Levyhyllystä 5 – John Carter: Roots and Folklore: Episodes in the Development of American Folk Music

Jazzklarinetin innovaattori, säveltäjä ja pedagogi John Carter (1929-1991) levytti vuosina 1982-1989 viiden albumin sarjan “Roots and Folklore: Episodes in the Development of American Folk Music“. Se jää jazzin historiaan 1980-luvun merkkiteoksena, jolla Carter tavoittelee vastaavaa historiallista perspektiiviä kuin kirjailija Alex Haley kirjallaan “Juuret“.

Teksasissa syntynyt Carter oli Ornette Colemanin koulukaveri ja he molemmat aloittivat saksofonisteina Dallasin ja Forth Worthin alueen rhythm & blues -yhtyeissä. Siinä missä Coleman jatkoi uraansa jazzin huipulle enemmän tai vähemmän itseoppineena, valitsi Carter itselleen toisen suunnan. Hän opiskeli musiikinopettajaksi ja opetti musiikkia alakouluissa ensin Forth Worthissa ja myöhemmin Los Angelesissa. Carter kävi koko ajan työn ohessa jazzkeikoilla ja kiinnostui 1960-luvun ilmapiirissa kokeellisesta jazzista erityisesti Wattsin mielenosoitusten ja mellakoiden yhteydessä. Samoihin aikoihin Carter ja trumpetisti/kornetisti Bobby Bradford aloittivat yhteistyönsä, joka jatkui tiiviinä Carterin kuolemaan saakka.

John Carter levykannessa v. 1979

Carter julkaisi ensimmäisen levynsä, “Flight For Four” (Flying Dutchman), vasta vuonna 1969 eli jo neljäkymmentävuotiaana. Carter jätti syrjään toisen instrumenttinsa saksofonin vuonna 1974 ja siirtyi kokonaan klarinettiin. Kriitikko Gary Giddinsin mukaan soittimen vaihdoksella oli syvällinen vaikutus Carterin taiteeseen (“Visions of Jazz“, 1998). Hän harppasi Ornette Colemanin seuraajasta jazzklarinetin uudistajaksi ja kypsyi samalla merkittävästi säveltäjänä. Panostus sävellystyöhön synnytti “Roots and Folklore“-sarjan, joka jäi Carterin pääteokseksi, sillä hän kuoli keuhkosyöpään 61-vuotiaana vuonna 1991.

Roots and Folklore: Episodes in the Development of American Folk Music

1. Dauwhe (Black Saint, 1982)
John Carter, klarinetti, Bobby Bradford, kornetti, James Newton, huilu, Charles Owens, sopraanosaksofoni, oboe, klarinetti, Red Callender, tuuba, Roberto Miranda, basso, William Jeffrey, rummut, Luis Peralta, lyömäsoittimet

Sarjan ensimmäinen osa äänitettiin helmi-maaliskuussa 1982 Los Angelesissa ja levyn julkaisi italialainen Black Saint -levymerkki. Toisesta osasta lähtien sarjan albumit ilmestyivät Gramavision-merkillä, joka julkaisi 1980- ja 1990-luvuilla genrerajoja uhmaavaa musiikkia.

Ensimmäisestä levystä lähtien sarjan kokoonpanoksi vakiintui oktetti, jota satunnaiset vieraat välillä laajensivat. “Dauwhella” soittaneista muusikoista kuitenkin ainoastaan Carter ja Bobby Bradford olivat mukana sarjan kaikilla levyillä.

Levyn nimi “Dauwhe” viittaa afrikkalaisen mytologian onnellisuuden jumalattareen. Levy vie siis Afrikkaan, aikaan ennen afrikkalaisia julmasti kotiseuduiltaan Atlantin yli tempaissutta orjakauppaa. Carter välttää tässä (ja muuallakin sarjassaan) ohjelmalliseen musiikkiin helposti liittyvän sormella osoittelun tai kuulijaa aliarvioivan rautalangasta vääntämisen.

Carterin musiikki ei pyri jäljittelemään vuosisatojen takaisen Afrikan musiikkia, vaan on tinkimättömän modernia ja paikoin kamarimusiikkivaikutteista jazzia. Jos joku vertailukohta on pakko ottaa esille, mieleen tulee lähinnä Charles Minguksen musiikki, joka sekin usein kuulostaa värikkyydessään kokoonpanoaan suuremmalta.

2. Castles of Ghana (Gramavision, 1985)
John Carter, klarinetti, Bobby Bradford, kornetti, Baikida Carroll, trumpetti, Terry Jenoure, viulu, laulu, Marty Ehrlich, bassoklarinetti, huilut, Benny Powell, pasuuna, Richard Davis, basso, Andrew Cyrille, rummut

Sarjan toinen osa nostaa esille kokoonpanon, joka säilyi paria muutosta lukuunottamatta samana sarjan neljän viimeisen osan ajan. Mielenkiintoisista ja erityylisistä muusikoista koottu yhtye on varmasti osa koko sarjan viehätystä. Kokoonpanossa Teksasin free jazzin kasvatit Carter ja Bradford kohtasivat tuolloin nuoren polven keskeisiin puhaltajiin kuuluneen Mart Ehrlichin sekä rumpali Andrew Cyrillen, joka vaikutti kauan Cecil Taylorin yhtyeissä.

Count Basien yhtyeessä soittanut veteraanipasunisti Benny Powell ja kuvataiteilijana toimiva laulaja/äänitaiteilija/viulisti Therese Jenoure tulivat aivan eri maailmoista. Sekä Powellin rehevä pasuuna että Jenouren äänen tumma draama avasivat musiikkiin uusia näkökulmia.

Toisen osan aiheena on eräänä orjakaupan solmukohtana toimineet linnoitukset nykyisen Ghanan alueella (katso lisätietoa UNESCO: Forts and Castles, Volta, Greater Accra, Central and Western Regions). Musiikin dramaattiset sävyt ja Carterin klarinetin soundin tuskaisiin huudahduksiin saakka yltävä laaja sävyasteikko koettavat kuvata orjakaupan inhimillistä kauhua.

Kuulijan ei kuitenkaan tarvitse tietää sävellyksiin liittyvistä merkityksistä, sillä kaiken hyvän musiikin lailla Carterin musiikki toimii puhtaana musiikkina ilman taustatietoja. Ja jazzin svengissä on aina mukana vapauttava elementtinsä, joka raskaasta aiheesta huolimatta antaa kuulijalle helpotusta.

3. Dance of the Love Ghosts (Gramavision, 1987)
John Carter, klarinetti, Bobby Bradford, kornetti, Terry Jenoure, viulu, laulu, Marty Ehrlich, bassoklarinetti, huilut, Benny Powell, pasuuna, Don Preston, kosketinsoittimet, Fred Hopkins, basso, Andrew Cyrille, rummut + vieraana lyömäsoitinryhmä Ashanti Drums

Sarjan kolmas toi mukanaan oktetin viimeiset soittajavaihdokset. Fred Hopkins otti basistin paikan ja mukaan tuli Carterin yhtyeiden ensimmäinen kosketinsoittaja. Frank Zappan yhtyeistä tunnetuksi tullut Don Preston on kuin kotonaan monien eri tyylien parissa ja hänen koskettimensa solahtavat vaivattomasti akustisten soittimien joukkoon ja uudistavat koko oktetin soundia levyn ensi tahdeista lähtien. Näin sarjan viimeiset levyt kuuluvat akustisten ja elektronisten äänien yhdistäjinä edelläkävijöiden joukkoon.

Kolmas osa keskittyy Afrikasta ostettujen orjien matkaan Atlantin yli täyteen pakattujen laivojen epäinhimillisissä oloissa (ns. middle passage). Mikään musiikki ei tietenkään voi kuvata orjien kärsimystä ja tuskin kukaan haluaisi sellaista tuskaa kokea edes musiikin välityksellä. Carterin ratkaisu runollinen ja taiteellisesti pätevä. Hän kuvaa koskettavasti vaikkapa rakastettujen ja menetettyjen sielujen tanssia tai näkee julman orjakaupan lopputuloksen eli Amerikan mustien kulttuurin, jazzin svengin, rumpujen kauneuden ja bluesin surun.

4. Fields (Gramavision, 1988)
John Carter, klarinetti, Bobby Bradford, kornetti, Terry Jenoure, viulu, laulu, Marty Ehrlich, bassoklarinetti, huilut, Benny Powell, pasuuna, Don Preston, kosketinsoittimet, Fred Hopkins, basso, Andrew Cyrille, rummut + vieraana Frederick Phineas, huuliharppu

Kuten levyn nimestäkin voi jo päätellä, vie sarjan neljäs albumi Yhdysvaltojen etelänvaltioiden pelloille, joiden maatalous perustui pitkälti orjatyövoiman hyväksikäyttöön. Carterin näköala etelän pelloille on kuitenkin laajempi ja myös henkilökohtaisempi.

Carter muistelee levynkansitekstissä lämmöllä lapsuutensa kesiä isovanhempiansa maatilalla Teksasissa. Erityisesti hänen mieleensä on jäänyt isosetä Uncle John, joka oli suvun tarinankertoja, muusikko ja saarnamies, siis nuoremman kaimansa edeltäjä tavallaan. Carter ehti haastattella yhdeksänkymppistä isosetäänsä ja tämän jutustelu kietoutuu osaksi yli kaksikymmentä minuuttia kestävää nimikappaletta, ehkäpä koko sarjan huipennusta. Isosedän puhe ja levyllä kuuluvat Carterin lastenlasten iloiset äänet tuovat levylle intiimin lisämausteen.

5. Shadows On A Wall (Gramavision, 1989)
John Carter, klarinetti, Bobby Bradford, trumpetti, Terry Jenoure, viulu, laulu, Marty Ehrlich, bassoklarinetti, huilut, Benny Powell, pasuuna, Don Preston, kosketinsoittimet, Fred Hopkins, basso, Andrew Cyrille, rummut + vieraana gospelyhtye Yes My Jesus Lives Singers

Sarjan viimeinen osa siirtyy etelästä mustien suuren muuttoliikkeen mukana 1900-luvun pohjoisen suurkaupunkeihin kuten New Yorkiin ja Chicagoon, missä jazz, blues ja niistä kehittyneet muut musiikin muodot kasvoivat osaksi koko maailman musiikkikulttuuria. Viimeinen osa ei tuo kuulijalle enää varsinaista uutta, mutta kuitenkin kertaa koko sarjan musiikilliset vahvuudet.

Niihin kuuluvat Carterin omaperäisen melodiset sävellykset, jotka eivät yritä kuvittaa historiaa ja selittää sitä valmiiksi kuulijan puolesta. Carterin itsensä virtuoosimainen soitto, joka hyödyntää kaikkia mahdollisia klarinetista irtoavia ääniä, on sekin koko sarjaa kannatteleva vahvuus. Klarinetit, trumpetti, viulu ja pasuuna luovat yhtyeelle uniikin soundin, johon kosketinsoittimet lisäävät sähköiset sävynsä. Näin oktetti soi toisaalta värikkäästi kokoaan suurempana ja svengaa vaativasta materiaalista huolimatta vapautuneesti erityisesti Andrew Cyrillen dynaamisen rumputyön ansiosta.

Roots and Folklore” -sarjan ensimmäisen osan julkaisusta tulee kohta kuluneeksi neljäkymmentä vuotta. Vuodet eivät ole mitenkään vähentäneet sarjan merkitystä, sillä Carterin tunnistettava sävelkieli kestää aikaa ja on säilynyt tuoreena. Black lives matter -liikkeen myötä Amerikan mustien historiasta ammentantava laaja teos on jälleen erityisen ajankohtaista kuunneltavaa.

Jos haluaa ostaa sarjan levyjä, niitä täytyy etsiä divareista. Dauwhesta on ilmeisesti liikkeellä uusintapainos vinyylinä, mutta Discogs-sivuston kommenteissa se arvioidaan huonolaatuiseksi. Dauwhe on sarjan ainoa levy, joka on Spotifyssa. Sen sijaan YouTubessa muitakin levyjä pystyy kuuntelemaan.

Share
Kategoria(t): Jazz Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.