaa tutusti vahvaa ja aika vakavaa linjaansa. Trio soittaa tarkasti yhteen kuin elävä organismi, jonka sykkivässä aineenvaihdunnassa jokaisella jäsenellä on oma elintärkeä roolinsa.

Trion soitto pursuaa energiaa kuin vuolaasti vapaana virtaava vesi. Jopa pinnalta katsoen levollisiin suvantokohtiinkin on patoutunut valtavasti voimaa, joka vain odottaa purkautumista arvaamattomiin suuntiin. Rumpali Anton Egerin sävellys ”The Tree Did Not Die” poikkeaa sähköisillä efekteillään trion muuten täysin akustisesta musiikista. Kuullaanko siinä kuullaan esimakua trion tulevasta sointimaailmasta?

We Are All” julkaistaa vinyylilevynä, cd:nä ja digitaalisesti. Eri versioilla on erilaiset levykannet, jotka kuitenkin muistuttavat toisiaan idealtaan. Ne tukevat trion ajatusta levyn teemasta eli kaiken luonnon yhteydestä ja ihmisen vastuusta maapallon hyvinvoinnista. Vaikka kompleksinen instrumentaalimusiikki ei suoraa päätä julista sanomaansa (onneksi), antaa yhtyeen saumaton työskentely toki kauniin esimerkin inhimillisestä yhteistoiminnasta hienoimmillaan.

Phronesis kuuluu nykyjazzin pianotriojen kärkijoukkoon ja niinpä ”We Are All” pääsee tietenkin Valon kuvia -blogin tämän vuoden kuuntelusuositusten joukkoon eli Vuoden valinnat 2018 -listalle.

Phronesis: We Are All (Edition Records, 2018)
Jasper Højby, basso, Ivo Naeme, piano, Anton Eger, rummut

WeAreAll_Packshots_1
WeAreAll_Packshots_1
WeAreAll_Packshots_1
WeAreAll_Packshots_1
WeAreAll_Packshots_1
WeAreAll_Packshots_1
WeAreAll_Packshots_1 thumbnail
WeAreAll_Packshots_1 thumbnail
WeAreAll_Packshots_1 thumbnail
WeAreAll_Packshots_1 thumbnail
WeAreAll_Packshots_1 thumbnail
WeAreAll_Packshots_1 thumbnail

Videolla levyn avausraita ”One of Us”

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Vinyylin viehätys – Leo Smith: Divine Love (ECM, 1979)

Trumpetisti Leo Smith (lisänimensä Wadada hän otti käyttöön vasta 1980-luvulla) äänitti ”Divine Love” -levynsä Saksassa syyskuussa 1978 ja levy julkaistiin seuraavana vuonna. Levy sijoittuu Smithin mittavan diskografian alkupäähän. Hän oli julkaissut omia levyjä aiemmin 1970-luvulla omalla Kabell-merkillään, jonka kokeellisia äänitteitä varmaankin harvat kuuntelivat. Lisäksi hän oli soittanut mmm. Anthony Braxtonin ja Marion Brownin levyillä.

Toukokuussa 1978 Smith esiintyi Moersin jazzfestivaaleilla yhdessä puhaltaja Dwight Andrewsin ja vibrafonisti Bobby Naughtonin kanssa. Konsertista syntyi livelevy ”The Mass on the World” (Moers Music, 1978). Samana syksynä sama kolmikko levytti ECM:lle Ludwigsburgissa Tonstudio Bauer -studiolla, missä monia muitakin ECM:n levyjä on äänitetty. Sessioista syntyi esittelyssä ole ”Divine Love”, Smithin uran siihen mennessä merkittävin levy.

Levykansitekstissä Smith kirjoittaa käyttävänsä levyllä improvisaatioiden kehyksenä kahta erilaista lähestymistapaa, joita hän itse oli kehitellyt. ”Rhythm-unit”-teoriassa musiikin tauot saavat yhtä suuren merkityksen kuin äänien kestotkin ja ”ahkreanvention”-ajattelussa Smith pyrkii luomaan eräänlaista nuotinnusjärjestelmää improvisointia varten. Musiikkia voi kuitenkin hyvin kuunnella ilman tietoa tai ymmärrystä teoreettisista pohdiskeluista.

A-puolen täyttää lähes 22 minuuttinen nimikappale, jolla trio soittaa levollisesti ja usein hiljaisuuden rajalla leijuen eli siis ”rhythm-unit”-sääntöjä noudattaen. Smithin trumpetin lisäksi erityisesti Dwight Andrewsin huilu pääsee kauniisti esille.

B-puolen avaa ”Tastalun” (”ahkreanvention”), jolla Smithin kanssa soittaa kaksi trumpetistivierasta Lester Bowie ja Kenny Wheeler. B-puolen toisella kappaleella Spirituals: The Language Of Love” käytetään taas ”rhythm-unit” -reseptiä. Raidalla vierailee Charlie Haden ja hänen juureva bassonsa tuo musiikkia lähemmäs jazziksi tunnistettavaa lmaisua.

Teoreettisilta kuulostavista lähtöideoistaan huolimatta ”Divine Love” on selkeä ja yksinkertainen albumi. Se on älyllistä musiikkia, mutta silti siitä välittyy läsnäolo ja hiljainen lämpö.

Leo Smith: Divine Love (ECM, 1979)
Leo Smith, trumpetti, flyygelitorvi, gongi, lyömäsoittimet, Dwight Andrews, alttohuilu, bassoklarinetti, tenorisaksofoni, triangelit, mbira, Bobby Naughton, vibrafoni, marimba, kellot + vieraat Lester Bowie, Kenny Wheeler, trumpetti, Charlie Haden, basso

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Major Dudes – A Steely Dan Companion

Walter Becker & Donald Fagen 1975. Kuva: Ed Caereff

Brittiläinen rock-kriitikko Barney Hoskyns on toimittanut kirjan, johon on koottu yli kolmekymmentä Steely Dan -aiheista lehtiartikkelia. Varhaisin niistä on Walter Beckerin ja Donald Fagenin haastattelu vuodelta 1972, jolloin yhtyeen (siihen aikaan Steely Dan todellakin oli yhtye) esikoislevy ”Can’t Buy a Thrill” ei vielä ollut ilmestynyt. Kirjan viimeiset tekstit vuodelta 2014 keskittyvät Donald Fagenin omaelämäkerralliseen kirjaan ”Eminent Hipster” (Viking, 2013).

Tähän väliin rakentuu haastattelujen, levyarvioiden sekä esseiden kautta selkeä kuva Steely Danin vaiheista 1970-luvun alun rockbandistä ikäänkuin Beckerin ja Fagenin nimimerkiksi, jonka kautta he saivat julki omaa jazzvaikutteista musiikkiaan ja ajoittain vaikeaselkoisia, kirpeän ironisia tekstejään. Steely Danin levyjen lisäksi Beckerin ja Fagenin soololevytkin saavat kirjassa sijansa.

Vaikka kirjaan on valittu hyvien kirjoittajien hyvissä lehdissä julkaistuja laatujuttuja, johtuu kirjan ainoa huono puoli nimenomaan tästä rakenteesta. Koska jutut ovat peräisin eri ajoilta ja eri lähteistä, niihin sisältyy väistämättä turhan paljon samojen asioiden ja tapahtumien toistoa. Esimerkiksi Steely Danin alkuvaiheita käydään läpi ainakin kymmenen kertaa, mikä alkaa jo kyllästyttää, varsinkin jos lukee kirjaa kannesta kanteen.

Steely Dan muuttui rockyhtyeestä Walter Beckerin ja Donald Fagenin projektien alustaksi viimeistään kolmannen albumin ”Pretzel Logic” (1974) jälkeen. Siitä lähtien Becker ja Fagen kokosivat levyilleen juuri sävellyksille sopivat muusikot. He työskentelivät tässä tavalla, joka on aika yleistä jazzissa, mikä onkin jazzfaneille luonnollinen tapa toimia.

”We’d work on music and lyrics together, inventing characters, adding musical and verbal jokes, polishing the arrangements and smoking Turkish cigarettes.” – Donald Fagen

Haastatteluista käy ilmi, että Becker ja Fagen tekivät hyvin läheistä yhteistyötä niin sävellyksissä, teksteissä kuin väliin turhankin pikkutarkaksi viilaukseksi yltyneessä studiotyöskentelyssä. Työtoverit vetäytyivät kuitenkin erilleen ”Gaucho”-levyn (1980) jälkeen ja lopettivat yhteiset projektit yli kymmeneksi vuodeksi. He aloittivat yhteistyön uudelleen 1990-luvun alkupuoliskolla, jolloin he palasivat ensin konserttilavoille ja sitten myös studioon äänittämään Steely Danin viimeiset levyt ”Two Against Nature” (2000) ja ”Everything Must Go” (2003).

Pitkästä erosta huolimatta miesten välillä säilyi yhteys ja ilmeisesti kaipaus yhteistyöhön. Fagen muistelee, että sooloprojekteissaan hän saattoi kysyä: ”Hey Walter, what do you think about that?” Becker puolestaan antoi tietokoneelleen nimen Donald ja työ alkoi sujua paremmin. Vaikka Fagen on jatkanut kiertueilla Steely Danin nimellä myös Beckerin kuoleman (3.9.2017) jälkeen, voi hyvin kuvitella, että hän saattaa tuntea olonsa nyt yksinäiseksi lavalla.

Barney Hoskyns (toim.): Major Dudes. A Steely Dan Companion (The Overlook Press, 2018)

Share
Tallennettu kategorioihin Kirjat, Rock | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Kotimaisia uutuuslevyjä – Aapo Heinonen Quintet, William Suvanne ja Heikki Ruokangas & Henrik Hako-Rita

Duo Heikki Ruokangas & Henrik Hako-Rita Tornion Kerhoravintolassa talvella 2017

Aapo Heinonen Quintet: Tara (Ozella Music, 2018)
Aapo Heinonen, flyygeli, koskettimet, syntetisaattorit , Teemu Takanen, altto- ja sopraanosaksofonit, Héctor Lepe, sähkökitara, Vesa Ojaniemi, sähköbasso, Tomi Saikkonen, rummut

Saksalainen Ozella Music on ottanut huomaansa lisää suomalaista jazzia Kari Ikonen Trion ja Martti Vesala Soundpostin lisäksi, kun pianisti Aapo Heinonen julkaisee merkillä kolmannen albuminsa. Vaikka Heinosen ensimmäinen levy ilmestyi jo vuonna 2010 ja toinen 2013, on hänen musiikkinsa jäänyt minulta kokonaan kuulematta. Nopean suoratoistovilkaisun perusteella Heinosen kvintetti jatkaa uutuudellaan kahden ensimmäisen levyn linjaamalla tiellä.

Aapo Heinonen Quintet soittaa vaivattomasti svengaavaa ja kuulaan melodista jazzia, jota Heinosen sävellykset muovaamat enemmän kuin tavanomaisessa teema-soolot-teema -asetelmassa. Yhtye työstää sävellyksistä huolellisia, viimeisteltyjä ja selväpiirteisiä tulkintoja. Yhtyeenjohtajan lisäksi myös saksofonisti Teemu Takanen ja kitaristi Héctor Lepe saavat hyvin tilaa sulaville sooloilleen.

William Suvanne: Chess’n Jazz (Groovy Records, 2018)
William Suvanne, saksofoni, Varre Vartiainen, kitara, Mikael Jakobsson, piano, Tuure Koski, basso, Mikko Arlin, rummut

Ohjelmamusiikilla tai ohjelmallisella musiikilla tarkoitetaan sellaista musiikkia, joka pyrkii kertomaan esimerkiksi jonkin tarinan tai kuvaamaan musiikin ulkopuolista asiaa. Saksofonisti William Suvanteen uusi albumi ”Chess’n Jazz” on juuri sellaista musiikkia, sillä se on instrumentaalimusiikkia, joka pyrkii kertomaan shakkipelistä.

Levyn kaikkien kappaleiden nimet viittaavat shakkiin, nappuloiden nimiin, avauksiin ja pelitilanteisiin. Levynjulkaisukiertueella konserttien yhteydessä järjestetään pikapeliturnauksia yhteistyössä Suomen Shakkiliiton kanssa. Suvanne myös kertoo, että esimerkiksi ”Knight’s Night” -kappaleen harmonia jäljittelee ratsun loikkia shakkilaudalla.

Jazzin ja shakin yhteys on toki mielenkiintoinen ajatus, mutta olen aivan varma, että sokkona kuunneltuna yhteys musiikin ja pelin välillä ei tule kenenkään mieleen. Siis shakista huolimatta ”Chess’n Jazz” tarjoilee kuulijalle kiperästi svengaavaa ja energistä jazzia. Tiiviisti yhteen soittava kvintetti tulkitsee intensiivisesti niin kulmikkaat bebop-teemat kuin fuusiojazzin vaikutteetkin.

Heikki Ruokangas & Henrik Hako-Rita: Mono and Dialogues (Eclipse Music, 2018)
Heikki Ruokangas, Henrik Hako-Rita, kitarat, efektit

Oululaiset kitaristit Heikki Ruokangas ja Henrik Hako-Rita tuovat rohkeasti kuultavaksi jotain uutta kotimaisen jazzin ja improvisoidun musiikin kentällä. Muita kahden kitaran improvisoituja duettoja ja äänikuvaelmia ei muistu mieleen.

Täysin vapaasta improvisaatiosta levyllä ei kuitenkaan ole kyse, sillä kitaristien vuoropuheluiden pohjana on kahdeksan Ruokankaan sävellystä ja kaksi lainakappaletta. Ikivihreän ”Summertimen” melodia häipyy viitteelliseksi taustalle ja Gösta SundqvistinJos lähdet Lailan” iskelmäkaihon duo murskaa rujosti pirstaleiksi. Sen sijaan Ruokankaan kaunis ”Ghost Waltz” tavoittaa melankolista kaipausta Sundqvist-tulkintaa huomattavasti enemmän.

Mono and Dialogues” on tiivis ja verrattain lyhyestä kestostaan (35 min) huolimatta moni-ilmeinen kokonaisuus. Levy päätyy mukaan blogin ”Vuoden valinnat 2018” -listalle.

aapoheinonen3
chess_jazz
ruokangas_hako_rita
aapoheinonen3 thumbnail
chess_jazz thumbnail
ruokangas_hako_rita thumbnail
Share
Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Kuva ja noin sata sanaa 25

Valitsin tämän kuvan negatiiviarkistostani. Kuva on kesältä 1986. Siinä esiintyvät saksofonisti Jari Perkiömäki ja basisti Jorma Ojanperä Tornion Kalottjazz & Blues -festivaalilla. Kuvauspaikka on tuolloin uusi Aineen taidemuseon ja sen kahvila, joka on vieläkin suosittu pienimuotoisten konserttien pitopaikka.

Kuva on tietenkin kuvattu mustavalkoiselle filmille. Käytin aina Kodakin klassista Tri-X, jonka herkkyys oli ISO 400. Tämän version skannasin ja viimeistelin kuvankäsittelyohjelmassa. Rajasin alkuperäistä negatiivia sen verran, että kuvaan jäi kaksi paria, siis muusikot ja yleisön jäsenet.

Mielestäni kuvassa näkyy hienosti analogisen mustavalkoisen filmin herkkä harmaasävyasteikko. Olen aikoinani onnistunut hyvin valotuksessa. Ikkunasta avautuva maisema ei ole ylivalottunut täysin valkoiseksi ja toisaalta varjokohdatkaan eivät ole aivan mustia.

Share
Tallennettu kategorioihin Jazz, Valokuvaus | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti