17 x soolopiano

Soolopianolevyjä läjässä

Soolopianolevyjä läjässä

Olen kuunnellut parin viime viikon aikana lähes pelkästään soolopianolevyjä. Tulin hankkineeksi Aaron Parksin ja Craig Tabornin kehutut ECM-levyt Arborescence ja Avenging Angel. Samoihin aikoihin myös Joona Toivasen uusi levy tuli postissa arvosteltavaksi. Siinä yhteydessä heräsi ajatus kaivaa levyhyllystä kaikki soolopianolevyni. Vaikka en ole soolopianon kuuntelua koskaan erityisesti harrastanut, löytyi hyllystä enemmän levyjä kuin muistinkaan.

Soolopianon kuunteleminen on aina tuntunut minusta yhtyelevyjen kuuntelua hankalammalta, kun jazzille ominainen muusikoiden välinen kommunikaatio puuttuu. Nyt soolopianosta tuli eräänlainen kuunteluharjoitus ja pianistien omat äänet paljastuivat esille hämmästyttävän erilaisina. Levyt alkoivat kommunikoida keskenään ja niiden välille muotoutui vaikutteiden verkko.

Syntyi lista tutustumisen arvoisista pianisteista ja levyistä. Samalla kirjasin levyistä muistiin lyhyitä vaikutelmia. Vaikka listalla ei ole yhtään huonoa levyä, olen tähdittänyt juuri nyt erityisen hienoilta ja vangitsevilta kuulostavat levyt *-merkillä.

Ran Blake: Breakthru (Improvising Artists, 1976)
Ran Blake hajottaa sävelmät, omat ja vieraat, pieniksi palasiksi ja pelkistää palasista kubistisia ääniveistoksia.

*Paul Bley: Open, to love (ECM, 1973)
Hiljaisuutta, tilaa, ilmaan jäätyviä kysymyksiä ja kirkkaita sointeja …

Uri Caine: Solitaire (Winter & Winter, 2001)
Klassista ja jazzia ennakkoluulottomasti yhdistävän pianistin virtuoosimainen levytys porhaltaa villisti ragtimen, jazzin, Thelonious Monkin ja klassisen musiikin kautta Beatlesin “Blackbirdiin”.

Kaja Draksler: The Lives Of Many Others (Clean Feed, 2013)
Nuori slovenialainen pianisti tekee rohkeaa, pianomusiikin rajoja hakevaa musiikkia. Hän tunkee samalle levylle Cecil Taylorin perinteestä nousevaa voimapianoa ja pianoa preparoimalla synnytettyjä minimalistisia soundeja.

Don Friedman: From A to Z (ACT Music, 2006)
Friedman levytti ystävänsä, unkarilaisen kitaristin Attila Zollerin muistolle levyllisen rönsyilevän runsasta ja samalla melankolista musiikkia.

*Keith Jarrett: Facing You (ECM, 1972)
Jarrettin ensimmäinen soolopianolevy äänitettiin studiossa marraskuussa 1971. Jarrett avasi levyllään tietä, jota monet muut pianistit ovat seuranneet. Kahdeksan kappaleen kaunis, surumielisesti svengaava ja tiivis kokonaisuus on minulle läheisempi kuin Jarrettin myöhemmät, mitoiltaan laajemmat konserttilevytykset.

Brad Mehldau: Live in Marciac (Nonesuch, 2011)
Mehldaun musiikki ei jää pelkästään virtuoosimaisen tekniikan varaan. Tupla-cd standardeja, rock-piisejä ja omia sävellyksiä viihdyttää. Lisänä pakettiin kuuluu vielä konsertti-dvd.

*Thelonious Monk: Alone in San Francisco (Riverside, 1959)
Monkin San Franciscossa äänittämä klassikko kuulostaa todella hienolta. Onnistunut äänitys tuo kauniisti esille Monkin soiton vivahteet.

*Jason Moran: Modernistic (Blue Note, 2002)
Levyn nimi viittaa James P. Johnsonin 1920-luvulla säveltämään avausraitaan “You´ve Got To Be Modernistic”. Ehkä Moranin modernisoima stride piano pohtii modernin suhteellisuutta; tämän päivän moderni on huomisen perinnettä. Koko levy sekoittelee onnistuneesti aikatasoja ja tyylejä. Moranin omat sävellykset saavat rinnalleen sekä klassikoita (“Body & Soul” ja Robert Schumannin “Auf einer Burg”) että 1980-luvun hiphopia (“Planet Rock”).

*Aaron Parks: Arborescence (ECM, 2013)
Salaperäisen lyyrinen, lähes kokonaan improvisoitu levy syvenee jokaisella kuuntelukerralla.

Aki Rissanen: La Lumiére noire (Ilma Records, 2007)
Rissanen taituroi valoisaa impressionismia, jossa kuuluu myös sävyjä klassisesta musiikista.

Craig Taborn: Avenging Angel (ECM, 2011)
Tätä levyä voi kuunnella pelkästään sen upean pianosoundin takia. Tabornin abstraktit improvisaatiot ovat jäätävän kaunista, veistoksellisesti muotoiltua musiikkia.

Joona Toivanen: Polarities (Footprint, 2013)
Joona Toivanen soittaa flyygelin rinnalla tavallista pystypianoa ja muokkaa pianon soundia preparoimalla. Tähän levyyn palaan vielä lähemmin tulevissa kotimaisen jazzin katsauksissa.

*Cecil Taylor: For Olim (Soul Note, 1987)
Cecil Taylorin tinkimättömän abstrakti musiikki on vaikeaa kuunneltavaa. Se ei koskaan taivu viihteeksi tai taustamusiikiksi. Lyhyiden kappaleidensa ansiosta For Olim on hyvä paikka aloittaa Tayloriin tutustuminen.

Lennie Tristano: The New Tristano (Atlantic, 1962)
Ainutlaatuisen omaperäinen levy kannattaa kuunnella pelkästään Tristanon vasemman käden takia.

Per Henrik Wallin: Deep In A Dream (Dragon Records, 1996)
Standardeja, tuntemattomia musikaalisävelmiä, yksi Monk ja pari omaa sävellystä. Wallinin kesäyönä vuonna 1985 äänittämän epävirallisen levytyksen intiimin leikkisä tunnelma viehättää.

*Bojan Zulfikarpašic: Solobsession (Label Bleu, 2001)
Kun ranskalaistunut serbipianisti sekoittaa jazziinsa Balkanin rytmejä, syntyy omaperäistä ja emotionaalista musiikkia.

Kun muutama levyhyllyn soolopianolevy jäi vielä kommentoimatta, tulee soolopianon esittelylle mahdollisesti vielä jatko-osa.

Share
Kategoria(t): Jazz Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.