Chick Corea (1941-2021)

Chick Corea vuonna 1976. Kuva: Wikipedia

Pianisti Chick Corea (Armando Anthony Corea) kuoli 79-vuotiaana 9.2.2021 vasta vähän aikaa sitten todettuun syöpään. Corea oli eräs nykyjazzin merkittävimmistä ja samalla myös suosituimmista pianisteista. Corean ammattimuusikon ura alkoi 1960-luvun alusta ja jatkui, kunnes koronarajoitukset pysäyttivät konsertit viime vuoden alussa.

Corea oli tavattoman monipuolinen muusikko. Hän soitti kokeellista free jazzia Circle-yhtyeessä ja kamarijazzia duona Gary Burtonin kanssa, esiintyi ja levytti soolopianistina, johti erikokoisia akustisia yhtyeitä, oli sähköpianistina mukana fuusiojazzin syntyvaiheissa Miles Davisin yhtyeissä ja jatkoi tyyliä omien yhtyeidensä (Return To Forever & Elektric Band) kanssa. Hänen sävellyksiin kuuluu suosittujen jazzmelodioiden lisäksi (esim. “La Fiesta” ja “Armando’s Rhumba”) myös laajempia nykymusiikkiteoksia, kuten pianokonsertto ja jousikvartetto.

Lue lisää: Chick Corea, Jazz Keyboardist and Innovator, Dies at 79, New York Timesin muistokirjoitus

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Raja kiinni entistä tiukemmin

Suomen puolella rajaa vartioi rajavartioston partio, Ruotsin puolella poliisi.

Koronaviruksen torjunta toi Suomen ja Ruotsin rajalle Torniossa ja Haaparannalla jälleen uusia rajoituksia. Nyt rajaliikennettä valvotaan myös Ruotsin puolella 6.2.2021 alkaen. Ennen aivan avoimella Viktoriantorilla Haaparannan ja Tornion välistä kevyttä liikennettä vartioivat nyt molempien valtioiden viranomaiset, Suomessa rajavartiosto ja Ruotsissa siis poliisi.

Autoliikenteen tarkastuspiste Haaparannan puolella sijaitsee liikenneympärän tienoilla E4-tien varressa.

Tallennettu kategorioihin Mielipide | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Wolfgang Sandner: Keith Jarrett. A Biography (Equinox Publishing, 2020)

Pianisti Keith Jarrett syntyi Allentownissa, pienehkössä Amerikan ruostevyöhykkeen teollisuuskaupungissa Pennsylvaniassa, toukokuun kahdeksantena vuonna 1945 eli samana päivänä, kun toinen maailmansota päättyi Euroopassa. Jarrettin elämäkerran kirjoittaja saksalainen Wolfgang Sandner näkee jopa symboliikkaa Eurooppaa ja Amerikkaa yhteen sitovan päivämäärän ja tulevan pianistin uran välillä, sillä kun Jarrettista ja hänen musiikistaan puhutaan, on Euroopan ja Amerikan yhteys koko ajan lähellä. Jarrett aloitti pianonsoiton eurooppalaisen klassisen musiikin parissa, hänen merkittävin levy-yhtiönsä on eurooppalainen ECM ja eräs hänen tärkeimmistä yhtyeistään oli ns. eurooppalainen kvartetti. Tuskin kukaan muu jazzmuusikko on ollut yhtä lailla kotonaan molemmilla mantereilla.

Keith Jarrett on seisonut suurimman osan urastaan omilla jaloillaan sooloartistina ja omien yhtyeiden johtajana. Hänen merkittävimmät työnantajansa ennen soolouraa olivat Art Blakey, Charles Lloyd ja Miles Davis. Jarrett soitti 1960-luvun puolivälissä puolitoista vuotta eräässä Art Blakeyn Jazz Messengersien versiossa ja oli mukana yhdellä liveäänityksellä. Koska hän ei pitänyt Blakeyn tavasta soittaa rumpuja, Jarrett jätti yhtyeen varsin nopeasti ja siirtyi Charles Lloydin suosittuun kvartettiin. Yhtye aisti taitavasti 1960-luvun hippiajan ilmapiiriä, levytti useita levyjä ja esiintyi Euroopan-kiertueilla jopa Neuvostoliitossa, mm. Tallinnassa. Samalla alkoi Jarrettin ja rumpali Jack DeJohnetten vuosikymmeniä kestänyt yhteistyö.

Jarrett ja DeJohnette siirtyivät Lloydin kvartetista Miles Davisin yhtyeeseen vuonna 1970 keikkapalkkioiden jakamiseen liittyvien epäselvyyksien jälkeen. Jarrett arvosti ja ymmärsi Davisin tapaa tehdä musiikkia, vaikka inhosi sähköisiä kosketinsoittimia, joita hän joutui yhtyeessä soittamaan. Puolitoista vuotta kestäneen Davis-yhteyden jälkeen Jarrett siirtyi soolouralle, eikä enää koskenut sähköpianoon tai -urkuihin, vaikka 1970-luvun alku oli sähköisen fuusiojazzin kulta-aikaa.

Soolourasta tulikin sitten eräs jazzin historian merkittävimmistä ja moniulotteisimmista. Sandner käy uraa läpi erityisesti levytysten kautta. Oman esittelynsä saavat Jarrettin kolme yhtyettä. Amerikkalainen kvartetti (Dewey Redman, saksofonit, Charlie Haden, basso ja Paul Motian, rummut) ja eurooppalainen kvartetti (Jan Garbarek, saksofonit, Palle Danielsson, basso ja Jon Christensen, rummut) toimivat osittain samanaikaisesti 1970-luvulla, kun pisimpään toiminut yhtye eli ns. “Standards Trio” (Gary Peacock, basso ja Jack DeJohnette, rummut) aloitti vuonna 1983. Nimensä mukaisesti lähinnä jazzstandardeja luovasti tulkinnut trio kokoontui suhteellisen säännöllisesti kiertueita varten ja esiintyi viimeisen kerran vuonna 2014.

Jarrettin uran kannalta kaikkein merkityksellisin kumppanuus oli 1970-luvun alussa alkanut yhteistyösuhde ECM-levy-yhtiön Manfred Eicherin kanssa, sillä Eicher uskalsi tuottaa kaupallisesti rohkeita levytyksiä, kuten Japanin kiertueelta vuonna 1976 äänitetty kymmenen vinyylilevyn paketti “Sun Bear Concerts“. Soolopianistina Jarrett onnistui yhdistämään musiikinystäviä yli genrerajojen ja hän täytti isoja konserttisaleja eri puolilla maailmaa. Vuosien varrella yhä hienostuneemmiksi hioutuneet soolokonsertit ja niistä tehdyt lukuisat levytykset ovat Jarrettin uran massiivisin osa.

Vuonna 1975 kehnolla pianolla äänitetty soolokonsertti “Köln Concert” oli Jarrettin uran ensimmäinen ja suurin hitti, jota on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta. Menestyksen myötä kiertueiden matkustusjärjestelytkin muuttuivat. Kun tammikuussa 1975 Jarrett kiersi Eurooppaa henkilöautolla kahdestaan Manfred Eicherin kanssa, perusti 2000-luvun Jarrett Euroopan kotipesänsä Nizzaan. Sieltä hän lensi yksityiskoneella Euroopan konserttisaleihin ja palasi yöksi omaan sänkyynsä nukkumaan.

Sandnerin kirja on tiivis, sen tekstiosuudessa on vain reilut 170 sivua. Lisäksi kirjassa on laaja lähdeluettelo ja kuuntelijaa auttava diskografia. Kirjoittajan katse on tiiviisti musiikissa ja Jarrettin ykstyiselämää sivutaan niukasti. Näin monitahoisen särmikäs persoona jää pitkälti arvoitukseksi Sandner yhdistää kirjan aihetta ansiokkaasti ja oivaltavasti muihin kulttuurin ilmiöihin, mikä antaa teokselle syvyyttä. Kirja ilmestyi saksaksi vuonna 2015 ja nyt käsillä olevan päivitetyn, englanninkielisen version on kääntänyt Chris Jarrett, Keith Jarrettin Saksassa asuva nuorin veli, pianisti, urkuri ja säveltäjä itsekin.

Viime syksynä Jarrett ilmoitti, että hän on halvaantunut kahdesti, eikä enää pysty palaamaan konserttilavoille. Näin kesällä 2016 äänitetyt Budapestin ja Münchenin konsertit jäivät hänen viimeisiksi levytyksikseen. Olen kuunnellut viime aikoina paljon Jarrettin musiikkia, mutta hän on niin monumentaalinen hahmo, että tuntuu kuin olisin tavoittanut vain olemattoman pienen kaistaleen musiikin laajuudesta ja syvyydestä. Sandnerin kirjasta on ollut apua tämän kokonaisuuden hahmottamisessa.

Wolfgang Sandner: Keith Jarrett. A Biography (Equinox Publishing, 2020)

Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Teemana Keith Jarrett

Keith Jarrettin musiikki on soinut viime päivinä usein levysoittimissani (lähes aina cd-soittimessa, sillä olen hankkinut lähes kaikki Jarrett-levyni cd-levyjen kulta-aikana). Saksalaisen Wolfgang Sandnerin Jarrett-elämäkerran englanninkielinen laitos (Keith Jarrett: A Biography, Equinox Publishing) ilmestyi viime vuonna ja ostin sen nyt luettavakseni. Myös Ethan Iverson julkaisi blogissaan loistavan katsauksen Jarrettin 1970-luvun kvartettilevyihin: Shades of Jazz (Keith Jarrett, Charlie Haden, Paul Motian, Dewey Redman). Myös syksyinen tieto Jarrettin uran päättymisestä kahden halvauksen jälkeen on ollut mielessä: Keith Jarrett Confronts a Future Without the Piano.

Palaan kirjaan tarkemmin myöhemmin. Tässä vaiheessa tunnustan vain hätäisen huitaisuni, jolla kuittasin Jarrettin vuonna 2015 ilmestyneen levyn “Creation” otsikolla “Outoa harhailua?“. Vuoden 2104 konserteista koostettu improvisoitujen balladien sarja on uudelleen kuunneltuna hienoa, klassisen musiikin vaikutteiden vahvasti leimaamaa, musiikkia.

Tallennettu kategorioihin Jazz, Kirjat | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Vinyylin viehätys – Charlie Haden / Paul Motian feat. Geri Allen: Etudes (Soul Notes, 1988)

Kun basisti Charlie Haden (1937-2014), rumpali Paul Motian (1931-2011) ja pianisti Geri Allen (1957-2017) kokoontuivat syyskuussa 1987 studioon äänittämään trioalbumia, oli kolmekymmentä vuotta täyttänyt Allen vielä uransa alkupuolella, sillä hän oli julkaissut debyyttilevynsä vasta kolme vuotta aikaisemmin. Sen sijaan Haden ja Motian kuuluivat selvästi vanhempaan sukupolveen. He olivat soittaneet jo vuosikymmeniä ja olivat olleet mukana monilla klassikon aseman saavuttaneilla levytyksillä.

Erot iässä ja kokemuksessa eivät kuitenkaan kuulu levyllä lainkaan. Geri Allen kertoo levyn kansitekstissä, että hän löysi oman paikkansa triossa vaivattomasti. Niinpä Allen on trion täysivaltainen jäsen ja yhtyeen keskinäinen kommunikaatio toimii valtavan hienosti. Sen todistaa jo heti levyn avausraita, Ornette Colemanin kaunis free jazz -balladi “Lonely Woman“. Trio luo siitä kymmenminuuttisen, vaikuttavan version, jolla pääsevät tasavahvasti esille niin Hadenin tuttu basso, Motianin ilmavat rumpusoundi ja Allenin keskittynyt piano.

Levyllä on myös muita koskettavia balladeja. Motianin herkästä nimikappaleesta kuullaan kaksi hyvin samanlaista tulkintaa kummankin levypuoliskon päätteeksi ja Hadenin “Sandino” ja “Silence” ovat tuttuja myös Hadenin muilta levytyksiltä. Toisaalta levyn svengiosastollakin on erittäin vahvaa musiikkia. Motianin “Fiasco” on intensiivinen rutistus ja Allenin “Dolphy’s Dance” teemaltaan mutkikas Dolphy-tribuutti. Lisäksi pianisti Herbie Nicholsin ohjelmistosta napattu “Shuffle Montgomery” ja Hadenin “Blues In Motian” ovat molemmat suorastaan malliesimerkkejä siitä, kuinka voimakasta ja syvällistä pianotrion yhteistyö voi parhaimmillaan olla.

Etudes” kuuluu 1980-luvun parhaiden jazzlevyjen joukkoon. Kuluneet vuosikymmenet eivät ole sitä vanhentaneet eli se on selvää klassikkoainesta. Musiikillisen ilon lisäksi levyn kuuntelemiseen liittyy nykyään myös surua, sillä levyn kaikki kolme muusikkoa ovat jo kuolleet. Varsinkin vuonna 2017 vain 60-vuotiaana kuolleen Geri Allenin ura jäi vielä pahasti kesken.

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Eric Revis: Slipknots Through A Looking Glass (Pyroclastic Records, 2020)

Eric Revis. Kuva: Pyroclastic Records

Basisti Eric Revisin uutuus kasvaa niin moneen suuntaan, että se kuulostaa ensikuulemalta jopa sekavalta. Levyllä on iskevän hypnoottisia energiapurkauksia (“Baby Renfo“”), rosoista free jazzia (“Shutter“), viileää avantgardea ja myös syvän levollista groovea (“Earl & The Three-Fifths Compromise“). Levylle mahtuu vielä afrikkalaissävyinen trioraita (“SpÆ“), jolla rumpali Chad Taylor soittaa sormipianoa, mbiraa. Lisää moniäänisyyttä levylle tuo nimikappale, eri puolille albumia hajotettu kolmen miniatyyrin sarja (“Slipknots Through A Looking Glass 1-3“), jossa muun yhtyeen aavemaiset taustaäänet säestävät kahden kontrabasson keskusteluja.

Revisin kvintetti soittaa levyllä kuitenkin sen verran intensiivisesti ja Revis itse nousee sen verran vahvasti esille, että näinkin monitahoisista aineksista muotoutuu vakuuttava kokonaisuus. Lisäksi Revis on yhtyeineen tavoittanut levyllä sellaista omaperäistä ilmaisua, että musiikkia on vaikea verrata kenenkään muun musiikkiin. Ehkäpä “Slipknots Through A Looking Glass” on jopa tuleva klassikko, ainakin se on komea jatko Revisin aikaisemmalle tuotannolle, jota olen blogissa jo esitellyt: 4 x Eric Revis.

Eric Revis: Slipknots Through A Looking Glass (Pyroclastic Records, 2020)
Eric Revis, basso, Kris Davis, piano, Bill McHenry, tenorisaksofoni, Darius Jones, alttosaksofoni, Chad Taylor, rummut, mbira + Justin Faulkner, rummut kahdella kappaleella

Tallennettu kategorioihin Jazz | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti